Iik!

On ne vain niin ihania. Sort of part of the beautiful flower of inspiration. Luv!

Q Awards 2010 - Inspiration Award: Suede

Ma ma maanantai, ma ma masentelu

Mieli pakottaa taas vaihteeksi vetäytymään hetkiseksi syrjään sellaisesta perusihmisen peruselämänmenosta. Suurta helpotusta elämääni on tuonut sen hyväksyminen, että jotkut ihmiset käyvät toisinaan vähän hitaammin kuin toiset. Että jotkut ihmiset tarvitsevat yhden päivän elämiseen kaksi. Toisinaan. Sittemmin nämä elämän välipäivät ovat tuntuneet huomattavasti armollisemmilta.

Peiton alle vetäytymisenkin voi onneksi hoitaa tyylikkäästi. Helsinkiläisen Montevideon Come Clean on rakkauskappaleeni muutaman vuoden takaa. Ja näköjään silkkaa tunnelmaa yhä edelleen. Hienous on kokoonpanon samannimiseltä albumilta vuodelta 2006. Hienous sekin.

Levylautasella: Neufvoin ja British Sea Power

Viime päivät levylautasellani ovat viihtyneet kaksi ep:n mittaista uutuusjulkaisua: kuopiolaisen Neufvoin-yhtyeen Fake Musket EP sekä ikisuosikin, brightonilaisen British Sea Powerin Zeus. Sen verran suurella sydämellä olen molempia kuunnellut, että sananen tänne tuntuu olevan paikallaan.
 

Neufvoinin järjestyksessä toinen julkaisu, Fake Musket EP ilmestyi kuun alussa. Jonkinlaisen kotimaisen indie-lupauksen kunniakkaan viitan vuoden takaisella Robokop-ep:llään harteilleen saanut poppoo onnistuu viimeisimmällään tuomaan ainakin minun elämääni palasen parempaa syksyä.

Vaikka Fake Musket on biisimateriaaliltaan yllättävän monipuolinen parikymmenminuuttinen, muodostaa se varsin koherentin kokonaisuuden. Laulaja Anssi Neuvosen herkkä, mutta samalla lämmin ääni toimii yhtä valloittavasti niin kokonaisuuden aloittavan The Wooden Barrel Band -kappaleen marssirytmien, Kero Lantern -kappaleen irrottelevan kertosäkeen kuin Drunken Captain -biisin diskotwistinkin tahtiin. Siinäpä muuten laulu, jonka ainakin minä pistäisin jokaisen emännöimäni tanssi-iltaman soittolistalle. 

Kerrassaan ihastuttavaksi kokonaisuudeksi osoittautuvan ep:n aarre on kuitenkin Polar Song, jonka äärimmäisen valloittava ja paikoin jopa juhlava tunnelma luo kohta koittavalle talvihorrokseen vetäytymiselle aikamoisen kauniit puitteet. We can't control the time  from inside this sand clock, oh, we all want to escape. Oih, ehkä olen helppo tapaus, tai ehkä tämän äärellä vain on mahdotonta olla muuta kuin myyty. 

Fake Musketin tuottajana on häärinyt Rubikista tuttu Artturi Taira. Vaikutteikseen yhtye nimeää sellaiset tunnelmilla leikittelijät kuin Broken Social Scene, Efterklang ja Sigur Rós. Itse uskallan veikata yhtyeen tuovan iloa ja onnea myös nille, jotka haikailevat Sister Flon perään. Neufvoin onnistuu kuulostamaan äärettömän herkältä ja aistikkaalta,  mutta silti todella skarpilta ja ryhdikkäältä. Vau! Kyllä näiden muskettien lyömien rytmien tahtiin kelpaa marssia kohti kaamosmasennusta! 

Marssirytmejä tarjolla Tampereella nyt perjantaina 22.10 Doriksessa Lost in music -tapahtuman yhteydessä, Helsingissä 9.12 Helatorstai-klubilla. Sinne sinne!

