Tänään aion rakastaa Glasvegasia

Tottahan se on, että vaikka en koskaan saisikaan mahdollisuutta rakastaa sitä jotain ihanaa poikaa, ei rakastaminen silti ole turhaa ja elämän rakkaudetonta. Siispä aion tänäänkin rakastaa - ja paljon. Tietystikin ainakin tätä:

 

Ja sitä, että saan rakastaa tätä maailman ihastuttavimman pikkuveljen (toisen niistä) ja hyvän ystävän seurassa.

Ja sitä, että minusta ei tulekaan kuun lopussa koditonta. Ja sitä, että sijoitin viikonloppuna viimeiset rahani nimenomaan uuteen pikeepaitaan enkä mihinkään vähemmän tarpeelliseen, kuten vaikka ruokaan. Ja sitä, että eilen - kiitos perjantain vieraiden jälkeen jättämien tyhjien pullojen - kuitenkin sain syödäkseni. Ja sitä hammaslääkäriä, joka tänään parantaa tämän hammassäryn. Ja Miles Kanea, päälle päätyvää maailman täydellisintä parkaa, Adidaksen Samba-tennareita, uutta harjoittelupaikkaa, päiväkahvia Töölöntorilla ja oluthuone Kaislan vehnäolutviikkoja. Ja kaikkea muuta rakastettavaa, mitä tänään vastaan tulee.

Glasvegas
Ti 17.5.2011 Helsinki, The Circus
Ovet klo 20, ikäraja K-18
Liput Lippupalvelusta 35 euroa + mahd. toimituskulut

Oi oi, they are back: Glasvegas - The World Is Yours

Uusi suosikkiyhtye on The Heartbreaks, vuoden yksi odotetuimmista levyistä nimeltään EUPHORIC///HEARTBREAK\\\. Mahtavaa taas huomata, miten täydellistä populaarikulttuurimateriaalia tämä minun elämä on. 

Glasvegasin ainakin täällä suurella malttamattomuudella odotettu paluusingle on nyt ladattavissa. Ja täytyy sanoa, että komeasti yhtye kyllä palaakin. The World Is Yours on sellainen sunnuntain pelastaja, ettei toista. Tekisi vain mieli lähteä ulos, juosta takki auki, halailla puita ja huutaa, että maailma on minun!

Skottiyhtyeen vuoden 2008 debyytiltä tuttu mahtipontisuus, dramatiikka ja täydellisen popmusiikin universaalit löytyvät siis tältäkin kappaleelta, ihana. Viimeistään nyt, James Allanin huumaavan äänen taas kuullessa sitä oikein ryminällä tajuaa, miten paljon yhtyettä onkaan ollut ikävä. Ei voi mitään, yksinkertaisesti pakko rakastaa laulua, jonka nostatukset ja rivien väliin hiipivä haikeus kulkevat samalla tasolla oman tunne-elämän mahtipontisuuden kanssa. Niin komeasti kulkee, että en kestä.

 

The World Is Yours by glasvegas

  

Hae siis The World Is Yours täältä

EUPHORIC /// HEARTBREAK \\\ ilmestyy huhtikuun 4.

I'll turn on my S.A.D Light

Olen ollut ainakin siinä mielessä varsin onnekas ihminen, että olen saanut pitää rakkaimmat turvallisesti lähellä, suuria menetyksiä kokematta. En osaa elää elämää, jossa jotakuta tärkeää ei enää yhtäkkiä olekaan. Näköjään homma menee kuitenkin niin, että ne paskimmatkin taidot on opittava kantapään kautta. 

En olisi ikinä uskonut ajattelevani ja tuntevani, että musiikki ei riitä. Ei auta  eikä vahvista. Nyt tiedän: maailmassa ei ole yhtäkään elämää suurempaa laulua. Juuri nyt yhdestäkään laulusta ei nimittäin ole oikein mihinkään. Yksikään ei selätä menetetyn elämän tuomaa surua. Tai sitten vain on liikaa niitä, joita kuunneltiin yhdessä.

