Tulin parisen päivää sitten nimenneeksi KasabianinVelociraptor! -albumin tämän vuoden todennäköisimmäksi suosikkilevykseni. Kattavampaan Vuoden 2011 tapaukset -listaan palaan varmasti parin kuukauden päästä, mutta koska mitä ilmeisimmin kaikki lukijat ovat menettäneet yöunensa sitä Miian toiseksi suosikeinta levyä arvaillessa, ajattelin nyt sitten kiltisti sen paljastaa.
Skotlantilaisen The View'n maaliskuussa ilmestynyt kolmosalbumiBread and Circuses -albumi on kertakaikkisen loistelias ja lyö kyllä kaikkien muiden mukavien indiepopyhtyeiden tekemiset mennen tullen.The View'n uskomattoman näppärän ja tarttuvan biisikavalkadin rinnalla muun muassa The Kooksin ja The Riflesin viimeisimmät kuulostavat kyllä todella laimeilta. Vaikka ihanan hyväntuulinen Bread and Circuses ilmestyikin jo tovi sitten, ei se edelleenkään osoita vanhenemisen merkkejä, vaan on onnistunut säilyttämään paikkansa levyhyllyn eturivissä, käden ja hyvänmielen kaipuun ulottuvilla.
Tragic Magic on suosikkikappaleeni levyltä ja mitä parhain biisi juuri perjantaina soitettavaksi. Kylmiä väreitä aiheuttaa ainakin vuoden parhain kertosäe ja niin, tuo Kyle Falconerin aksentti. Aah, mikä poptäydellisyyttä hipova tunnelma.
Koska oletan, että kaikkien sydämet kokivat totaalisen sulamisen viimeistään kohdassa "gave them his umbrella, took it back on a reeeni day", uskallan ehdottaa illan soittolistalle vielä ainakin kappaleita Underneath The Lights, Girl, Beautiful, Blondie ja Walls.
Tein eilen kulttuurimatkan Myllykoskelle MYPA-VPS-jalkapallo-otteluun. Kulttuurimatkan kyseisestä Veikkausliigan pelistä teki tietysti VPS:ssa numerolla 26 pelaava Steven Morrissey. Hah!
Jalkapalloilija Morrisseyn ja pian paperitehtaansa menettävän, lokakuisessa illassa kovasti surumieliseltä näyttäneen Myllykosken kylän inspiroimana päivän levynä soikoon haikeuslevyistä upein, MorrisseynVauxhall and I. Hmmm. Kyseisen levyn hienous se vain hämmästyttää vuodesta toiseen.
Tätä hiljenevien tahtaanpiippujen aiheuttaman melankolian tunnelmointia lienee luonteva jatkaa Miika NousiaisenMetsäjätti-kirjan äärellä.
Nick Trianin tekemiset ovat kiinnostaneet jo vuosia, eivätkä vähiten niissä tapauksissa, kun mies itse on ollut kitaran ja mikkiständin varressa.
Trianin uusin kokoonpano NT's White Trash on livenä kovasti toimiva, tämä tuli todettua kesällä Libertessä. Tänään yhtye asettuu kuultavaksi Loosen lavalle, indienälkäisille siis tarjolla korkealaatuista lähiruokaa hupaisaan pikkusetelihintaan. Miia siis suosittelee kaikella vilpittömyydellään.
Olen löytänyt tämän vuoden rakkauslevyni. Se on Kasabianin noin kuukausi sitten ilmestynyt neljäs albumi ja sekuulostaa kerrassaan upealta. Jollei jokin Blurin kaltainen palvottava nyt yhtäkkisesti keksi yllättää taianomaisesti vaikuttavalla paluulevyllä, saa Velociraptor! minulta kanteensa Vuoden levy 2011 -tarran, ihan varmasti.
"Who made you the master? The lady caster, I found you looking for a good time." Simppelit, mutta kiehtovat lyriikat = Re-Wired.
Velociraptor! saa erinomaisuudellaan kalpenemaan jopa hiljaiseksi vetäneen Kasabian-debyytin. Sen lisäksi, että siltä löytyy kasapäin sitä samaa modernia psykedeliaa, kauniiden popmelodioiden lomaan upotettua lädimäistä uhoa, tyylikästä aggressiivisuutta, koneilla rakennettua rytmikkyyttä ja mukaan tempaavaa mullikuorolaulua, mikä vuonna 2004 kuulosti Club Foot-, Processed Beats- ja L.S.F -hienouksien muodossa ennenkuulumattoman komealta, tarjoaa se levyllisen taidokkaasti kirjoitettuja kappaleita, joista jokainen onnistuu vuorollaan kuulostamaan siltä levyn parhaimmalta raidalta.
