Oasiksen (What's the Story) Morning Glory? -levyn juhlavuosi ja Tomin haaste inspiroivat minua viettämään muutaman hetkisen olennaisen äärellä. Yritin pukea sanalliseen muotoon niitä merkityksiä, joita itselleni erityisen tärkeisiin levyihin liittyy. Elämäni levyt -listalta löytyvät nyt sitten ne levyt, joita ilman elämäntarinani olisi varsin erilainen. Joita ilman en olisi se, kuka olen.
Koska maailmassa on äärimmäisen paljon hyviä levyjä, ovat listalle asti yltäneet albumit himpun verran enemmän: ne ovat tärkeitä. Mutta. Vaikka kärkisijat valoittettiinkin loppujen lopuksi tunnetekijöillä, uskallan väittää, että kaikki listaamani levyt ovat myös absoluttisesti hienoja pop-teoksia. Eli, kuusi levyä, jotka ovat johdattaneet minut sinne, missä on hyvä:
1) Oasis -
What's The Story Morning Glory (1995): Olen äärimmäisen onnellinen siitä, että olen saanut kasvaa nimenomaan tämän levyn vaikutuspiirissä. Lisää tässä
postauksessa.
Spotifyssa täällä.
2) Come Inside -
Mosaic (1998): A.k.a
levy, joka kaikkien pitäisi kuulla. Kuka muistaa helsinkiläisen
Come Insiden? Eikö kukaan? Ehkä joku,
jonka heikkoutena on unohdetut brittipop-bändit? Come Insiden tie kulki
Ääni ja vimma -kisan kautta
Stupidon leipiin, jonka riveissä se ehti julkaista kaksi kokopitkää levyä ennen kuin vetäytyi kuvioista 2000-luvun alussa. Kiitettävästi kansallista mainetta ja himpun verran kansainvälistäkin huomiota saanut yhtye oli kutakuinkin elämäni sisältö 1990-luvun lopussa. Olenkin yhtyeen debyyttilevylle paljon velkaa kivuttomasta murrosiästä. Sen sijaan, että olisin ollut kiukkuinen ja itseäni etsivä 15-vuotias, koin levyn myötä löytäneeni sen verran merkittävän osan itseäni, että identiteettikriisiin ei yksinkertaisesti ollut vielä tuossa vaiheessa suurtakaan tarvetta.
Mosaic teki minut yksinkertaisesti onnelliseksi.
Levy on mielestäni tyylikkäintä brittipoppia mitä Suomessa on koskaan tehty.
Mikko Sippola antaa mennä levyn aloittavasta
Cliff Street -kappaleesta lähtien paikoin jopa charmantimmin kuin itse
Brett Andersson, ja
Junnu Alajuumasta voi varsin sujuvasti puhua samassa lauseessa
Bernard Butlerin kanssa.
Levy hämmästyttää mahtavuudellaan yhä vieläkin: kappaleita
She Wants, Floor ja
Rooster Of Glory kuunnellessa ei voi kuin hämmästellä sitä, kuinka hienoa voi musiikki olla. Ilman tätä levyä voisin olla elämässäni aika hukassa.
Elämäni suurimmaksi tragediaksi oli koitua se, että en päässyt näkemään yhtyettä livenä sen aktiiviaikoina.
Sattuma kohtalo kuitenkin järjesti elämäni palaset sen verran taitavasti kohdilleen, että viime pääsiäisen kohokohdaksi muodostui suklaamunien sijaan Semifinaalissa koetut suuret tunteet. Yhtyeen
Mojo Clubin juhlavuoden kunniaksi heittämä random-keikka sinetöi nuoruuteni ja oli enemmän kuin mikään koskaan
ment tu pii.
Pikkuhitiksi noussut mahtava Hold Me Now sai sen verran kyseenalaisen videon, että lopulta sensuuri söi siitä osansa. Joo, onhan se aika porno. Video pyöri kuitenkin jonkinlaisena versiona aina MTV:llä asti. Rohkeimmat voivat fiilistellä sitä täällä. Kappale löytyy myös Stupido Jukeboxista.
3) Morrissey - Vauxhall and I (1994): Jostain syystä Morrisseyn neljäs soololevy on noussut omassa elämässäni merkittävämmäksi kuin yksikään
The Smiths -levy. Levyn tunnelma on kerrassaan taianomainen: häkellyttävät melodiat yhdistettynä Morrisseyn erityisen heleästi soivaan ääneen muodostavat suorastaan epätodellisen kuuntelukokemuksen, joka päättyy ehkä maailmanhistorian kauneimpaan lopetusraitaan, ja säkeisiin, jotka vetävät hiljaiseksi joka kerta, ihan joka:
In my own strange way I've always been true to you, in my own sick way I'll always stay true to you. Epätodellisuuden tunne maksimoituu jos levyn kuuntelee läpi kuulokkeilla: 39 minuutin ja 53 sekunnin ajan tuntuu kuin maailmassa ei olisi ketään muuta kuin minä ja Morrissey. Tämän levyn kohdalla on mielestäni varsin tarkoituksenmukaista puhua taideteoksesta.