Tajuaa, ei tajua ja sitten tajuaa, että ei ole lainkaan yllättynyt. Ja sitten  ymmärtää, että tällaisten asioiden jos joidenkin kuuluisi yllättää. Voi hyvät ihmiset, auttakaa toisianne ja tehkää se ihan mitä vain sinun takia ennen kuin on liian myöhäistä. Tunne siitä, että on hoitanut asiat huonosti, ollut maailman paskin ystävä, tuntuu helvetilliseltä kantaa. Varsinkin kun samalla on niin kova ikävä.

Voi Anna, etpä olisi vielä lähtenyt.

Ei tämäkään suuriin pysty, mutta kaunis se on silti.

Elämäni levyt

Oasiksen (What's the Story) Morning Glory? -levyn juhlavuosi ja Tomin haaste inspiroivat minua viettämään muutaman hetkisen olennaisen äärellä. Yritin pukea sanalliseen muotoon niitä merkityksiä, joita itselleni erityisen tärkeisiin levyihin liittyy. Elämäni levyt -listalta löytyvät nyt sitten ne levyt, joita ilman elämäntarinani olisi varsin erilainen. Joita ilman en olisi se, kuka olen.

Koska maailmassa on äärimmäisen paljon hyviä levyjä, ovat listalle asti yltäneet albumit himpun verran enemmän: ne ovat tärkeitä. Mutta. Vaikka kärkisijat valoittettiinkin loppujen lopuksi tunnetekijöillä, uskallan väittää, että kaikki listaamani levyt ovat myös absoluttisesti hienoja pop-teoksia. Eli, kuusi levyä, jotka ovat johdattaneet minut sinne, missä on hyvä: 

1) Oasis - What's The Story Morning Glory (1995): Olen äärimmäisen onnellinen siitä, että olen saanut kasvaa nimenomaan tämän levyn vaikutuspiirissä. Lisää tässä postauksessa. Spotifyssa täällä.

2) Come Inside - Mosaic (1998): A.k.a levy, joka kaikkien pitäisi kuulla. Kuka muistaa helsinkiläisen Come Insiden? Eikö kukaan? Ehkä joku, jonka heikkoutena on unohdetut brittipop-bändit? Come Insiden tie kulki Ääni ja vimma -kisan kautta Stupidon leipiin, jonka riveissä se ehti julkaista kaksi kokopitkää levyä ennen kuin vetäytyi kuvioista 2000-luvun alussa. Kiitettävästi kansallista mainetta ja himpun verran kansainvälistäkin huomiota saanut yhtye oli kutakuinkin elämäni sisältö 1990-luvun lopussa. Olenkin yhtyeen debyyttilevylle paljon velkaa kivuttomasta murrosiästä. Sen sijaan, että olisin ollut kiukkuinen ja itseäni etsivä 15-vuotias, koin levyn myötä löytäneeni sen verran merkittävän osan itseäni, että identiteettikriisiin ei yksinkertaisesti ollut vielä tuossa vaiheessa suurtakaan tarvetta. Mosaic teki minut yksinkertaisesti onnelliseksi.

Levy on mielestäni tyylikkäintä brittipoppia mitä Suomessa on koskaan tehty. Mikko Sippola antaa mennä levyn aloittavasta Cliff Street -kappaleesta lähtien paikoin jopa charmantimmin kuin itse Brett Andersson, ja Junnu Alajuumasta voi varsin sujuvasti puhua samassa lauseessa Bernard Butlerin kanssa. Levy hämmästyttää mahtavuudellaan yhä vieläkin: kappaleita She Wants, Floor ja Rooster Of Glory kuunnellessa ei voi kuin hämmästellä sitä, kuinka hienoa voi musiikki olla. Ilman tätä levyä voisin olla elämässäni aika hukassa.