Monimuotoisen, mutta silti hirmuisen kasabiamaiselta kuulostavan biisiarsenaalin seasta ei löydy yhtään täytebiisiltä tuntuvaa turhaketta.
Hämyisen indieklubin kaipuu = I Hear Voices
En siis vielä viikkojenkaan voimasoiton jälkeen ole onnistunut löytämään levyltä yhtäkään heikkoa lenkkiä. Sen sijaan olen onnistunut löytämään yksitoista hyvää syytä pitääSergio Pizzornoa tämän hetken mielenkiintoisimpana biisikirjoittajana. Turhasta kikkailusta riisutut, mutta silti dynaamisuudellaan vaikutuksen tekevät lyriikat yhdistettyna Tom Meighanin itsevarmaa tarmokkuutta huokuvaan laulutyyliin ja mieleenpainuvia melodioita toisinaan säestäviin Pizzornon lauluosuuksiin tekevät jokaisesta kappaleesta omalla tavallaan kiehtovan.
Velociraptor!-napakympin myötä Kasabianista on tullut minulle tämän hetken se yhtye. Yhtye, jonka vetovoima on ihan pakko matkata kokemaan livenä. Yhtye, jolla on karismaa, kappaleita ja keulahahmoa täyttämään Oasiksen kokoinen aukko. Minun korviini Kasabian kuulostaa erityiseltä ja omanlaiseltaan, paremmalta kuin mikään muu hetkeen.
lädimäinen itsevarmuus plus kaunis, mielenepainuva melodia = Man Of Simple Pleasures
Debyytin hienous ja viimeisimmän julkaisun ylivertaisuus eivät tarkoita sitä, etteikö leicesteriläsiyhtye olisi viimeisen seitsemän vuoden aikana onnistunut kohtuullisen komeasti kahdella muullakin albumillaan. Vaikka kakkoslevy Empire ei esikoisen tavalla vakuuttanutkaan, oli pari vuotta sitten ilmestynyt West Ryder Pauper Lunatic Asylum sitten taas lähellä täysosumaa. Voi pojat, taidan elää elämäni toista Kasabian-huumaa.
Sen lisäksi, että yhtye saa minut ylisanailemaan, saa se minut näköjään kirjoittamaan käsittämättömän kryptisiä, kappaleen mittaisia virkkeitä. Huh. Jotta tämä kielikiemuroiden välistä luettava hehkutus saisi vähän uskottavuutta ympärilleen, liitin tekstin lomaan ne omat suursuosikit, kappaleet, joita ilman yhtäkään hämyiselle klubille pystytettyä indieiltamaa ei tulisi järjestää.
Yksi tämän vuoden veikeimmistä hetkistä: kun pääsin kättelemään ManiaPrimal Screamin keikan jatkoilla Loosessa. Oliskohan tuo mahtavuus mahdollista toistaa...
Työllistymättömyyden hyvä puoli: päivän kalenterimerkinnäksi kelpaa "Kuuntele Noelia".
Tänään ilmestyneestä Noel Gallagher's High Flying Birds -albumista ei välttämättä ole ihan Kasabianin tai The View'n haastajaksi Vuoden 2011 suosikkilevyt -kilpaan, mutta kyllä minä tykkään, jopa AKA... What a Life! -kappaleen yllättävistä Kent-assosiaatioista.
Tällä hetkellä ne levyn mieluisimmat raidat - ensimmäisenä singlenä ilmestyneen The Death Of You And Me -kappaleen ohella - ovat kuitenkin (I Wanna Live in a Dream in My) Record Machine ja AKA... Broken Arrow. Nautinnollista kuultavaa.
Brittikliseillä ja -stereotypioilla leikittelevän Blur-kappaleen video näyttää näin 2010-luvun silmin katsottuna aikamoiselta kliseeltä itsekin. Mutta ai ai, kyllä tässä brittipopestetiikkaa vilisevässä pätkässä silmä lepää. Videolta kun löytyy kaikki, mitä ihminen tarvitsee näyttääkseen tyylikkäältä: desert bootit, pikeet, button downit, v-aukko-Perryt, parka, Harrington, Levi's viisnollaykköset... Tyyli-ikoneita, todellakin.
