Uusi Thirteen Senses - The Loneliest Star

Tovi sitten huomasin, että yksi takavuosien tunnelmayhtyesuosikkini, brittiläinen Thirteen Senses, tekee uutta tulemista. Ensi maanantaina julkastavalta Crystal Sounds -albumilta paljastettiin tuolloin levyn nimikkobiisi, eilen julkaistiin sitten ensimmäinen virallinen single, Loneliest Star. Video on yhtyeen fanin, viime vuonna bändin nettisvuilla järjestetyn videoideointikilpailun voittaneen Steven Jefferiesin käsialaa. No, Thirteen Senses, anyone?

Saattaapi olla, että jos yhtye ei olisi kerran, vaikkakin jo vuosia sitten, tehnyt minuun vaikutusta, en tällä hetkellä osaisi tälle syttyä. Syy voi löytyä myös stereoissa raikuvasta baggysta ja 90-luvun brittipopista. Ehkä minulla ei juuri nyt ole elämässäni tällaiselle tilausta. Pisteet kuitenkin siitä, että yhtye on mennyt eteenpäin: coldplaymäiset, yksiselitteisesti kauniit ja herkät pianoballadit ovat vaihtuneet säpäkällä rummutuksella varustettuun, kovin mewimäiseen (kiitos, Johannes!) tempoleikittelyyn. Varmasti hyvä veto yhtyeeltä, jonka kakkoslevy sai nihkeät arvostelut ja vaisun vastaanoton  - jopa faneilta. Top 20:iin yltänyttä debyyttiä seurannut hehkutus hiipui ennen kuin katosi kokonaan.

Onneksi Loneliest Star on kuitenkin ihan kiva biisi. Vaikka rakkaus yhtyeeseen ei roihuakaan nyt, kuten vuosituhannen alussa nuorena humanistihöpsönä, herättää biisin kuuleminen tietynlaista mielihyvää: mitäänsanomattoman Contact-albumin jälkeen yhtye kuulostaa taas joltain. Ja kyllähän tuossa melodiassa on kuultavissa sellaista universaalia pophienoutta. Parasta kappalessa on kuitenkin se, että vaikka yhtyeellä onkin uudet raudat ja rumpukompit tulessa, onnistuu Will South kuulostamaan edelleen omalta täydelliseltä itseltään, ehkäpä saarivaltion herkimmältä dreampopparilta. 

Loneliest Star soi vähän suoraviivaisemmin ja tylsemmin, vähemmän teatraalisesti, kuin muutama viikko sitten julkaistu Crystal Sounds, josta onnistuin vakuuttumaan. Tällaisena suurien tunteiden nimeen vannovana draamattarena vain lämpenen kappaleen ylivedoille popkaarille ja nostatuksille jotenkin enemmän. 

Tulossa: Thirteen Senses - Crystal Sounds

Britteinsaarten lounaisesta äärestä, Cornwallista tulevalla Thirteen Senses -yhtyeellä oli muutama vuosi sitten hyvä mahdollisuus tulla elämäni suurimmaksi post-britpop-eran stadionhenkiseksi dream-pop-yhtyeeksi. Vuoden 2004 debyytin, The Invitation-hienouden jälkeen peli vaikutti  selvältä, varsinkin kuin aloin nihkeillä Coldplayn kanssa yhtyeen X&Y-levyn ilmestymisen aikoihin ja Snow Patrolkin jäi itselleni sellaiseksi Final Straw -levyn mittaiseksi, nopeasti hiipuneeksi huumaksi.