Elämäni suurimmaksi tragediaksi oli koitua se, että en päässyt näkemään yhtyettä livenä sen aktiiviaikoina. Sattuma kohtalo kuitenkin järjesti elämäni palaset sen verran taitavasti kohdilleen, että viime pääsiäisen kohokohdaksi muodostui suklaamunien sijaan Semifinaalissa koetut suuret tunteet. Yhtyeen Mojo Clubin juhlavuoden kunniaksi heittämä random-keikka sinetöi nuoruuteni ja oli enemmän kuin mikään koskaan ment tu pii.

Pikkuhitiksi noussut mahtava Hold Me Now sai sen verran kyseenalaisen videon, että lopulta sensuuri söi siitä osansa. Joo, onhan se aika porno. Video pyöri kuitenkin jonkinlaisena versiona aina MTV:llä asti. Rohkeimmat voivat fiilistellä sitä täällä. Kappale löytyy myös Stupido Jukeboxista. 
 

3) Morrissey - Vauxhall and I (1994): Jostain syystä Morrisseyn neljäs soololevy on noussut omassa elämässäni merkittävämmäksi kuin yksikään The Smiths -levy. Levyn tunnelma on kerrassaan taianomainen: häkellyttävät melodiat yhdistettynä Morrisseyn erityisen heleästi soivaan ääneen muodostavat suorastaan epätodellisen kuuntelukokemuksen, joka päättyy ehkä maailmanhistorian kauneimpaan lopetusraitaan, ja säkeisiin, jotka vetävät hiljaiseksi joka kerta, ihan joka: In my own strange way I've always been true to you,  in my own sick way I'll always stay true to you. Epätodellisuuden tunne maksimoituu jos levyn kuuntelee läpi kuulokkeilla: 39 minuutin ja 53 sekunnin ajan tuntuu kuin maailmassa ei olisi ketään muuta kuin minä ja Morrissey. Tämän levyn kohdalla on mielestäni varsin tarkoituksenmukaista puhua taideteoksesta. Spotifyssa täällä.

4) Blur - Modern Life Is Rubbish (1993): Jos on Morrisseyn Vauxhall and I -albumissa historian kaunein lopetusraita, on Blurin kakkoslevyssä sitten se historian kaunein aloitusraita. Maagista.

Modern Life Is Rubbish on virallinen Blur-levyni ja sen aloitusraita For Tomorrow virallinen kaikkea lauluni. Jo tuohon yhteen lauluun kiteytyy äärimmäisen taidokkaasti se, mistä pop-musiikissa omasta mielestäni on kyse: rakkaudesta, rakkaudettomuudesta, melodiasta ja la la laasta. Kokonaisuudessaan levy on malliesimerkki täydellisestä pop-albumista ja yksi syy siihen, miksi Britannia oli 1990-luvulla niin cool.

Brittipop-klassikon ja elämäni hymnin, For Tomorrow -kappaleen lisäksi levyltä löytyy muun muassa sellaiset aarteet kuin Advert, Chemical World ja Villa Rosie, joita ilman mistään ei tulisi mitään. En tajuu sitä joka ei tajuu tätä. 

5) Idlewild - 100 Broken Windows (2000): Skotlannin R.E.M:iksikin tituleerattu yhtye on kaikessa komeudessaan yksi elämäni tuki, turva ja valo ja ansaitsee siksi kaikki mahdolliset ylisanat ja suitsutukset. Skottiyhtyeen toinen levy lunasti kaikki ne odotukset, joita sen varsin punk debyytti Hope Is Important herätti. Debyyttiä asteen verran popimpi 100 Broken Windows tekee kolmesta soinnusta taidetta ja osoittaa sympaattisella tavalla sen, kuinka yhtye voi olla yhtä aikaa sekä punk, pop että rock.  

100 Broken Windows on levy, jolla on monta monituista hetkeään: välillä rähinää (Roseability), välillä veikeää popitusta (Mistake Pageant) ja toisaalta kauniin haikeaa tunnelmointia (Quiet Crown ja Bronze Medal). Roddy Woomblen turvallisuutta ja lämpöä huokuva ääni saa kuitenkin jokaisen laulun kuulostamaan omalla tavallaan kauniilta. Spotifyssa täällä. 