Tämän päivän ykkösbiisi on ollut ehdottomasti Kasabianin vastikään ilmestyneen albumin musta hevonen, kovasti epäkasabiamainen herkkisraita Goodbye kiss. Kappale on yhtyeen tuotannoksi yllättävän aggressiiviton ja pop, mutta niin ihana, ihana. Yksi tämän syksyn biisisuosikeista, ehdottomasti.
Olen surkea tanssija, mutta sellaisessa epämääräisessä biisin tahtiin säheltämisessä mielestäni varsin hyvä. Yksi kaikkien aikojen pomppubiisisuosikeistani joutunee tänään illalla super onnellisen brittipopparin käsittelyyn. Koreografiat olkoon ne joskus fanityttöiässä lanseeratut ylös, alas törkeästi toisia tönien.
Kaiser Chiefs on minulle yhtyeenä yhdenlainen brittipopin moderni klassikko, siitäkin huolimatta, että leedsiläisten menemiset ovat kiinnostaneet lähinnä kahden ensimmäisen albumin verran. Noilta levyiltä kun löytyvät minusta ne yhtyeen tuotantoa kannattelevat helmet, käsittämättömän nokkelat popkappaleet, jotka aikoinaan palauttivat uskoni uuteen brittipoppiin. Hienoa on toki myös se, että luotettavat lähteet kertovat yhteen olevan äärimmäisen kova livebändi.
Mikä tekee brittiläisestä Janice Graham Bandista minun silmissäni lähtökohtaisesti mielenkiintoisen?
a) yhtye on Manchesteristä b) sillä on takataskussaan tuore levytyssopimus tasokkaan ja mod-uskottavan Acid Jazz -levy-yhtiön kanssa c) Manikin tykkää* d) sitä mainostetaan modculture.com-sivulla ja vielä tällaisin sanoin: The first single, Murder, sounds like an update on The Specials take on ska (not unlike what the Dead 60s did), but with some modern day indie, a bit of old school funk, some aggression and an Arctic Monkeys-style regional vocal thrown in for good measure (but swap Sheffield for Manchester).
Yhtyeen tuotanto leviää nyt harmillisesti tällaisina klippeinä.
Periaatteessa siis joo, käytännössä en kuitenkaan ole Janice Graham Bandistä ihan niin innoissani kuin toivoisin. Vaikka yhtyeessä onkin rytmiä, sielua, takapotkua, ja persoonallisuutta enemmän kuin monessa uudessa virityksessä yhteensä, joku tässä mättää. Vielä.
*Janice Graham Band are a gang of funkateers from Manchester who sound so unique in an age when it is so easy to copy what has gone before. They are much much more than just another bunh of Mancunian council house riff-raff, they have got attitude aplenty and hearts full of soul. I don't know how my city does it, but I am glad, it does. The North is about to rise again. (Mani, Stone Roses / Primal Scream)
Limited to 200 pairs worldwide, the Noel Gallagher x adidas Originals – Training 72 NG will officially launch on Saturday, October 22nd, at adidas Originals No.6 in London and No.74 in Berlin.
Syyslomakausi heitti minut junaan, jonka määränpäänä oli Suomen Tornionlaakso, äidin ja isän peräpohjalaisella mentaliteetilla varustettu seura sekä tietysti rauha ja hiljaisuus.
Kotiinpaluun pakollisiin alkurutiineihin kuuluva paikallislehtien selailu paljasti muun muassa, että Pellon väkiluku on nyt sitten laskenut alle neljän tuhannen ja että kaksi pässiä annetaan hyvään kotiin. Niin ja että tänne Pelloon tarvitaan flyygeli.
Pelloon tarvitaan flyygeli
PELLO - Pello on aktiivinen musiikkipitäjä. Kuoroja on neljä, paikkakunnalla toimii Lapin musiikkiopiston sivutoimipiste, kosketinsoittajia on runsaasti myös kansalaisopiston piireissä. Pelloon tarvitaan flyygeli.
Sivistyslautkunnan ehdottamaan työryhmään kuuluvat alan ammattilaiset kanttori Raili Aska, musiikinopettaja Noemi Lehkonen, musiikinopettaja Lassi Vierikko ja sivistyslautakunnan varajäsen Katja Kauppi.
Työryhmä esittää, että Pellon kunta hankkisi takuun omaavan flyygelin, jonka hankkimiseen varattaisiin 15 000 euron määräraha. Hankinta olisi rajoitettu, ja tarjous pyydettäisiin vähintään kolmelta soitinmyyjältä. -- Työryhmä perustelee flyygelin tarvetta. Pellon kunnassa ei ole yhtään flyygeliä.
