Minä menen: Teenage Fanclub

Onnistuin aamulla kadottamaan osan virallisesta katu-uskottavuusuniformustani. Miten voi olla mahdollista, että Wayfarereiden toinen sanka irtoaa kesken pyörämatkan Munkkivuoresta Helsingin keskustaan? Siis olenko oikeasti polkenut osan matkasta yhdellä sangalla, lasit vinossa vai mitä ihmettä? Voiko toisen sangan puuttumista ylipäänsä olla huomaamatta? Mysteeri. Oma vikahan tuo, en ole ihan hirvittävästi muistanut kiristellä noiden vintage-aarteideni ruuveja. Täytyy ehkä kehitellä jokin todella pop viritelmä kadonnen sangan tilalle. En tajua.

Mutta mutta, harmituksesta on lyhyt matka onnellisuuteen. Teenage Fanclub saapuu marraskuussa piristämään meitä kaamosmasennuksessa rypeviä. Mahtavaa! Minun syksyni alkaa kohta olla niin täynnä elämäntarkoituksia, että on ihan epätodellinen olo. Mitenhän sen kaiken onnen kestää?

No, kohta alan nähdä painajaisia siitä, kuinka marraskuisena iltana, matkalla Nosturiin, liukastun jäisellä katukivityksellä ja kuolen. Tai että Nosturin ovella jonottaesssani yläkerran asunnosta lentää perheriidan päätteeksi sohva lytistäen minut keikkakelvottomaan kuntoon. No, ehkä joskus voisi yrittää luottaa siihen, että liian hyvätkin asiat voivat olla totta ja jopa toteutua.

Liput tulevat myyntiin perjantaina, jee. Onnesta soikeana soitan nyt sitten yhden yhtyeen parhaista.

Minä menen: The Casbah

Kirjoittelin viime syyskuussa siitä, kuinka vakuutuin kotimaisen The Casbahin erinomaisuudesta. Taisin kuvailla tuolloin yhtyeen tuotoksia puhdasoppiseksi popiksi ja rokkailua itsevarmaksi ja tyylikkääksi. No, enköhän pysty yhä edelleen seisomaan sanojeni takana. 

The Casbahia pääsee kuulemaan livenä huomenna tiistaina 29.6, paikkana uudehko YK. Parin viikon takaisen testauksen perusteella paikka vaikutti kohtuullisen yleisöystävälliseltä eikä 3 euron hintainen lippukaan juuri esteeksi nouse. Taidan siis mennä kuulemaan, joudunko pyörtämään syksyiset ylisanani vai pääsenkö vielä hehkuttamaan yhtyettä tänne.

Hemma bra men Glastonbury bäst

Juhannus ja junassa vietetty puolivuorokautinen ovat nyt onnellisesti ohi. Vaikka lomailu vanhempien helmoissa olikin oikein mieluisaa ja onnellista, olisin saattanut olla melko tyytyväinen elämääni myös toisaalla, esimerkiksi telttaretkeilemässä englantilaisella maaseudulla. Ihan vaatimaton festivaali ei nimittäin ollut tämänkään vuoden Glastonbury. Festivaalin juhlavuotta juhlisti esimerkiksi Gorillaz show'llaan, jonka varsin mieluusti olisin  kokenut ihan sieltä kuralätäköstä käsin: Snoop Dogg, Lou Reed ja tietysti Shaun Ryder ryhdittivät Damon Albarnin ja kumppaneiden esitystä.

Aika monen esiintyjän keikalla olisin saattanut tirauttaa onnenkyyneleen tai pari. Turin Brakes, Ash, Keane, Two Door Cinema Club, Vampire Weekend, The Flaming Lips, The Magic Numbers, Editors, The National, Grizzly Bear, Foals, The Drums, I Am Kloot ja melkein miljoona muuta potentiaalista paikkaa seota. Ehkä siis ihan hyvä, että sen sijaan pelailin perheen mölkkymestaruudesta. 

Mutta mutta, onneksi meillä sentään on brittiläistä korkeakulttuuria arvostava BBC. This performance may contain strobe lightning & strong language. Hih.