Mutta sitten kävi sellainen klassinen hups, että hienon debyytin jälkeen kakkoslevy ei sitten ollutkaan oikhein misthään kotosin. Melodiantaju yhtyeellä ehkä niinkin oli vielä vuoden 2007 Contactillakin tallella, mutta muuten levy vaikutti tyhjältä, sieluttomalta,  vaisulta, mitäänsanomattomalta ja jopa turhalta. Yleisön ja brittiläisen musiikkilehdistön hehkutus hiipui vähitellen vaatimattomien listasijoitusten tukemana ja nyt, helmikuussa ilmestyvän uuden levyn alla ilmassa on aistittavissa sellaista vaikean kolmannen levyn tunnelmaa: venynyt levytystauko, levy-yhtiön vaihto ja tulevan levyn maistiaisen perusteella myös uudelle vuosikymmenelle päivitetyt soundit. Uudistumisen paine ei kyllä täässä yhteydessä ole pahasta, sillä nyt pitkästä aikaa kuunteluun päätynyt, stadionambitioita huokuva Invitation-debyytti sounds so 2004.

Into The Fire (2004)

Uuden kappaleen kaltaiseen tempoleikittelyyn en ole Thirteen Sensesin yhteydessä aiemmin törmännyt. Alun kalkatuksista nyt puhumattakaan. Mutta on biisin perusteella hommassa edelleen vielä paljon tuttuakin kivaa, kiitos Will Southin äänen, joka edelleenkään ei sanan varsinaisessa merkityksessä rokkaa, vaan ennemminkin soi lempeän heleästi  saaden lopputuloksen kuulostamaan sellaiselta tunnelmia arvostavan yhtyeen kappaleelta. Ehkä tästä syystä yhtye kuulostaa modernimmasta otteestaan huolimatta edelleen juuri sellaiselta fiilisyhtyeeltä, joka nimeää uuden biisinsä - ja albuminsa - Crystal Soundsiksi.

Thirteen Senses - Crystal Sounds (2011)

Mutta, ihan kivaltahan tämä uutta tuloa tekevä Thirteen Senses kuulostaa, lauluissa jopa vähän Magenta Skycode -henkeä, ehkä? Lopun pianovetoisuus ainakin on hyvä muistutus siitä, miksi yhtyeen yhteydessä aina puhutaan Coldplaysta. Ei minun ehkä tarvi vielä panikoida.

http://www.thirteensenses.com/

Sunnuntairakkaus: Thirteen Senses

Brittiyhtye Thirteen Sensesin The Invitation -levy oli aikoinaan minulle sen verran kova juttu, että matkustin yhtyeen keikalle Plymouthiin. Elin tuolloin vielä sen verran kovaa fanitusikää, että otatutin yhtyeen roudarilla keikan päätteeksi noin rullallisen noloja  fani tapaa idolin -kuvia minusta ja yhtyeestä. Muistona reissusta on luonnollisesti myös  bändin nimikirjoitukset levyn kansilehdissä (kyllä, kuljetin levyn mukanani keikalle), lavalta napattu biisilista sekä keikkapaikan seinältä mukaan revitty keikkajuliste. Noo, olihan tuo onnellista aikaa.

Suosikeikseni nousseet kappaleet, The Questions ja Lights out,  eivät kuitenkaan löydy tuolta yhtyeen ensimmäiseltä levyltä, vaan ovat siltä julkaistujen singlejen b-puolia. Yhtä varmasti kuin olen sunnuntai-iltaisin ahdistunut, kuuntelen olotilaan kyseisiä kappaleita. Viikkorutiiniani helpottaamaan olen tehnyt koneelle kyseisistä kappaleista oman Ahdistus-soittolistan, jota pyöritän viikon päätteeksi non-stoppina. Heh. Jos iPodissani olisi jonkinlainen pikanäppäintoiminto, olisin tallentanut laulut napinpainalluksen ulottuville. Hätätapauksia varten.

The Questions ei ole varsinaisesti mikään piristävä kappale, päinvastoin. Minussa se herättää valtavaa, mutta jollain tapaa nauttinnollista alakuloa. Itsesäälissä rypemistä, sanoisi joku. Tunnelmointia, sanon minä. 

Onneksi olin sen verran hardcore-fani, että tulin hankkineeksi aikoinani myös nämä yhtyeen ekan levyn singlet. Auts, en uskalla edes kuvitella, mitä elämäni olisi ollut jos en olisi näitä lauluja silloin löytänyt.