6) The Electric Soft Parade - Holes In The Wall (2002): Seurasin tuohon maailman aikaan todella ahkerasti brittiläisen musiikkimaailman edesottamuksia. Tämä rakkaus löytyi Q:n sivuilta. Kahden brightonilaisnuorukaisen haastattelu teki sen verran suuren vaikutuksen, että veljesten debyytti oli hankittava käsiin. Sen verran hurmoksellinen ensikosketus levyyn oli, että kesti tovin ennen kuin mikään muu kuulosti taas yhtään miltään.

Myös tähän levyyn liittyy Come Insiden Mosaic-albumin lailla erityisen paljon tunnetekijöitä ja herkkä kasvuikä. Holes in The Wall teki elämästä helpompaa hetkinä, jolloin tunsin olevani ruma, läski ja yksinäinen. Ja tekee yhä. Samanlaisella intensiteetillä en ole tainnut sittemmin yhteenkään levyyn rakastua. Spotifyssa täällä. 

Ja tosiaan, jotta 15 Albums in 15 minutes -haasteen levymäärä täyttyisi, niin tässä vielä ne puuttuvat yhdeksän levyä.Tekstin kirjoittamiseen meni pikkuisen enemmän kuin vartti, mutta itse levyt tuli kyllä valikoitua todella kivuttomasti. Aika selvä peli.

URL: http://able2know.org/topic/160325-1yhdeksän. Jonkinlaisessa alitajunnasta kumpuavassa tärkeysjärjestyksessä: 

The Crash - Comfort Deluxe (1999)
Idlewild - Hope Is Important (1998)
Glasvegas - Glasvegas (2008)
Blur - Parklife (1994)
Suede - Suede (1993)
Travis - The Invisible Band (2001)
Teenage Fanclub -  Sings From Northern Britain (1997)
Graham Coxon - Happiness In Magazines (2004)
Keane - Hopes And fears (2004)

Scottish fiction, Scottish fiction

Fiktiotahan ei tietystikään ole se, että Skotlannista löytyy linnojen, kirkkojen ja nummien lisäksi monen monta elämäni tarkoitusta lisännyttä yhtyettä. Jos siis joskus päätän, että en haluakaan tuhkiani ripoteltavan Lontoon Primrose Hillille, voisi ne minun puolestani lennättää jonnekin Ben Nevis-vuoren reunamille. Vai mitä sanotte: Ben Nevis - 355 pilvistä päivää vuodessa. (Lähde: Wikipedia). Yhtä monta kuin minun elämässäni.

Viime vuoden kesänä itseopiskelin gaelia ja suunnittelin lähteväni valmistuttuani kenttätyöhön Hebrideille. Keikkaseuraksi tutkimusavustajaksi mukaan olisi päässyt kaiken oikutteluni nähnyt pikkuveljeni. Lingvististen tutkimusretkien ohessa olisin voinut tehdä musiikkitieteellisiä havaintoja: olisin voinut käydä vaikka Mullin saarella asumassa hetken Colin McIntyren pianossa. 

Mull Historical Society, Franz Ferdinand, Belle and Sebastian, Travis, Teenage Fanclub, Simple Minds, Primal Scream, The Jesus And Mary Chain, Glasvegas, Idlewild. Minulle kaikki nuo soivat jotain mystistä skotlantia, jonka luulen tunnistavani niin kuin japanilainen ja suomalainen muotokieli tunnistavat toisensa.

Tällä hetkellä tuota skotlantia minulle soittaa erityisesti Frightened Rabbit. Yhtyeen kolmas levy The Winter of Mixed Drinks ilmestyi maaliskuussa, Swim Until You Can't See Land oli ensimmäinen levyltä julkaistu single, joka mielestäni kuvaa loistavasti koko levyn tunnelmaa. M-a-h-t-a-v-a. Jos The Nationalin, Idlewildin tai Glasvegasin haikeudensekainen mahtipontisuus miellyttää, kannustan kyllä tutustumaan. Ainakin ihana kakkoslevy The Midnight Organ Fight löytyy Spotifysta.