I like to disco, I like to rock n' roll ja hyvää juhannusta

Sen lisäksi, että Brightonista tulee hienoa musiikkia, tulee sieltä myös ihanimmat tytöt, heti Lily Allenin jälkeen. Koska maailma, ja Brighton varsinkin, on pieni, löytyy ihastuttavan The Pipettesin taustajoukoista tuttu hahmo, nimittäin The Electric Soft Paraden veljeksistä toinen, Brakes-kokoonpanossakin vaikuttava Alex White.

Viime aikoina yhtye on käynyt läpi radikaaleja muutoksia niin musiikkinsa kuin kokoonpanonsakin suhteen. Tämä yhtyeen neljän vuoden takainen hitti Pull Shapes on kuitenkin sitä vanhaa kunnon Pipettesiä. Keep it old school, hyvää juhannusta!

Vuosikymmenen paras: Silent to the Dark

Yritin alkuvuodesta tehdä vuosikymmenen vaihtumisen kunniaksi listaa 2000-luvun ensimmäisen kymmenyksen parhaista biiseistä. Aluksi homma tuntui kiehtovalta, lopulta totesin tehtävän epäpalkitsevaksi, jopa epämiellyttäväksi. Siinä vaiheessa, kun huomasin, että en sisällyttänyt listalle yhtäkään Radioheadin tai The Strokesin kappaletta, tajusin, että en todellakaan ole kokoamassa katu-uskottavaa ajankuvausta, vaan oman elämäni melodramaattista soundtrackia. En missään vaiheessa päässyt listassa loppuun asti, vaan jumitin monen eri version sekamelskassa, kunnes luovutin. Jokaisen aloittamani listan ykköspaikalta löytyi kuitenkin yksi ja sama kappale.

Se, miksi The Electric Soft Paraden Silent to the Dark on mielestäni noh, 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen paras biisi, ei taida olla järjellä selitettävissä. Henkimaailman asioita. Brightonilaisveljesten vuoden 2002 debyyttilevyltä löytyvä yhdeksänminuuttinen vain kosketti minua sillä oikealla tavalla ja juuri niihin oikeisiin tunteisiin tarkemmin ja enemmän kuin yksikään muu kappale.

The Electric Soft Parden Holes in the Wall -debyytti on ehdottomasti minulle yksi nuoruuteni suurimmista levyistä. Kuljetin albumia kotibileseuralaisenani ikätovereideni ärsytykseksi niin ahkerasti, että lopulta bilekutsuihini sisältyi ehto kunhan et tuo omia levyjä. Muiden vaisut ihan kiva -kommentit itselleni pyhästä kappaleesta saivat minut tuomitsemaan muut oikeaa musiikkia ymmärtämättömiksi luusereiksi. Kutakuinkin. 

Itselle tärkeimmät jutut syntyvät monesti siitä tunteesta, kun kokee jäävänsä vouhotuksensa kanssa yksin. Minä vastaan muut -asetelma varmasti siivitti osaltaan Silent to the Dark -kappaleen nousua yhdeksi elämäni tunnussävelmäksi. Mitä vähemmän muut ymmärsivät rakkauttani teosta kohtaan, sitä enemmän siitä tuli juuri minun lauluni. Silent to the Dark on juuri se laulu, jonka haluan kaikille elämäni juhlallisuuksien soittolistoille, häistä hautajaisiin. Sitten joskus.  

Laulu on yksinkertaisesti hieno. Jos et ole samaa mieltä, älä säikähdä, pystyn nykyään ymmärtämään ihmisiä, joissa kappale ei herätä samanlaisia tunteita kuin minussa. Koska koen, että kukaan ei voi ymmärtää minua täysin tuntematta kyseistä kappaletta, ajattelin jakaa ihanuuden täällä. Huh, tekstistä tuli lähes yhtä eeppinen kuin kappale itsessään. Tulipa taas todistettua, että pop-musiikki ja järki eivät välttämättä kuulu yhteen, kyse on lopulta puhtaista tunteista. Minun kohdallani usein tunnevyöryistä. 

Päivän brittipoppi: Elastica

Jokapäiväisestä leivästäni siivu Elastican muodossa.