Viikon toinen levyhankinta on siis British Sea Powerin parisen viikkoa sitten ilmestynyt Zeus-ep. Tuo ei ehkä ole se levy, jolla Bristish Sea Poweriin rakastutaan, mutta tällaiselle yhtyeeseen jo hurmaantuneelle ep käy vuosia sitten vannotun vihkivalan uusijasta. Levyltä löytyvät kaikki ne syyt, mitkä tekevät yhtyeestä totaalisen rakastettavan: Yanin ja Hamiltonin kotoisasti hyvän ja huonon laulun rajoilla lipuvat vokaalit, eeppiset kitarat, mietityttävät lyriikat ja miellyttävät melodiat.

Zeus vaikuttaa päällisin puolin aika haastavalta kuunneltavalta: seitsemästä kappaleesta koostuvan ep:n aloittava nimikappale ja sitä seuraava kaihoisan kaunis Cleaning Out The Room on molemmat venytetty seitsemän minuutin teosmittaan. Vähemmän haastavista pop-hetkistä vastaavat Can We Do It? -rykäisy ja kilisevän koliseva Mongk, jotka inspiroivat sellaiseen rauhattomaan sekoiluun, johon heittäytymistä jopa tällainen tyynen rauhallinen tunnelmoija silloin tällöin kaipaa.

Ep:n virallisesta hämmennyksestä vastaa setin päättävä kW-h, joka toivottavasti ei enteile alkuvuodesta ilmestyvän täyspitkän linjaa: hämmentävän epä-BSP-mäinen (huh) kappale, vaikka kyseessä onkin yhtye, joka on sen verran monesti hämmästyttänyt, ettei enää oikeastaan pysty hämmästyttämään lain. Yhtye on uransa aikana kuitenkin tehnyt kutakuinkin kaikkea sitä, mitä indie rock -määritelmän sisällä ylipäänsä voi tehdä.

Joka tapauksessa Zeus on varsin näpsä kokonaisuus, joka pitää ainakin tällaisen fanin tyytyväisenä taas hetken, ainakin siihen tulevaan pitkäsoittoon asti. Omasta mielestäni British Sea Power on edelleen parhaimmillaan sellaisissa häpeilemättömän mahtipontisiksi kasvavissa teoksissa, joita oma BSP-suosikkini, vuoden 2008 Do You Like Rock Music? -levy on pullollaan. Siksi nimikappale Zeus saa liikuttaa minua tulevien loskakelien läpi. 

Elämäni levyt

Oasiksen (What's the Story) Morning Glory? -levyn juhlavuosi ja Tomin haaste inspiroivat minua viettämään muutaman hetkisen olennaisen äärellä. Yritin pukea sanalliseen muotoon niitä merkityksiä, joita itselleni erityisen tärkeisiin levyihin liittyy. Elämäni levyt -listalta löytyvät nyt sitten ne levyt, joita ilman elämäntarinani olisi varsin erilainen. Joita ilman en olisi se, kuka olen.

Koska maailmassa on äärimmäisen paljon hyviä levyjä, ovat listalle asti yltäneet albumit himpun verran enemmän: ne ovat tärkeitä. Mutta. Vaikka kärkisijat valoittettiinkin loppujen lopuksi tunnetekijöillä, uskallan väittää, että kaikki listaamani levyt ovat myös absoluttisesti hienoja pop-teoksia. Eli, kuusi levyä, jotka ovat johdattaneet minut sinne, missä on hyvä: 

1) Oasis - What's The Story Morning Glory (1995): Olen äärimmäisen onnellinen siitä, että olen saanut kasvaa nimenomaan tämän levyn vaikutuspiirissä. Lisää tässä postauksessa. Spotifyssa täällä.

2) Come Inside - Mosaic (1998): A.k.a levy, joka kaikkien pitäisi kuulla. Kuka muistaa helsinkiläisen Come Insiden? Eikö kukaan? Ehkä joku, jonka heikkoutena on unohdetut brittipop-bändit? Come Insiden tie kulki Ääni ja vimma -kisan kautta Stupidon leipiin, jonka riveissä se ehti julkaista kaksi kokopitkää levyä ennen kuin vetäytyi kuvioista 2000-luvun alussa. Kiitettävästi kansallista mainetta ja himpun verran kansainvälistäkin huomiota saanut yhtye oli kutakuinkin elämäni sisältö 1990-luvun lopussa. Olenkin yhtyeen debyyttilevylle paljon velkaa kivuttomasta murrosiästä. Sen sijaan, että olisin ollut kiukkuinen ja itseäni etsivä 15-vuotias, koin levyn myötä löytäneeni sen verran merkittävän osan itseäni, että identiteettikriisiin ei yksinkertaisesti ollut vielä tuossa vaiheessa suurtakaan tarvetta. Mosaic teki minut yksinkertaisesti onnelliseksi.

