Vihaan sunnuntaita. Siis ihan oikeasti ja täysillä, vihaanvihaan. Yleensä yksinkertaisesti elän kuusipäiväistä viikkoa, hyppään sunnuntait yli. Tuo järjestely vaatii onneksi vain pinon elokuvia, lukemattoman kirjan tai päivän kestävät päiväunet. Tänään oli vuorossa ne päiväunet.
Voisin varsin mieluusti luopua kaikista elämässäni edessä olevista sunnuntai-päivistä ja vaihtaa ne vaikka torstai-päiviin.Tai keskiviikko-iltoihin. Sellaisiin kuin viime keskiviikko vaikka: ystävä, juoma ja kiva bändi. Vaikka joku sellainen kuin Big Wave Riders. Nyt kun päiväunet on nukuttu, mutta sunnuntaita on vielä hetkonen jäljellä, tuntuu fiksulta muistella aikaa, jolloin kaikki oli vielä hyvin. Palataan siis keskiviikkoon ja Big Wave Ridersin keikkaan LeBonkissa.
Kiki Pauta lämmittelemään pestattu Big Wave Riders sai harmillisesti soitella melko harvariviselle rokkikansalle. Ihanalla reippaudella ja tarmolla yhtye kuitenkin soitti seitsemän biisin settinsä läpi. Kaikki parin MySpacessa soivan biisin perusteella syntyneet odotukset poijjaat onnistuivat lunastamaan jo setin kahdella ensimmäisellä kappaleella. Aloituskappale Pictures of lifestyle and friends kuulosti reippaalta, raikkaalta ja sai minut vakuuttuneeksi siitä, että olen juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Yhtyeen mukaan kappale on soppeli esimerkki sen erilaisia rytmejä ja musiikkityylejä sekoittelevasta soundista: säkeistössä hieman bossanovamainen fiilis, kertosäkeessä aika ysärisäröshoegazea, c-osassa rytmikästä New York -henkistä indiekikkailua ja sitten vielä mahtipontinen lopetus Arcade Fire -yhteislauluasenteella. Kuulostaako sillisalaatilta? Ehkä, mutta maukkaalta sellaiselta.
Salaattitarjoilu jatkui kolmella itselleni oudolla kappaleella Rebel without a cause, It's funny things aren't gonna change ja Skate or die, joista kaksi jälkimmäistä tekevät tulevalla ep:llä seuraa MySpacessakin kuultavissa oleville Big sound- ja Republic of the average -kappaleille. Setin aloittaneiden Pictures of lifestyle and friends - ja Rebel without a cause -biisien lisäksi juuri Republic of the average herätti sisäisen indiedisko-intoilijani henkiin. Mutta koska olen ujo, epäsosiaalinen ja itsekriittinen popturmelus, kuuluu nollan promillen tanssiliikkeisiini ainoastaan pään nyökyttely. Setin päättäneeseen Feet in the waves -kappaleeseen tultaessa päännyökyttely oli kyllä jo aika kovaa.
Yleensä huomaan, että asioiden objektiivinen arviointi on itselleni jotenkin vaikeaa. Jutut ovat hyviä sen perusteella, että ne näyttävät, kuulostavat tai tuntuvat hyviltä ja oikeilta. Kuten Big Wave Riders. Yleensäkään en pysty heittämään kehiin muita kuin oman tunnekokemukseni tarjoamia perusteita, mutta keskiviikkoisen keikan perusteella voin väittää tunnistavani Big Wave Ridersissa jotain hyvän bändin tämänhetkisiä universaaleja määritelmiä. Vaikka yhtyeen biisimateriaali on aika koherenttia, jäi keikasta tunne, että yhtye tekee paljon oikein. Se kuulostaa siltä, miltä tällaisen pienen piirin mielenkiinnon herättäneen ja aallonharjalla ratsastavan musiikkiyleisön huomiota etsivän yhtyeen kuuluukin kuulostaa. Enkä näe yhtäkään syytä, miksi se ei voisi tämän yleisön mielestä olla yhtä jee ja yhtä kaikkea muuta jännää kuin muut aikamme lapset. Yhtye on mielestäni mitä parasta tarjontaa tällä hetkellä vahvana vellovaan indierock-kysyntää ja ihana muistutus siitä, että täältä meiltäkin löytyy. Oikein perkussioiden kanssa ja vielä ilman laulajan toisinaan raivostuttaviksi yltyviä maneereita.
Koska yhtye kuulostaa myös siltä, että olen harmissani kaikkien niiden puolesta, jotka eivät tietään LeBonkiin keskiviikkona löytäneet, muistutan vielä seuraavasta keikasta Korjaamon Image-klubilla 9.10.
Tämä seuraava biisi ei nyt liity oikeastaan mitenkään Big Wave Ridersiin. Ainoastaan siihen, että vihaan sunnuntaita eikä kuluvan kauheuden viimeinen tunti olisi ollut lainkaan siedettävä ilman kappaletta. Saa huutaa mukana: I am ill but I'm not dead and I don't know which of those I'd prefer.