Elastica edustaa brittipop-aikakauden eliittiä, sitä joukkoa, jonka  tuotanto, ura ja olemassaolo pitkälti antaa määreet ja reunaehdot koko brittipop-ilmiölle. Yhdessä muun muassa Blurin, Oasiksen, Sueden ja Pulpin kanssa Elastica muodosti sen brittiläisen musiikkielämän yläluokan, joka toimi suunnannäyttäjänä ja inspiraationa monille muille 1990-luvun brittiläisille yhtyeille. Brittipopista ei siis oikeastaan voi puhua mainitsematta Justine Frischmannin nimeä tai naisen luotsaaman yhtyeen ensimmäistä levyä, vuonna 1995 ilmestynyttä Elasticaa.

Ennen Elasticaa Frischmann ehti vaikutta Suedessa, tai ainakin sen alkukantaisessa versiossa. Brittipopin avainhenkilöllisyyden lisäksi nainen muistetaan hyvin myös osallisuudesta erääseen musiikkihistorian vaikuttavimpaan kolmiodraamaan. Tuo draama poiki lopulta kunniakkaan määrän hienoja pop-kappaleita, kaikilta sen osapuolilta.

Ihan turha nainen Justine Frischmann ei siis ole. Jos saisin kaikista maailman ihmisistä valita yhden, jonka elämästä saisin tietää kaiken, valitsisin juuri tämän brittiläisen musiikin yhden aikakauden voimanaisen. Elastican vetäydyttyä telakalle Justine on vaikuttanut ainakin M.I.A:n taustajoukoissa.

Turha ei ole myöskään Elastica.  Yhtye julkaisi kaksi loisteliasta studioalbumia, joista debyytti on mielestäni yksi 1990-luvun parhaista levyistä. Elasticalta löytyvät hienoudet Connection, Waking Up, Stutter, Blue ja Car Song, josta muuten Weezerin legendaaristen Undone (The Sweater Song)- ja Buddy Holly  -videoidenkin tehtailija Spike Jonze ohjasi versionsa, sietävät kyllä tulla huomioiduiksi vielä näin muutaman vuoden viiveelläkin. 

Voi valinnan vaikeutta. Ihaillaan Miss Brittipopin viehätysvoimaa nyt sitten kahden videon verran. Molemmat klassikkokappaleet saavat minut huutamaan: tulkaa takaisin!

Vindaloo - jalkapallohuumaa

No, rakkauden, urheilun ja pop-musiikin nimissä on kautta historian tehtyä kaikenlaista. Vuonna 1998 Cool Britannia -ilmiön jo hiivuttua tuon kulttuurihistoriallisen merkkikauden avainhahmot Alex "Blurin basisti" James ja Keith "Lilyn isä" Allen tekaisivat kaikkien jalkapallohuligaanien iloksi uuden pubballadin. Fat Les -kokoonpanon Ranskan MM-kisojen alla äänittämä Vindaloo nousi brittilistalla lopulta kakkoseksi. Kovin huimaan menestykseen huudatus ei kuitenkaan Englantia kisoissa siivittänyt.

Niin yhtyeestä kuin kappaleesta tehdystä videostakin löytyy joukko mielenkiintoista väkeä. Mukana on tietysti soittohommissakin häärinyt taiteilija Damien "Country House" Hirst sekä kappas kappas, Pikku Britannian Matt Lucas ja David Walliams. Nuorta Lily Allenia en itse ole vielä pystynyt videolta paikallistamaan.

Olkoon tämä minun panokseni meneillään olevan jalkapallohuuman ruokkimiseen.  Kukapa voisi olla pitämättä yhtyeestä jonka tuotantoon kuuluu laulu Who Invented Fish & Chips?. Oikeaoppisesti Vindaloo tulisi tietysti hoilata läpi lagerin ja curryn kyytipoikana. Menköön nyt näin. Pisteet  Bitter Sweet Symphony -parodiasta.

Support your local - kotiseutumatkailua

Kun on asunut viimeiset vuodet pois kotipaikkakunnalta, tulee vanhaa kotiseutua tarkkailtua  jollain tapaa nostalgisesti ja romantisoiden. Vierailut peräpohjalaiselle muuttotappiokunnalle näyttäytyvät nykyään kotiseutumatkailuna, yhäkkiä sitä huomaa katsovansa vanhaa kotiseutuaan matkailijan, vierailijan silmin. Eikä sitä hootakhaan enhään niin monheen sanhaan tule pantua. Voi herra isä, minusta on tainnut tulla eteläläinen.