Levy on mielestäni tyylikkäintä brittipoppia mitä Suomessa on koskaan tehty. Mikko Sippola antaa mennä levyn aloittavasta Cliff Street -kappaleesta lähtien paikoin jopa charmantimmin kuin itse Brett Andersson, ja Junnu Alajuumasta voi varsin sujuvasti puhua samassa lauseessa Bernard Butlerin kanssa. Levy hämmästyttää mahtavuudellaan yhä vieläkin: kappaleita She Wants, Floor ja Rooster Of Glory kuunnellessa ei voi kuin hämmästellä sitä, kuinka hienoa voi musiikki olla. Ilman tätä levyä voisin olla elämässäni aika hukassa.

Elämäni suurimmaksi tragediaksi oli koitua se, että en päässyt näkemään yhtyettä livenä sen aktiiviaikoina. Sattuma kohtalo kuitenkin järjesti elämäni palaset sen verran taitavasti kohdilleen, että viime pääsiäisen kohokohdaksi muodostui suklaamunien sijaan Semifinaalissa koetut suuret tunteet. Yhtyeen Mojo Clubin juhlavuoden kunniaksi heittämä random-keikka sinetöi nuoruuteni ja oli enemmän kuin mikään koskaan ment tu pii.

Pikkuhitiksi noussut mahtava Hold Me Now sai sen verran kyseenalaisen videon, että lopulta sensuuri söi siitä osansa. Joo, onhan se aika porno. Video pyöri kuitenkin jonkinlaisena versiona aina MTV:llä asti. Rohkeimmat voivat fiilistellä sitä täällä. Kappale löytyy myös Stupido Jukeboxista. 
 

3) Morrissey - Vauxhall and I (1994): Jostain syystä Morrisseyn neljäs soololevy on noussut omassa elämässäni merkittävämmäksi kuin yksikään The Smiths -levy. Levyn tunnelma on kerrassaan taianomainen: häkellyttävät melodiat yhdistettynä Morrisseyn erityisen heleästi soivaan ääneen muodostavat suorastaan epätodellisen kuuntelukokemuksen, joka päättyy ehkä maailmanhistorian kauneimpaan lopetusraitaan, ja säkeisiin, jotka vetävät hiljaiseksi joka kerta, ihan joka: In my own strange way I've always been true to you,  in my own sick way I'll always stay true to you. Epätodellisuuden tunne maksimoituu jos levyn kuuntelee läpi kuulokkeilla: 39 minuutin ja 53 sekunnin ajan tuntuu kuin maailmassa ei olisi ketään muuta kuin minä ja Morrissey. Tämän levyn kohdalla on mielestäni varsin tarkoituksenmukaista puhua taideteoksesta. Spotifyssa täällä.

4) Blur - Modern Life Is Rubbish (1993): Jos on Morrisseyn Vauxhall and I -albumissa historian kaunein lopetusraita, on Blurin kakkoslevyssä sitten se historian kaunein aloitusraita. Maagista.

Modern Life Is Rubbish on virallinen Blur-levyni ja sen aloitusraita For Tomorrow virallinen kaikkea lauluni. Jo tuohon yhteen lauluun kiteytyy äärimmäisen taidokkaasti se, mistä pop-musiikissa omasta mielestäni on kyse: rakkaudesta, rakkaudettomuudesta, melodiasta ja la la laasta. Kokonaisuudessaan levy on malliesimerkki täydellisestä pop-albumista ja yksi syy siihen, miksi Britannia oli 1990-luvulla niin cool.

Brittipop-klassikon ja elämäni hymnin, For Tomorrow -kappaleen lisäksi levyltä löytyy muun muassa sellaiset aarteet kuin Advert, Chemical World ja Villa Rosie, joita ilman mistään ei tulisi mitään. En tajuu sitä joka ei tajuu tätä. 

