Tänään nähdystä Xavier Dolanin Heartbeatsista (Les Amours Imaginaires) tuli minulle tämän vuoden ehdoton elokuvatapaus. Teos tuntui niin paljon omalta, että huh. Jos olisin kaunis, tyylikäs ja saisin tupakoinnin näyttämään kiehtovalta, voisin itse asiassa olla yksi elokuvan tarinan hahmoista. Epätoivoinen ja vaikea rakastuminen on aina ja kaikista eniten minua.
Odottelin elokuvalta sen visuaalisuudesta ja tyylikkyydestä kiehtoutuneita huokailuaja. Ja kyllähän elokuvassa visuaaleja ja tyyliä riitti: paljon viipyilevää liikettä, rakastuneita katseita, hidastettua kävelyä, ilmaan leijumaan unohtuvaa tupakansavua, lähikuvia nuorista kauniista ihmisistä. Se tavallinen tarina, joka oli kuitenkin niin elokuvaa, että vei ajan ja paikan tajun. Elokuva oli myös muistutus siitä, miksi en enää koskaan halua rakastua. Koska rakkaus on vaikeaa ja rakastuiminen kamalaa. Piste.
Elokuvasta irtautuminen kesti hetken. Kahvilassa sadetta pakoillessa tajusin toimivani kuin hitaan ja viipyilevän elokuvan hahmo, jonka sadetta ja ohikulkijoita tuijottavan katseen ohjaaja on tarkoittanut reitiksi henkilön päänsisäiseen maailmaan. Kahvikuppien kolahtelut ja lattelasin reunoihin kilisevä lusikka puolestaan tuntuivat äänisuunnittelijan tarkkaan harkituilta kerronnallisilta yksityiskohdilta. Ihan hetken aikaa oma pieni ja rakkaudeton elämä tuntui elokuvan arvoiselta.
Sen verran hidasta ja viipyilevää tämä elämä taas tällä hetkellä on, että tällaiset elokuvakokemukset onnistuvat muodostumaan ainakin hetkeksi elämän merkittävimmiksi asioiksi. Olen varmasti ainoa 27-vuotias, joka liimaa liikahduksia aiheuttaneiden elokuvien liput päiväkirjansa väliin. Sinne keikkalippujen ja lavalta poimittujen biisilistojen sekaan. Heartbeats-lippu sai vielä ympärilleen sydämen. Oli se sen verran sydän. Niin ja olihan siinä ne musiikitkin.
