Tämä teksti sisältää henkilökohtaisuuksia, dramatiikkaa ja autobiografisen kuvauksen siitä, mitä pop-musiikki voi tehdä mielenterveydelle.
Sparksissa kirjoiteltiin maaliskuussa Markus Krunegårdin Korjaamon keikan tunnelmista. Itselleni tuosta sympaattisesta postauksesta pisti hyvin nopeasti silmään ilmaukset sisäistä henkilönpalvojaani, 19-vuotiaista tytöistä koostunutta yleisöä, Ihh! ja äärimmäisen epätodellinen. Jokseenkin noiden sanojen avulla pystyn pikaisesti purkamaan oman Markus Krunegård -kokemukseni. Traumani.
No, mitä minulle tapahtui, kun olin osa 19-vuotiaista tytöistä koostunutta yleisöä? Kyllä, rakastuin Markus Krunegårdiin. Kun Laakso-yhtyeestä tuli pohjoisruotsalaisen pikkukylän juhannusjuhlan vakiovieras, heräsi sisäinen tornionlaaksolaiseni henkiin. Kuten myös sisäinen henkilönpalvojani. Timo K. Mukka ja Eero Mäntyranta, who cares? Markus Krunegård, Ihh! Laakson jokakesäinen juhannusvierailu oli antanut kotiseutumatkailulle täysin uuden merkityksen.
Ensimmäistä Meän festivaali -vierailua ja ensimmäistä koettua Laakso-keikkaa seurasi vuosia kestänyt riutuminen mahdottomassa rakkaudessa ja jatkuva mustasukkaisuus siitä mystisestä laulun aussie girlista. Toisin sanoen muutuin salakavalasti sympaattisesta Ruotsi-indien viihdekäyttäjästä pahasti riippuvaiseksi narkomaaniksi. Sydämeen ilmestyi vaarallisia sivuääniä.
Syöksykierre oli nopea. Joka kesäisestä kohokohdasta oli lyhyt matka vuoden kohokohdaksi. Yhtyeen Kööpenhaminan keikan kohdalla taisin puhua jo elämän kohokohdasta, sitä seuraava keikka olikin sitten jo elämän tarkoitus. Ja lopulta olin aika syvällä. Itse asiassa 19.9.2007 Laakson Svenska Talande Klubben -vierailun jälkeen elämäni taisi hetkeksi pysähtyä. Yliannostus.
Faniuden ja yksipuolisen rakkauden nimissä sitä tekee mitä vain. Matkustamista Euroopan laidalta toiselle. Opintolaina. Maanista lenkkeilyä ja viikon mittaisia paastoja. Ehkä se tykkää minusta jos olen laihempi. Säälittäviä mixtapeja suomalaisesta musiikista. Nämä tee-se-itse -kannet varmasti tekee siihen vaikutuksen. Juice Leskisen tuotannon kuuntelemista. Se sanoi jossain sivulauseen sivulauseessa, että tykkää Juice Leskisestä. Itkun- ja humalansekaista itsesääliavautumista. Draamapiikin paikka. Epätoivoisia rakkaudentunnustuksia. Mutta kun se on minun kohtalo. Kiteyttäen siis: nolaa itsensä. Synkimpinä aikoina vetosin kohtaloon: kyllä kohtalo vielä järjestää meidät yhteen.
Markuksen Laakso-kollega Lars totesi joskus (todennäköisesti jonkin melodramaattisen itkukohtauksen jälkeen), että Miia, you seem to be pretty sensitive. Niinpä. Eipä olisi trummis paljoa ytimekkäämmin voinut persoonaani kuvailla. Toisinaan toivon, että minulle olisi jossain jaossa annettu vähän vähemmän herkkyyttä, tunteikkuutta ja draaman tajua ja rutkasti enemmän järkeä.
No, Markuksen maaliskuisen Suomi-vierailun jälkeen huomasin olevani kutakuinkin kuivilla. Itse asiassa keikan aikana olo oli äärimmäisen epätodellinen. Hyvällä tavalla. Oli nimittäin vapauttavaa huomata, että sillä ihmisellä ei ollut enää samanlaista sekopäistävää vaikutusta minuun kuin vielä pari vuotta sitten. Itse asiassa olin keikan jälkeen jopa valmis peruuttamaan miehelle joskus poplaskuhumalassa antamani kunnian olla ihminen, joka pilasi elämäni. Melko iso taakkahan tuo on sysätä viattoman pop-tähden kannettavaksi.
Mutta niille 19-vuotiaille tytöille, jotka sekositte Ruotsin virallisen hurmurin viimeisellä Suomi-vierailulla: älä rakastu poppariin, ei se ole sinun kohtalo. Älä ylipäänsä etsi kohtaloa sieltä, missä sitä ei ole. Älä suunnittele muuttamista Tukholmaan tai vierailua idolisi kotioven taakse rakkaudentunnustus muistilapulle kirjoitettuna. Niin ja usko valkotakkisia, kun ne sanovat, että ne on vain lauluja. Loppujen lopuksi ne on vain humalassa, krapulassa tai kaupan kassajonossa tehtyjä lauluja eikä ne kerro sinusta. Ne voi toki muuttaa sinun elämän, mutta ei niistä kannata seota.
Musiikillisen elämyksen pilaaminen vastakaiuttomassa rakkaudessa riutumisella ei kannata. Itse olen onnellinen, että sain toisen mahdollisuuden iloita hienon hienosta pop-musiikista. Nykyään pystyn nauttimaan Laaksoa ja Markus Krunegårdia lääkärin määräyksen mukaisesti, musiikillisin aistein ja ilman high dramaa. Lopullisesti tulisin sinuiksi itseni ja menneisyyteni kanssa jos vielä saisin mahdollisuuden fiksuun käytökseen Herr Krunegårdin seurassa. Voisin vaikka hyvin aikuismaisella ja kypsällä sananvaihdolla keskustella siitä yhteisestä sekopäisestä tornionlaaksolaisesta geeni- ja kulttuuriperimästä, jonka jaamme.
Otsikko: Laakso - High Drama