Yhtälailla kuin minulle on sydämen asia pukeutua kotimaiseen vaatteeseen tai syödä lähellä leivottua leipää, koen lähikulttuurin tukemisen tärkeäksi. Nykyään, Helsingissä kun asun, ei tämä pohjoisen kulttuurielämän tukeminen ole varsinaisesti enää mitään lähikulttuurin harrastamista. Oman kotiseudun rapistuminen ja kulttuurielämän kuihtuminen saa yksinkertaisesti surulliseksi.

Käytännön syistä joudun jättämään tänä kesänä väliin Suomen sympaattisimman rokkifästin, Aawastockin. Juhlallisuuksia ei nimittäin tänä vuonna järjestetä. Harmi, sillä itse ainakin koin tapahtuman tuovan sitä kaivattua jotain tornionlaaksolaiseen kulttuurielämään. Luonnollisesti syynä festivaalin ainakin toistaiseksi pätevään välivuoteen on raha, tapahtuman sivuilla informoitiin maaliskuussa Ylitornion kulttuuritoimen vetäytymisestä taustavoimista. Kiristynyt kuntatalous, sitä tämä elämä täällä yläkairassa on. Luonnollisestikaan festivaalille ei ole löytynyt muita riittävän isoja taloudellisia tukijoita. Vaikka Aawastockin taru loppuisikin tähän, ehti se vetää Aavasaksanvaaralle joukon hienoja artisteja. 22 Pistepirkko, Laakso, Zacharius Carls Group, Sydän Sydän, Absoluuttinen Nollapiste, YUP, The Flaming Sideburns, Ultramariini, Risto, Lapko... Voi, kyllä Tornionlaaksossakin osataan yhdet kesäfästit järjestää. Maj Karman Herra Ylpön ihastellessa vaaran päältä avautuvaa jokimaisemaa tuntui hienolta olla juuriltaan tornionlaaksolainen.

Tänä kesänä Aawastockin puuttumisen jättämää kotiseutukulttuurimatkailun aukkoa paikkailin retkellä Sodankylän elokuvajuhlille. Kuten niin monesti Lapissa käy, myös tällä kertaa lauantai-ilta päättyi karaokeen. Lapin eksotiikkaako vai mitä teltallinen elokuvajuhlavierailta laulamassa Neil Hardwickin Jos rakastat -elokuvan karaokeversiota. Kaikkeen sitä tuleekin ryhdyttyä.

Sodankylän laskeminen kotiseutuun vaatii ehkä hieman käsitteen venyttämistä. Jos  joskus olen rikas kulttuurinainen, herätän Aawastockin henkiin. Rikastumista odotellessa tyydyn laulamaan oodia kotiseudulle. Laakson sanoin, Pello is the place that you should visit.

Indieviboja ja alakulttuurileikittelyä, lol.

Roosa Murto lähettelee indieviboja Hesarin kolumnissaan parin päivän takaa. Ihastuttavaa,  lol, jee!

Rakastan alakulttuureilla, käsitteillä, terminologialla ja ihmisten itsetietoisuudella leikittelyä,  kyllä. Ehkä tämä kolumni läpäisee minun henkilökohtaisen indiestandardini, vaikka ei ilmestykään varsinaisesti minkään kovin independentin julkaisukanavan kautta. Minulle ei tosin ole mitään muistikuvaa siitä, miltä maailma näytti kevään ylioppilaan silmin. Eikä myöskään siitä, kun viimeksi tapailin jotain poikaa. Taidan siis olla aidosti independent woman, todellinen indie. Oi voi.

Uuden vuosikymmenen The Bluetones

The Bluetonesin kauan odotettu uutukainen A New Athens on nyt sitten sopivasti Spotifyssa. Toinenkin ikisuosikki on nyt sitten saatu uudelle vuosikymmenelle. Teenage Fanclubhan jo  ehti ilostuttaa viimeisimmällään. 

Pikaisen kuulemisen perusteella voin sanoa levystä, että nyt tykkään, myöhemmin toivottavasti rakastan. Levyn alku on hieman vaatimaton, mutta kuitenkin sopivassa linjassa yhtyeen pienieleisen tyylikkyyden kanssa. Sympaattisemmalta kuulostavaa yhtyettä saa hakea; laulaja Mark Morrisin ääni jos mikä on silkkaa hunajaa. 