5) Idlewild - 100 Broken Windows (2000): Skotlannin R.E.M:iksikin tituleerattu yhtye on kaikessa komeudessaan yksi elämäni tuki, turva ja valo ja ansaitsee siksi kaikki mahdolliset ylisanat ja suitsutukset. Skottiyhtyeen toinen levy lunasti kaikki ne odotukset, joita sen varsin punk debyytti Hope Is Important herätti. Debyyttiä asteen verran popimpi 100 Broken Windows tekee kolmesta soinnusta taidetta ja osoittaa sympaattisella tavalla sen, kuinka yhtye voi olla yhtä aikaa sekä punk, pop että rock.  

100 Broken Windows on levy, jolla on monta monituista hetkeään: välillä rähinää (Roseability), välillä veikeää popitusta (Mistake Pageant) ja toisaalta kauniin haikeaa tunnelmointia (Quiet Crown ja Bronze Medal). Roddy Woomblen turvallisuutta ja lämpöä huokuva ääni saa kuitenkin jokaisen laulun kuulostamaan omalla tavallaan kauniilta. Spotifyssa täällä. 

6) The Electric Soft Parade - Holes In The Wall (2002): Seurasin tuohon maailman aikaan todella ahkerasti brittiläisen musiikkimaailman edesottamuksia. Tämä rakkaus löytyi Q:n sivuilta. Kahden brightonilaisnuorukaisen haastattelu teki sen verran suuren vaikutuksen, että veljesten debyytti oli hankittava käsiin. Sen verran hurmoksellinen ensikosketus levyyn oli, että kesti tovin ennen kuin mikään muu kuulosti taas yhtään miltään.

Myös tähän levyyn liittyy Come Insiden Mosaic-albumin lailla erityisen paljon tunnetekijöitä ja herkkä kasvuikä. Holes in The Wall teki elämästä helpompaa hetkinä, jolloin tunsin olevani ruma, läski ja yksinäinen. Ja tekee yhä. Samanlaisella intensiteetillä en ole tainnut sittemmin yhteenkään levyyn rakastua. Spotifyssa täällä. 

Ja tosiaan, jotta 15 Albums in 15 minutes -haasteen levymäärä täyttyisi, niin tässä vielä ne puuttuvat yhdeksän levyä.Tekstin kirjoittamiseen meni pikkuisen enemmän kuin vartti, mutta itse levyt tuli kyllä valikoitua todella kivuttomasti. Aika selvä peli.

URL: http://able2know.org/topic/160325-1yhdeksän. Jonkinlaisessa alitajunnasta kumpuavassa tärkeysjärjestyksessä: 

The Crash - Comfort Deluxe (1999)
Idlewild - Hope Is Important (1998)
Glasvegas - Glasvegas (2008)
Blur - Parklife (1994)
Suede - Suede (1993)
Travis - The Invisible Band (2001)
Teenage Fanclub -  Sings From Northern Britain (1997)
Graham Coxon - Happiness In Magazines (2004)
Keane - Hopes And fears (2004)

Are you gonna be alright?

Perjantain Korjaamon reissusta tuli kuin tulikin keikkaseuran puuttuessa jonkinasteinen orpoilu. Ihan kiva sellainen onneksi. Seuralle olisi ollut kuitenkin taas käyttöä: hillityn ensivaikutelman MySpacessaan antanut The Ran osoittautui livenä aikamoiseksi pumpuksi, jonka itselleni ominaisimmasta musiikkimausta vähän off-topic menevää menoa olisi kivassa seurassa kuunnellut varsin kivuttomasti. Ei se yksinkään kivualiasta ollut, mutta kun muut pogoo tai muuten menevät ja eläytyvät, on tylsää nojailla yksin seinään ja miettiä, olenko oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Onneksi kuitenkin saan pian todistaa yhtä elämäni merkittävintä keikkakokemusta yhdessä maailman parahimman kanssa. Pikkuveli plus Lontoo plus British Sea Power on aika lähellä täydellisyyttä. Elämäni onnet ja ilot samassa paketissa, joka aukeaa 28.10. Paikan, ajan ja seuran oikeellisuuden suhteen ei siis epäilystäkään. Veltsu, olet yhtä suuri aarre kuin tämä laulu. Kohta mennään!