(Katkelma Meän Tornionlaakso -lehden jutusta 6.10.2011)
Pääkaupunkiseudun uuvuttava hektisyys tuntuu tällaista arkea tarkastellessa ihanan kaukaiselta.
Matkamusiikkina kotiseutumatkalla tuon vanhan The Rifles -suosikin, teemabiisin virkaa suorittavan Peace & Quiet -kappaleen lisäksi uutta musiikkia: kyseisen yhtyeen yllättävän miellyttäväksi osoittautunut uusin täyspitkä Freedom Run, kotimaisen Koria Kitten Riotin hieno The Lows & The Highs -albumi sekä Kasabianin viimeisin, minut täysin hurmannut nelosalbumi Velociraptor!. Kaikista varppina tulossa hehkutuksia myöhemmin.
Niin ja yksi hienoimmista Blur-hetkistä: Blue Jeans (1993), kappale, jonka äärellä minulla on paha tapa herkistyä. Tämä on aarre. Jestas!
Tässä laulussa vain on kaikki, mitä ihminen tarvitsee: poppi, maihait, farkut, Lontoo ja rakkaus.Kiiltokuva sille yhtyeelle, joka pystyy samaan näin 2010-luvulla. Vähän ehkä tekis mieli huutaa: "Modern life is rubbish!".
Air cushioned soles
I bought them on the Portbello Road on a Saturday
I stop and stare awhile
A common pastime when conversation goes astray
And don't think I'm walking out of this
She don't mind
Whatever I say, whatever I say
I don't really want to change a thing
I want to stay this way forever
If you don't mind
Blue, blue jeans I wear them every day
There's no particular reason to change
My thoughts are getting banal, I can't help it
But I won't pull out hair another day
You know it's to be with you, don't give up on me yet
We are very pleased to announce our third album ‘Given To The Wild’ will be released on January 9. (http://themaccabees.tumblr.com/)
No vihdoin! Brightonilaisyhtyeen kolmas albumi on tehnyt tuloaan jo hyvän tovin. Tuntuu siis huojentavalta, että käsittämättömän kivan Wall of Arms -albumin seuraajan ilmestymispäivästä voi vihdoin tehdä tarkan kalenterimerkinnän. Siitäkin huolimatta, että raksin joutuu tekemään vasta kuukausien päähän.
Liki kolmen vuoden mittaiseksi venyvä levynilmestymistauko tuntuu tässä hektisessä ajassa ikuisuudelta. Jos yhtye ei pukkaa täyspitkää vähintään joka toinen vuosi, heräävät epäilyt yhtyeen sisäisistä musiikillisista erimielisyyksistä ja odotukset menestyslevyä seuraavasta flopista.
The Maccabees onnistui kahdella ensimmäisellä levyllään kuulostamaan onnistuneesti sekä ajattomalta popilta että ajanhermoilla porskuttavalta indieyhtyeeltä. Vaikka sekä vuoden 2007 debyytti Colour It In että pari vuotta myöhemmin ilmestynyt Wall Of Arms sivuavatkinInterpol- ja Editors-henkisiä, 2000-lukua vahvasti leimaavia indieihanteita, ei yhtye päädy kuulostamaan pelkältä aikansa tuotteelta, menestyksekkäällä indiekaavalla tuotetulta malliesimerkiltä, vaan on loppujen lopuksi yllättävän moneen kykenevä.
No, olipa The Maccabeesin resepti muutaman kuukauden päästä ilmestyvällä levyllä mikä tahansa, olen minä ainakin tästä odotuksen onnesta soikeana. Todennäköisesti luvassa on nimittäin tavalla tai toisella toimivaa popmusiikkia. Uutta materiaalia vartoillessa vanhaa, hyväksi todettua.
This is a story of a youth culture that changed a generation and influenced songwriters, producers, DJs and designers for decades to come.
This is the story of Northern Soul.
The film will tell the tale of two Northern boys whose worlds are changed forever when they discover black American soul music.
Northern Soul was phenomenally popular with British youths in the 1970s, taking the North of the country by storm. Northern Soul the film intends to appeal to those generations of fans while attracting a modern audience who can relate to youth culture from another era. If you were there, you’ll know. If you weren’t there, you’ll wish you had been.
Kuinka siistiä?! Northern Soul -elokuvan on määrä ilmestyä tammikuussa 2012. Sitä odotellessa voi vaikka katsella elokuvan tanssitreenejä. Cool.