Brittiliäisen rockmusiikin suurperheessä tämä yhtye edustaa sitä keskimmäistä lasta, väliinputoajaa, hiljaista itsekseenpuurtajaa. Tasaisen varmaa menijää. 

Päivän brittipoppi: Menswear

Menswearin ensimmäinen single I'll Manage Somehow vuodelta 1995 olkoon super suloinen muistutus siitä, miltä indiediskoissa näytti ja kuulosti ennen kuin hipsterit valtasivat tanssilattiat ja dj-kopit. Tai näin ainakin haluan uskoa. 

Jotkut ilkeämieliset uskalsivat väittää, että näiden brittipopin virallisten kultapoikien lyhyt, mutta sitäkin ytimekkäämpi menestys perustui muulle kuin musiikillisille taidoille.  Debyyttilevy Nuisancen Allmusic-arvotelussa levyä luonnehdittiin sanoin "the perfect product from a band that is better known for being seen than being heard". No, minuun iskee musiikillinenkin anti ulko-sellaisen lisäksi. Myönnettävä on, että minun silmissäni yksikään Punavuoren hipsteri ei yllä samaan tyylikkyyteen ja charmiin kuin nämä pojanklopit. 

Jos olisin poika, menisin nyt suorinta tietä Helsingin Töölön Vaatturiliike Saumaan ja tilaisin Dr. Martensien seuraksi vähän istuvaa hartialinjaa. Mutta koska olen tyttö, tyydyn no, haaveilemaan tällaisista pojista. Ja ehkä vähän tahollani tuijottelemaan Martensieni kärkiin. 

Tässä hipstereiden hipsterit, brittipopin virallinen poikabändi Menswear debyyttisinglellään. Ihanan turhamaista ja pinnallista, ah, niin parasta brittipop-estetiikkaa. 

Lainaus: Stephen Thomas Erlewine, Nuisance -levyn arvotelu allmusic.com

Sunday, sunday

Sunnuntait ovat jo lähtökohtaisesti suunnatonta alakuloa herättäviä päiviä. Mollivoittoisuutta lisää se, että joutuu ihanan viikonlopun jälkeen saattamaan ystävän kotimatkalle. Sinne meni, viikonloppuvieras takaisin Tampereelle. 

Päämäärättömyyttäni sitten poikkesin Freda neljäkasiin, sunnuntai-iltapäivään kuuluvan refleksin ohjaamana vissiin. Eskapistinen viikonloppu huipentui tänään ranskalaiselokuvaan Le premier jour du reste de ta vie (Loppuelämäsi ensimmäinen päivä). Kyllä, nimen perusteella valitsin. 

Eeppiseksi perhedraamaksi kuvailtu elokuva oli sopivinta juuri nyt ja melkein ihaninta ikinä. Tuollaista elämänmakuisuutta toivoisin tähän omaankin  eloon. Paljon iloa, onnea ja naurua sisältänyt viikonloppu päättyi sitten kuitenkin kyyneliin. Surun- ja onnensekaisiin sellaisiin. 

High Drama

Tämä teksti sisältää henkilökohtaisuuksia, dramatiikkaa ja autobiografisen kuvauksen siitä, mitä pop-musiikki voi tehdä mielenterveydelle.

Sparksissa kirjoiteltiin maaliskuussa Markus Krunegårdin Korjaamon keikan tunnelmista. Itselleni tuosta sympaattisesta postauksesta pisti hyvin nopeasti silmään ilmaukset sisäistä henkilönpalvojaani, 19-vuotiaista tytöistä koostunutta yleisöä, Ihh! ja äärimmäisen epätodellinen. Jokseenkin noiden sanojen avulla pystyn pikaisesti purkamaan oman Markus Krunegård -kokemukseni. Traumani.