Onnea on pikkuveli, joka kestää sen, kun kyynelehdin jostain syvältä sielusta kumpuavaa, määrittelemätöntä itkua Open the Door -kappaleen tahtiin. Rakkaan ihmisen seurassa on turvallista seota onnesta. Are you gonna live or die? Are you gonna be alright? It takes a thing to be a man these days, nobody cares but everyones caring. Eipä voisi laulu paljoa enempää minua olla. Siksi se onkin yksi hienoimmista.

Keep the faith

Edellisessä postauksessa mainoin, kuinka perjantaina ainakin Helsingissä sattuu ja tapahtuu. Samanlaista päällekkäisyyttä on aistittavassa myös lauantain suhteen. Tällä hetkellä kovasti tykkäämisen tunteita synnyttävä Delay Trees soittelee Libertessä tukenaan The Wonderminersin varsin viehättävältä kuulostava herkistely ja Madame De C*** -yhtyeen harmittoman kivalta vaikuttava rallattelu. Takuuvarmasti miellyttävää pop-kauneutta ja pari lupaavalta kuulostavaa uutta bändituttavuutta huokeaan 5 euron hintaan. Jee!

Toisaalta, Kallion veikeästä Pacificosta löytyisi Helsingin suhteellisen kliiniseen indieiltama-tarjontaan kyllästyneille jotain vähän persoonallisempaa ja noh, särmikkäämpää, kun Tampereen Keep the Faith -DJ:t tuovat pääkaupunkiin ripauksen pohjoista sielua. Northern soulin lisäksi DJ:t Spesiaali-Eetu ja Perryman vieraanaan DJ Ventus pyörittävät levylautasella surf rock -, beat-, mod-, ska- ja vanhoja reggae -rytmejä. Touhua sivusta joskus seuranneena voin todeta, että rytmien lisäksi myös asenne on kohdallaan. Särmää ja säpinää löytyisi siis Kalliosta 2e:n narikkamaksua vastaan. Käy mulle!

Vetäydyn nyt perjantain velvollisuuksiin. Vaikka huomisesta en vielä tiedäkään, niin tänään suuntaan joka tapauksessa Korjaamon Bras & Undies -klubille. Edellisessä postauksessa kuultavana nyt myös illan yhden esiintyjän, Waves of The Echon mainio Boys in Debaser -kappale, joka jäi ekalla kierroksella lisäämättä. 

Perjantain riemut: Waves of The Echo ja moni muu

Jos on torstai toivottomuutta täynnä, niin perjantaista onneksi löytyy potentiaalia viikon pelastajaksi. Ellei sitten toivottomuudeksi lasketa sitä, että huomisen ylitsevuotavainen tapahtumakalenteri pakottaa ainakin helsinkiläisen musiikkiriennoista innostuvan harrastamaan jonkinlaista priorisointia. Ensinnäkin, French Films löytyy Tavastialta juhlistamasta debyyttinsä, Golden Sea -ep:n julkaisua. Iloa ja riemua löytyisi siis sieltä, kävis mulle. Tokaksi olisi tarjolla pariisilaista kevättä, kun Arto Tuunela sovittaa Meteoriitti- ja Astronautti-levyjen takuutoimivaa  pop-leikittelyä livekäyttöön LeBonkissa. Tuokin ilostuttaisi varmasti kovin. Itse taidan kuitenkin valita perjantain kattauksesta viikkoni kohokohdaksi Korjaamon Bras & Undies -klubin. Alusvaateillan esiintyjistä erityisen kovasti kiinnostusta herättävät itselleni uudet live-tuttavuudet The Ran ja Waves of The Echo, jotka lämmittävät lavaa Astrid Swanille.

The Ran ei sinänsä tarjoile MySpace-sivunsa perusteella mitään kovin uutta ja mullistavaa: kappale Melon Smell on mainio, varsin perinteisin ja kitaravetoisin ihantein toteutettu ralli. Tuttua ja ilmeisen hyväksi havaittua kuviota toteuttaa myös toiseksi suosikiksi nouseva kappale Jupiman, joka ehkä vähän hohkaa Franz Ferdinandia, ainakin laulusaundinsa puolesta. Kivan tanssittavat rytmit ja näppärät melodiat lupailevat miellyttävää keikkakokemusta.