Todellisuudessahan Jesus And Mary Chainilla ja Travisilla on aika vähän yhteistä. Ehkä  pintatason alla on joku syvä skotlantilaisuuden muotokieli, joka vetoaa minuun kuin Muumit japanilaisiin. Mutta  ihan pelkällä haikeudensekaisuudella en kuitenkaan lähtisi minun ja skottimuusikkojen sielunkumppanuutta perustelemaan. Kun on kuitenkin ne 10 päivää vuodessa, jolloin Ben Nevis ja minä emme ole pilvien peitossa. Silloin annan Franz Ferdinandin kepeyden viedä. 

Mercury Music Prize 2010

Musiikkimaailman vaikuttajat ovat jälleen valinneet 12 ehdokasta vuoden 2010 Mercury Music Prizen (äääh, sponsorisyistä nykyään tyylittömästi Barclaycard Mercury Prize) saajaksi. Palkinto on myönnetty vuodesta 1992 lähtien parhaalle brittiläiselle tai irlantilaiselle levylle. Palkinnon saaja julkaistaan syyskuussa.

Palkintoa pidetään arvostettuna, vaikkakin useammin kuin kerran sen myöntämisperusteet ovat herättäneet polemiikkia. Brittipopin kultavuonna 1994 palkinnon vei M People Pulpin ja Blurin nenän edestä. Ja ei, Radioheadin Ok Computer ei voittanut palkintoa vuonna 1997 eikä Manicsien This Is My Truth Tell Me Yours vuonna 1999.

Joka tapauksessa, ehdokkaiden listoja selaillessa huomaa taas, kuinka ylivoimaisen hienosta musiikkimaailmasta Brittein saarien kohdalla on kyse. Tälläkin kertaa palkinnon voisi myöntää varmasti useammalle kuin yhdelle artistille. Itse henkilökohtaisesti myöntäisin kunnianosoituksen modfatherille levystä Wake Up The Nation tai Foalsille levystä Total Life Forever. Sympaattisin voittaja saataisiin varmasti irlantilaisesta Villagersista, onhan Conor O’Brien kumppaneineen nyt aivan sekopäisen herttainen tapaus.

No, kaiken järjen ja kohtuullisuuden nimissä palkinto pitäisi antaa varmasti The XX:lle, mutta koska myöntämislogiikka on horjunut ennenkin, nimeän itse viralliseksi arvauksekseni Laura Marlingin. Tai hetkinen, tuskin ne antavat pystiä kahta kertaa peräkkäin naiselle...

Minun uskoni palkinnon puolueettomuuteen meni viimeistään viime vuonna, kun Glasvegasin debyytti ei saanut ansaitsemaansa huomionosoitusta. Voiko siitä levy enää parantua, perhana vie! En usko enää mihinkään, mihin on sotkeutunut luottokorttiyhtiöitä. No, taidan olla perinteisen bändipopin ystävänä suhteellisen puolueellinen kannanotoissani. Ja onhan siellä voittajienkin seassa hienouksia.

No, kelles laitetaan pysti menemään?

Biffy Clyro – Only Revolutions

Corinne Bailey Rae – The Sea
Dizzee Rascal – Tongue N’ Cheek
Kit Downes Trio – Golden
Foals – Total Life Forever
I Am Kloot – Sky At Night
Laura Marling – I Speak Because I Can
Mumford And Sons – Sigh No More
Paul Weller – Wake Up The Nation
Villagers – Becoming A Jackal
Wild Beasts – Two Dancers
The XX – XX

Ja loppuun vielä Maximo Park, joka ei tietystikään saanut palkintoa vuonna 2005. Kova on taso, kun tällaisella ei pärjää.