No, mitä minulle tapahtui, kun olin osa 19-vuotiaista tytöistä koostunutta yleisöä? Kyllä, rakastuin Markus Krunegårdiin. Kun Laakso-yhtyeestä tuli pohjoisruotsalaisen pikkukylän juhannusjuhlan vakiovieras, heräsi sisäinen tornionlaaksolaiseni henkiin. Kuten myös sisäinen henkilönpalvojani. Timo K. Mukka ja Eero Mäntyranta, who cares? Markus Krunegård, Ihh! Laakson jokakesäinen juhannusvierailu oli antanut kotiseutumatkailulle täysin uuden merkityksen.

Ensimmäistä Meän festivaali -vierailua ja ensimmäistä koettua Laakso-keikkaa seurasi vuosia kestänyt riutuminen mahdottomassa rakkaudessa ja jatkuva mustasukkaisuus siitä mystisestä laulun aussie girlista. Toisin sanoen muutuin salakavalasti sympaattisesta  Ruotsi-indien viihdekäyttäjästä pahasti riippuvaiseksi narkomaaniksi. Sydämeen ilmestyi vaarallisia sivuääniä. 

Syöksykierre oli nopea. Joka kesäisestä kohokohdasta oli lyhyt matka vuoden kohokohdaksi. Yhtyeen Kööpenhaminan keikan kohdalla taisin puhua jo elämän kohokohdasta, sitä seuraava keikka olikin sitten jo elämän tarkoitus. Ja lopulta olin aika syvällä. Itse asiassa 19.9.2007 Laakson Svenska Talande Klubben -vierailun jälkeen elämäni taisi hetkeksi pysähtyä. Yliannostus.

Faniuden ja yksipuolisen rakkauden nimissä sitä tekee mitä vain. Matkustamista Euroopan laidalta toiselle. Opintolaina. Maanista lenkkeilyä ja viikon mittaisia paastoja. Ehkä se tykkää minusta jos olen laihempi. Säälittäviä mixtapeja suomalaisesta musiikista. Nämä tee-se-itse -kannet varmasti tekee siihen vaikutuksen. Juice Leskisen tuotannon kuuntelemista. Se sanoi jossain sivulauseen sivulauseessa, että tykkää Juice Leskisestä. Itkun- ja humalansekaista itsesääliavautumista. Draamapiikin paikka. Epätoivoisia rakkaudentunnustuksia. Mutta kun se on minun kohtalo. Kiteyttäen siis: nolaa itsensä. Synkimpinä aikoina vetosin kohtaloon: kyllä kohtalo vielä järjestää meidät yhteen.

Markuksen Laakso-kollega Lars totesi joskus (todennäköisesti jonkin melodramaattisen itkukohtauksen jälkeen), että Miia, you seem to be pretty sensitive. Niinpä. Eipä olisi trummis paljoa ytimekkäämmin voinut persoonaani kuvailla. Toisinaan toivon, että minulle olisi jossain jaossa annettu vähän vähemmän herkkyyttä, tunteikkuutta ja draaman tajua ja rutkasti enemmän järkeä.

No, Markuksen maaliskuisen Suomi-vierailun jälkeen huomasin olevani kutakuinkin kuivilla. Itse asiassa keikan aikana olo oli äärimmäisen epätodellinen. Hyvällä tavalla. Oli nimittäin vapauttavaa huomata, että sillä ihmisellä ei ollut enää samanlaista sekopäistävää vaikutusta minuun kuin vielä pari vuotta sitten. Itse asiassa olin keikan jälkeen jopa valmis peruuttamaan miehelle joskus poplaskuhumalassa antamani kunnian olla ihminen, joka pilasi elämäni. Melko iso taakkahan tuo on sysätä viattoman pop-tähden kannettavaksi.

Mutta niille 19-vuotiaille tytöille, jotka sekositte Ruotsin virallisen hurmurin viimeisellä Suomi-vierailulla: älä rakastu poppariin, ei se ole sinun kohtalo. Älä ylipäänsä etsi kohtaloa sieltä, missä sitä ei ole. Älä suunnittele muuttamista Tukholmaan tai vierailua idolisi kotioven taakse rakkaudentunnustus muistilapulle kirjoitettuna. Niin ja usko valkotakkisia, kun ne sanovat, että ne on vain lauluja. Loppujen lopuksi ne on vain humalassa, krapulassa tai kaupan kassajonossa tehtyjä lauluja eikä ne kerro sinusta. Ne voi toki muuttaa sinun elämän, mutta ei niistä kannata seota.