Myös Waves of the Echo on itselleni sen verran uusi tuttavuus, että en pysty yhtyeestä suuren suuria sanomaan. French Filmsillekin kaikkaseuraa tehnyt helsinkiläisyhtye vaikuttaa kuitenkin äärimmäisen mielenkiintoiselta ja kuunteluun tarjotun Boys in Debaser -kappaleen perusteella varsin paljon minulta. Yhtye erottuu ainakin minun korvaani - ja yhden kappaleen perusteella - kotikutoisuudella leikittelevän kitaraindien seasta edukseen. Hengittämisen vaikeudesta muistuttavan laulutyylin sijaan Boys in Debaser -kappale saa potkunsa syntikasta, kivasti kaiutetusta laulusta ja täyteläisin kitraroin ja rummuin toteutetuista nostatuksista. Kappaleen mahtipointinen tunnelma yhdistettynä nättiin melodiaan tarjoilee ainakin tällaista popmusiikilla tunnelmoijaa liikuttavan neliminuuttisen. Ja aikamoisen vaikuttavan kertosäkeen. Pop-musiikin ajattomilla elementeillä kikkailevan, mutta kuitenkin freesiltä kuulostavan kappaleen perusteella ainakin minä olen valmis kuulemaan yhtyettä lisää. Tyylikästä.


Waves of The Echo - Boys in Debaser

15.10. BRAS & UNDIES, Korjaamo, Kulmasali
LIVE: Astrid Swan
LIVE: The Ran
LIVE: Waves Of The Echo
HOH Djs
Avoinna 22-03
Liput 9

Lauantain keikkailusta

Kolmas postaus Big Wave Ridersista. Hmmm. Tämä ei ole maksettua mainosta, enkä myöskään tavoittele näillä jutuilla palstatilaa Rumbasta, heh. Mutta ihmiselle, jonka elämä on äärimmäisen huolekasta ja pienieleistä, voi energisestä ja elämän huolettomuudesta muistuttavasta popista tulla helposti hyvinkin suurieleinen asia. Ja sitä soittavasta yhtyeestä jopa kolmen postauksen arvoinen.

Omat keikkareissuniovat viime vuosina käyneet aina vain asiallisemmiksi seiniin nojailuiksi. Kaukana tuntuvat olevan ne ajat, kun kissatappelin itselleni eturivin paikan Graham Coxonin Lontoon keikalla tai sekosin Idlewildin Idea Track- kappaleen tahdissa niin kovasti, että hukkasin Lontoon Astoriaan kännykkäni. (Jonka kylkeen oli raaputetu The Electric Soft Paraden keikan päivämäärä ja <3.) Lauantaiselle Korjaamon Image-klubillekin lähdin lopulta vain katsastamaan Big Wave Ridersin illan kunnon. Kun kävi selväksi, että joudun lauantai-illan huumaan yksikseni, päätin vaihtaa kivat bileet asialliseen yhden tuopin ääressä punottuun rock-krittisyyteen. Sillä kun voi selittää ihmettelijöille kiusallisen yksinäistä baaritiskiin nojailua ja kännykän räpläystä: - Moi, ootsä yksin täällä? - Joo, mutta siis tulin vain kattoon nopeasti ton bändin. - Ai, just. Kiva.

Rockkriittisyys unohtui kuitenkin heti bändin aloitettua. Yhtye vain kuulosti jälleen niin kovin hyvältä! Tällaisena ikiaikaisen pop-harmonian ystävänä arvostan sitä, että ei olla liian indie puhtaaseen lauluun ja soiviin stemmoihin. Vaikka yhtyeen soundit ovatkin pääosin ajan hengen mukaisesti viileän etäiset, oli keikka omasta mielestäni äärimmäisen lämminhenkinen.

Mihin sitä keikkaseuraa sitten olisi tarvittu? No, hoitamaan juomatarjoilua silloin, kun ei itse malta liikkua It's funny things aren't gonna change- Skate or die- ja Republic of the average- kappaleiden muodostaman popkimaran aikana lavan edustalta tiskille. Tai rohkaisemaan ensimmäisiin tanssiaskeliin, jotka olisin halunnut ottaa Big sound -biisin kovaa ja korkealta lähtevien kitaroiden tahtiin. Tai kuuntelemaan vauhkoamistani kaupungin kuumimmasta basistista.