Spotifyssa täällä.
4) Blur - Modern Life Is Rubbish (1993): Jos on Morrisseyn Vauxhall and I -albumissa historian kaunein lopetusraita, on Blurin kakkoslevyssä sitten se historian kaunein aloitusraita. Maagista.
Modern Life Is Rubbish on virallinen Blur-levyni ja sen aloitusraita
For Tomorrow virallinen
kaikkea lauluni. Jo tuohon yhteen lauluun kiteytyy äärimmäisen taidokkaasti se, mistä pop-musiikissa omasta mielestäni on kyse: rakkaudesta, rakkaudettomuudesta, melodiasta ja
la la laasta. Kokonaisuudessaan levy on malliesimerkki täydellisestä pop-albumista ja yksi syy siihen, miksi Britannia oli 1990-luvulla niin
cool.
Brittipop-klassikon ja elämäni hymnin,
For Tomorrow -kappaleen lisäksi levyltä löytyy muun muassa sellaiset aarteet kuin
Advert,
Chemical World ja
Villa Rosie, joita ilman mistään ei tulisi mitään. En tajuu sitä joka ei tajuu
tätä.
5) Idlewild -
100 Broken Windows (2000): Skotlannin R.E.M:iksikin tituleerattu yhtye on kaikessa komeudessaan yksi elämäni tuki, turva ja valo ja ansaitsee siksi kaikki mahdolliset ylisanat ja
suitsutukset. Skottiyhtyeen toinen levy lunasti kaikki ne odotukset, joita sen varsin punk debyytti
Hope Is Important herätti. Debyyttiä asteen verran popimpi
100 Broken Windows tekee kolmesta soinnusta taidetta ja osoittaa sympaattisella tavalla sen, kuinka yhtye voi olla yhtä aikaa sekä punk, pop että rock.
100 Broken Windows on levy, jolla on monta monituista hetkeään: välillä rähinää (
Roseability), välillä veikeää popitusta (
Mistake Pageant) ja toisaalta kauniin haikeaa tunnelmointia (
Quiet Crown ja
Bronze Medal).
Roddy Woomblen turvallisuutta ja lämpöä huokuva ääni saa kuitenkin jokaisen laulun kuulostamaan omalla tavallaan kauniilta.
Spotifyssa täällä.
6) The Electric Soft Parade -
Holes In The Wall (2002): Seurasin tuohon maailman aikaan todella ahkerasti brittiläisen musiikkimaailman edesottamuksia. Tämä rakkaus löytyi
Q:n sivuilta. Kahden brightonilaisnuorukaisen haastattelu teki sen verran suuren vaikutuksen, että veljesten debyytti oli hankittava käsiin. Sen verran hurmoksellinen ensikosketus levyyn oli, että kesti tovin ennen kuin mikään muu kuulosti taas yhtään miltään.
Myös tähän levyyn liittyy Come Insiden
Mosaic-albumin lailla erityisen paljon tunnetekijöitä ja herkkä kasvuikä.
Holes in The Wall teki elämästä helpompaa hetkinä, jolloin tunsin olevani ruma, läski ja yksinäinen.
Ja tekee yhä. Samanlaisella intensiteetillä en ole tainnut sittemmin yhteenkään levyyn rakastua. Spotifyssa täällä.
Ja tosiaan, jotta 15 Albums in 15 minutes -haasteen levymäärä täyttyisi, niin tässä vielä ne puuttuvat yhdeksän levyä.Tekstin kirjoittamiseen meni pikkuisen enemmän kuin vartti, mutta itse levyt tuli kyllä valikoitua todella kivuttomasti. Aika selvä peli.
The Crash - Comfort Deluxe (1999)
Idlewild - Hope Is Important (1998)
Glasvegas - Glasvegas (2008)
Blur - Parklife (1994)
Suede - Suede (1993)
Travis - The Invisible Band (2001)
Teenage Fanclub - Sings From Northern Britain (1997)
Graham Coxon - Happiness In Magazines (2004)
Keane - Hopes And fears (2004)
Coxonista sujuva siirtyminen Paul Welleriin, Coxonin idoliin ja collegaan (lukuisten yhteistöiden lisäksi Coxon vaikuttaa myös Sonik Kicksillä). Sonik Kicks saattaa äkkiseltään kuulostaa sinne tänne poukkoulevalta, keskenään hyvin erilaisten biisien kokoelmalta, jolta ei ensimmäisellä kuuntelukerralla jää lainkaan kappaletason muistikuvia. No, parin viikon jälkeen levy tuntuu jo tutulta, sinkoilu monipuolisuudelta ja useat kappaleet timanteilta (When Your Garden's Overgrown, oih!). Wellerin edellinen, pari vuotta sitten ilmestynyt Wake Up the Nation herätti - ja herättää edelleen - vau-efektejä, Sonik Kicks ei ihan. Mutta melkein.