Musiikillisen elämyksen pilaaminen vastakaiuttomassa rakkaudessa riutumisella ei kannata. Itse olen onnellinen, että sain toisen mahdollisuuden iloita hienon hienosta pop-musiikista. Nykyään pystyn nauttimaan Laaksoa ja Markus Krunegårdia lääkärin määräyksen mukaisesti, musiikillisin aistein ja ilman high dramaa. Lopullisesti tulisin sinuiksi itseni ja menneisyyteni kanssa jos vielä saisin mahdollisuuden fiksuun käytökseen Herr Krunegårdin seurassa. Voisin vaikka hyvin aikuismaisella ja kypsällä sananvaihdolla keskustella siitä yhteisestä sekopäisestä tornionlaaksolaisesta geeni- ja kulttuuriperimästä, jonka jaamme.

Otsikko: Laakso - High Drama

Uusi kesäbiisi: I Am Arrows - Nun

Olen aina pitänyt rumpali Andy Burrowsia brittiyhtye Razorlightin mielenkiintoisimpana hahmona. Rumpalin soitossa on aina ollut sellaista menoa ja meininkiä, että ei ole lainkaan yllätys, että rumpalin tuoli on alkanut tuntua vähän riittämättömältä kanavalta musiikillisten kykyjen ilmaisuun. Razorlightin mainio Abbey Road -nauhoitus The Beatlesin With a Little Help From My Friends -kipaleesta vihjailikin jo miehen laulutaidoista. 

Nyt Andy on sitten  julkaisemassa ihan omaa tuotantoaan I Am Arrows -nimen alla. Heinäkuussa ilmestyvän, alusta loppuun soolona tehdyn Sun Comes Up Again -levyn materiaaliin voi tutustua projektin sivuilla ja tietysti YouTubessa, mistä löytyy ainakin Green Grass -kappaleen video. Omaksi kappalesuosikikseni on nyt muutamista kuunteluun löytyneistä kappaleista noussut Nun, joka on kesäisen veikeä, mutta ei samalla tavalla tyrkytä aurinkoa ja kaliforniatunnelmaa kuin Green Grass. 

Tervetuloa, uusi kesäbiisi. Voi, tämä on ihaninta pitkään aikaan.

Mutta missä on Tom Vek?

Facebook-historiani aikana kuuluin muun muassa ryhmään, joka oli nimetty tyyliin Where the hell is Tom Vek? Nimensä mukaisesti ryhmän jäsenet olivat huolissaan lontoolaisen artistin, Tom Vekin kohtalosta.

Tom Vek julkaisi vuonna 2004 ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisen levynsä, We Have Soundin. Samana vuonna nuorukainen kiinnitettiin Graham Coxonin lämmittelijäksi miehen Happiness In Magazines -kiertueelle, jonka Lontoon keikalla minulla oli mahdollisuus tutustua herra Vekin siihen lahjakkuuteen ja karismaan, jota brittiläinen musiikkilehdistö jaksoi julistaa.

Keikan jälkeen luonnollisesti hankin kopioni We Have Soundista ja täytyy sanoa, että levy veti ihan yhtä hiljaiseksi kuin artistin livekuntokin. Levy on yksinkertaisesti kertakaikkisen hyvä. 

Sittemmin Tom Vek on hävinnyt kutakuinkin maailman kartalta. Villien veikkausten mukaan englantilaiselle maatilalle, villimpien mukaan Brasiliaan. Sääli, sillä olisin mieluusti kuullut miehestä vielä lisääkin. Muutakin kuin Facebookissa myllertäviä arvailuja ja huhuja miehen kohtalosta. Onneksi We Have Sound kestää kuuntelua, vuodesta toiseen. 

TOM VEK C-C (You Set The Fire In Me)

TOM VEK Nothing But Green Lights

Syrjähyppy klasarimaailmaan

Vaikka elämäni sinfoniat ja aariat onkin soitettu pääosin pop-sävellajissa, huomasin eilen meneväni iloisesti sekaisin klassisen musiikkimaailman suurista säveltäjistä.