No joo. Mutta koska Big Wave Riders kuulostaa hyvältä kädet puskassa ja tyhjän oluttuopinkin kanssa kuunneltuna, oli lauantai-ilta osaltani varsin onnistunut. Ja ainahan voi jammailla keikan jälkeen kotona, vaikka nyt jo harmillisesti hommasta vetäytyneen Yes Please!:in tahtiin. Uskokaa tai älkää, tämä yhtyeen keikalla olen päässyt ihan oikeasti tanssimaan. Ja vielä kivan pojan kanssa. Joka tapauksessa, mahtava biisi ja tuttuja naamoja, ilman Big Wave Ridersin surffi-twistiä. Käy näköjään just hyvin yhteen myös maanantain kanssa.

Melankolian kukkuloilla - tähän sitä on taas tultu

Tähän sitä nyt on sitten tultu. Piirroshahmotkin saavat minut itkemään. Tämänkertainen melankoliaputki sai alkunsa keskiviikkona Le Bonkista French Filmisin ja Mannan keikalta, jonne oli jostain käsittämättömästä syystä kerääntynyt oikein suma onnellisia pariskuntia.

Toisten kaulailujen sietäminen on nyt vienyt tästä rakkaudettomassa tyhjiössä elävästä rockpoliisista sen viimeisen terän, joten tyydyn sanomaan vain sen, että French Films oli edelleen symppis ja kuulosti paremmalta kuin kesällä YKlla. Manna oli kans ihan jees, vaikka kitaran ränkytiränkyti välillä turhan painokaasti puskikin muun kivan päälle. 

Toivottavasti pystyn sietämään toisten onnea vähän paremmin huomenna Korjaamolla. Kauniiden ja rakastuneiden ihmisten ympäröimänä vain on joskus äärimmäisen vaikea huomata muuta kuin se omasta elämästä puuttuva kauneus ja rakkaus.

Mutta ehkä jokainen melankolia on laulun arvoinen. Tämäkin raskasmielisyyden hetki voisi olla se, josta oikein muotoiltuna syntyisi ihmissieluja liikuttava popkappale. Lyriikoista tosin tulisi vähän yksitoikkoiset: Miksi kukaan ei rakasta minua? Miksi kukaan ei rakasta minua? Mutta silti. Tällaisina surun murtamina hetkinä niitä hienouksia tehdään, ihan varmasti.

Huomisen Image-klubin yhtyeistä kerran aiemmin livenä testaamani Murmansk on omaan makuuni ehkä hieman - ironista kyllä - raskasvetoista. Mutta jos hyvin käy, pystyn Big Wave Ridersin soidessa laskeutumaan hetkeksi alas täältä melankolian kukkulan huipulta. Täytyy vain yrittää hetkeksi hyväksyä se, että mulla ei just nyt mene ihan niin lujaa kuin muilla.

Lauantaina 9.10.

Korjaamo, Kulmasali

Image-klubi 

MURMANSK 

BIG WAVE RIDERS 

Klo 22–03 

Show time 24.00 / 23.00 

K-18

8€ 

www.myspace.com/murmansktheband
www.myspace.com/bigwaveridersband

(What's The Story) Morning Glory? 15 vee

Oasiksen (What's the Story) Morning Glory? julkaistiin tasan 15 vuotta sitten. 14 millioonaa myytyä kopsua, joista briteillä on 4,2 miljoonaa ja mulla kaksi. Toinen tosin kuunneltu käyttökelvottomaksi. Sisältää laulujen lauluja, korkeita veisuja, sanalaskujen kirjoja ja muita minun pop-uskontoni ohjenuoria. Muuttanut maailmaani enemmän kuin mikään evankeliumi koskaan.  

Where were you while we were getting high? Itse pyörittelin levyn ilmestymisen aikoihin mankassa vielä Tenavatähti-kokoelmia. Mutta voi sitä sekoamista, kun pari vuotta myöhemmin löysin albumin isosiskon aarteiden seasta c-kasetille nauhoitettuna! Siitä alkoikin sellainen luomiskertomus, jonka tuloksena minusta tuli minä. Ilman tuota levyä minusta ja minun todellisuudestani olisi voinut tulla täysin erilainen. Kamala ajatus.