Elämä heitteli jälleen kerran siihen malliin ja sellaisiin suuntiin, että katsoin parhaaksi vetäytyä hetkeksi. Elämisestä ja sen heittelyistä. Siinä vaiheessa, kun tuntuu, että ei enää kestä yhtäkään epätykkääväistä poikaa eikä yhtäkään sydänsurua ja uutta alkua, taitaa olla aikalisän paikka. Se on sitä elämänkoulua, Miia, kuulen äitini sanat päässäni. No, tässä elämänkoulussa on nyt niin paska lukujärjestys, että otin ja lähdin välitunnille. Perustin huoneeseeni elokuvateatterin. Ehkä jonain päivänä olen taas kiinni opetuspohjelmassa, sitä ennen olen vain noh, maailman surullisin tyttö.
Aikamoista elämänkoulua käydään myös yhdessä suosikkielokuvistani. Muutama vuosi sitten valmistunut Wild Generation - History Boys on sympaattinen kuvaus kahdeksasta sheffieldiläisestä nuorukaisesta, joita hyvien A-level-tulosten myötä aletaan valmentaa maan huippuyliopistojen, Oxfordin ja Cambridgen pääsykokeisiin. Kahden persoonallisen mentorin johdolla pojat opettelevat, ei, elävät historiaa ja tutustuvat, noh, historian ja elämän sattumanvaraisuuteen ja omana itsenä olemiseen. Hmmm, vähän Kuolleiden runoilijoiden seuran hengessä.
Elokuva perustuu palkittuun näytelmään ja sen rooleja, ei, vaan henkilöitä näyttelevät, ei, vaan tulkitsevat alkuperäisen näytelmäversion alkuperäinen - ja palkittu - näyttelijäkaarti. Elokuvan hedelmällisintä antia ovatkin ehdottomasti sen rakastettavat hahmot: veikeät ja nuoruudenintoiset oppilaat, tunteikas ja elämäänsä kirjallisuuden sivuilla elävä opettajavanhus ja nuori, oppilaiden charmista, erityislaatuisuudesta ja lahjakkuudesta hämmentyvä historianopettaja. Vuoteen -83 sijoittuvaa lämminhenkisyyspläjäystä ryhdittää tietysti myös asiaankuuluva musiikki. New Orderin Blue Monday, The Smithsin This Charming Man, vähän Echo and The Bunnymeniä, vähän Curea. Lovely.
- How do you define history, Mr Rudge?
- It's just one fucking thing after another.
No, minäkin toivon, että vielä pystyn suhtautumaan menneisyyteen samalla rationaalisuudella ja viileydellä kuin yksi elokuvan pojista. Tällä hetkellä määrittelisin historiani kutakuinkin tyyliin one fucking dissappointment in luv after another. Ja nyt kun tiedän, kuinka tässä ihastumisessa kävi, voisin mieluusti muuttaa sen tapahtumattomaksi. Jos vain en olisi alunperinkään tavannut sitä poikaa, kulkisin nyt onnellisena ja surusta vapaana ajattelemassa jotain tyystin muuta.
- Barring accidents, it would have happened.
- Listen. There is no "barring accidents". It's what I said. History is just one fucking thing after another.
Niinpä. Ei ole olemassa jos en olisi tavannut sitä poikaa -historiaa. On vain joukko peräkkäin asettuvia tapahtumia, jotka johtivat siihen, että olen nyt ihmisraunio. Tekisi mieli heittäytyä lapselliseksi ja huutaa Pojat on ihan tyhmiä! Vaikka ongelman ydinhän on juuri se, että asia on päinvastoin. Ihanat pojat, te teette elämästä niin raskasta!
Yksi elämääni suuresti vaikuttanut ööö, ajattelija, Idlewildin Roddy Woomble kiteytti historiannäkemyksensä suloisesti Love Steals Us From Loneliness -kappaleen riveihin: Don't tell me you're afraid of the past, it's only the future that didn't last. Huh, enpä tiedä, haluanko tulevaisuuteeni enää asioita, jotka muuttuvat näin raskaaksi menneisyydeksi.
Mutta kirjoituksen pontti oli se, että katsokaa se elokuva. Se on ihastuttava. Voi, kunpa minulle vain olisi suotu vähän vähemmän näitä tunteita.