Pistäydyin eilen iltapäiväkahvikävelyllä ystäväni kanssa Helsingin Unioninkadun ihatuttavassa Pulu-kaupassa. Kaupan repertoaariin kuuluu sekalainen valikoima kekseliäitä sisustus- ja lahjatavaroita koruista kalsareihin. Suurimman vaikutuksen minuun tekivät suomalaisen Nunu-merkin puusta ja paperista näppärästi valmistetut, aivan mahtavat The Great Composers -rintakorut. En ole elämäni aikana sijoittanut montakaan euroa klassiseen musiikkiin, mutta eilen hankin vähän Sibeliusta rintapieleen. Niin ja tietysti sain kaupan päälle tyylikästä suomalaista designia. Ai että näyttää komialta! Luulen kyllä, että joudun tänään vielä hankkimaan illan keikka-asuun itse Herr Bachin, kun sillä nyt kuitenkin on ne kiharat. 

Päivän aarre: British Sea Power

Tänään gradun teosta ei olisi tullut mitään ilman British Sea Powerin vuoden 2008 Do You Like Rock Music? -levyä. Levy on mielestäni ehdottomasti vuosikymmenen levyjen top 10:ssä. Brighton-rockia parhaimmillaan. Oikea aarre siis.

Viimeisimmän tiedon mukaan yhtyettä saa kuulla lämppärinä Manic Street Preachersin tulevalla syyskiertueella. Ehkä matkaan syksyllä Lontooseen kahden kärpäsen iskuun.

Yhtye on tunnettu mielenkiintoisista live-esiintymisistä ja vähintäänkin kummallisesta lavahabituksesta. Waving Flags -kappaleesta löytyy YouTubesta katsomisen arvoinen Jools Holland -veto, jossa yhtye on sonnustautunut kansallispukuiseen naistaustakuoroon.

Että sinne meni Kekkonen

Suosikki ravitsijani Panda retroilee. Vaajakosken lahja on pakannut ykköstuotteensa Pandan Lakupalan yhtiön 90-juhlavuoden kunniaksi alkuperäisen, 1960-lukua henkivän pakkauksen päivitettyyn versioon. Koko kansan suosikin mainontaa siivittää tänä keväänä myös UKK:n kalju. Koko kansan suosikki vissiin sekin. 

Pakkaus on ihastuttava, mainos sympaattinen ja lakritsi edelleen hyvää. Valtakunnassa siis kaikki hyvin. Kekkos-mainoksen voi katsoa Pandan sivuilta. 

Kuva ja inspiraatiota juttuun Markkinointi&Mainonta -sivuilta. Ja R-Kioskin karkkihyllystä.
Otsikko Pandan Kekkonen-mainoksesta

Teenage Fanclub - Ikuista rakkautta

Ikuista rakkautta ei suinkaan ole skottiveteraanien uusimman levyn nimi, se on tietystikin Shadows. Ikuista rakkautta minä puolestani aion vannoa yhtyeelle jatkossakin. Uusi levy on kaiken rakkauden ja huomion arvoinen ja muistuttaa minua siitä, kuka olen, mitä rakastan ja mikä elämässä yksinkertaisesti on kaunista ja tärkeää. Melodia ja harmonia. Kahden päivän kuuntelun jälkeen levystä on tullut osa minuuttani. Voih.

Levyn aloitusraita (herättää minussa muuten runsaita Kings Of Convenience -kuulokuvia) Sometimes I Don’t Need To Believe In Anything jatkaa sujuvasti siitä, mihin yhtye viiden vuoden takaisella edeltäjällään jäi. Ihanaa, että jotkut asiat eivät muutu: kappale on turvallinen fanclubitus. Kakkosraita Baby Lee puolestaan on levyn virallinen minun lauluni. 

Teenage Fanclubia onkin ollut jo ikävä. Onnellista, että tutut ja turvalliset asiat pysyvät. Edellisen levyn tiimoilta  yhtye vieraili Tavastialla, jonne otin keikkaseurakseni kuorolaulua harrastavan ystäväni. Ajattelin, että tämä beatlemaniansa teini-iässä sairastanut lapsuudenystäväni osaisi arvostaa popmelodioita ja harmonista stemmalaulantaa, mutta järkytyksekseni hän totesikin yhtyeen laulavan vähän epävireisesti. Ei oikein soi yhteen. Pöh, ei siis enää kuorolaulajia poppikeikkaseuraksi.