Päivän brittipoppi: Space

Päivän brittipop-tarjoilusta saa vastata tänään liverpoolilainen Space. Yhtye on höpsö esimerkki ajasta, jolloin popparit olivat hölmön tyylikkäitä (!) - sillä aidon indiellä tavalla. Yhtyeen vuoden 1996 esikoisalbumi Spiders on mielestäni ehdottomasti osa brittipop-kaanonia ja heijastaa hauskasti sitä musiikillista maailmaa, missä briteillä 1990-luvulla oli etuoikeus elää.

Suosikkibiisini yhtyeeltä, hupsutteleva Neighbourhood on niin britti ja niin pop pakollisine "yhteiskuntakuvauksineen", että sen kuuleminen sattuu. Me and you versus the world edustaa ehkä sitten sitä hölmöä tyylikkyyttä. Kyllä, olen tosissani. Bändi on ihana.

I'm dancing, I'm dancing

Tänään ei mikään voi mennä pieleen.

Du har varit med Joaquin Phoenix i Hollywood

Ala-arvoinen video + keskinkertainen kappale + ylivertainen karisma = kelpo perjantai-biisi

Otsikko: Markus Krunegård - Hollywood Hills

Blue Blood

Oxfordilaisen Foalsin vuoden 2008 debyytti Antidotes oli yksi kyseisen vuoden suosikeistani. Näin pari vuotta myöhemmin levy kuulostaa melkoisen levottomalta ja sähäkältä. Joskin edelleen oikein hyvältä: kappale Olympic Airways jopa jossain määrin tyrmäsi minut tänään.

Yhtye on juuri julkaissut toisen levynsä, kivasti "Total Life Forever" -nimen saaneen sellaisen. Oma listoja laativa pääni on kyllä jo ehtinyt sijoittaa uutukaisen kirkkaasti ohi debyytin. Tällä hetkellä suoraviivaisempi ja hillitympi tunnelma vain miellyttää enemmän. Ja vaikka en levyä vielä kokonaisuudessaan olekaan päässyt kuuntelemaan, olen varma, että se on ihan hillittömän hyvä kesälevy. Ainakin kuluvan viikon musiikillista kattaustani ovat kovin onnistuneesti ryhdittäneet uudet suosikit This Orient ja Blue Blood. 

Morrisseykin tykkää, miksi en minäkin.

Ei tullut takkia, tulikin liivi

Eikä tullut ruokaa, tulikin hammastahnaa. Ostettua. Kaupasta. Jos ryynipaketit eivät inspiroi ja karkkihylly näyttää tylsältä, pistäydy hammastahnaosastolla. 

 Kuva: http://www.pakkaussuunnittelu.fi/

Kotimaisen Oxygenol-hammastahnan pakkaus sai parisen vuotta sitten uuden muodon TaiKin opsikelijoille suunnatun suunnittelukilpailun avulla. Mikko Luotosen voitokas Valo-ehdotus päätyi avainlipputuotteen uudeksi ulkoasuksi ja tietysti ilostuttamaan myös minun arkeani. Fanitan mielelläni avainlippuja ja joutsenmerkkejä, mutta eritoten jaksan hehkuttaa arjen kauniiden asioiden ihanuutta. 

Siellä ne nyt siis taas ovat, kaupan hyllyllä ja tällä kertaa kevään muotiväreissä. Kuvissa olevat tuubit vanhempaa mallistoa. Itse hankin tänään omani viileissä vihreän ja persikan sävyissä.  

Jos kauneutta ei halua etsiä hammastahnahyllyiltä tai jos jokin lakko vielä tyhjentää kauppamme hyllyt arjen designista, voi esteettisiä elämyksiä etsiä vaikkapa Remes & Packart -designtoimiston nettisivuilta. Toimistolle kunnia voitokkaan Valo-sarjan painoteknisestä viimeistelystä.

Sixteen, clumsy and shy I went to London and I, I booked myself in at the Y.W.C.A.

I said : "I like it here - can I stay? 

Maailman kauneimmat, tyylikkäimmät ja onnellisimman näköiset ihmiset löytyvät Lontoosta ja Liverpoolista. Ihmekös tuo, kukapa ei olisi onnellinen ja elämäänsä tyytyväinen Lontoon ja Liverpoolin kaduilla. Voi, sydämeni on puhunut ja valinnut kotinsa. 

Tänään onnellisuuden kaipuuseen hoyfashionia.

Otsikko ja lainaus: The Smiths - Half A Person

Aamukahviuutisia

Oasiksen ‘Time Flies’ -kokoelma ilmestyy ainakin Britanniassa 14. kesäkuuta ja näyttää virallisesti seuraavalta. Iloista on se, että biisijärjestys ei etene ajallisesti, vaan biisien olisi tarkoitus toimia, kuin keikka. A very fucking long one.

No, aika perinteiseltähän tuo näyttää, singleä singlen perään. Ihan himpun verran ihmetyttää uusimman levyn biisin valinta lopetuskappaleeksi. Minusta kokoelman olisi tietysti pitänyt päättyä itseoikeutetusti Champagne Supernovaan, yhteen kaikkien aikojen hienoimpaan vikaan biisiin. Mutta joo, ehkä se olisi tehnyt levystä aivan liian perinteisen. Ja kyllähän Falling Down ihan kunniakkaasti paketoi ja rusetoi yhtyeen tuotannon.

CD1: 
1. Supersonic
2. Roll With It
3. Live Forever
4. Wonderwall
5. Stop Crying Your Heart Out
6. Cigarettes & Alcohol
7. Songbird
8. Don't Look Back In Anger
9. The Hindu Times
10. Stand By Me
11. Lord Don't Slow Me Down
12. Shakermaker
13. All Around The World

CD2:
1. Some Might Say
2. The Importance Of Being Idle
3. D' You Know What I Mean?
4. Lyla
5. Let There Be Love
6. Go Let It Out
7. Who Feels Love?
8. Little By Little
9. The Shock Of The Lightning
10. She Is Love
11. Whatever
12. I'm Outta Time
13. Falling Down

Lähde ja lainaus: xfm.co.uk

All night disco party

Brightonilainen Brakes on hieno esimerkki siitä, aidoista musiikillista lähtökohdista syntyy hyvää poppia. Tämän allstars-kokoonpanon debyyttipitkäsoitto Give Blood vuodelta 2005 on kuin kotipitäjäni sekatavarakauppa: kaikkea löytyy discosta countryyn. Levyä kuunnellessa tulee sellainen olo, että on tehty sitä mitä on haluttu, ja nimenomaan tekemisen ilosta.

Brakes sai alkunsa vuonna 2003 saman kylän poikien spontaanista päätöksestä pistää pystyyn bändi muiden vireillä olevien musiikkikuvioiden sivuprojektiksi. Yhtyeessä vaikuttaa neljä brightonilaista ystävystä, The Electric Soft Paraden überlahjakkaat veljekset Tom ja Alex White, British Sea Powerissa aikoinaan vaikuttanut Eamon Hamilton sekä The Tenderfootissakin soitteleva Marc Beatty. 

Sittemmin ystävysten soittelot ovat  poikineet kolme levyä lisää ja päälle ylistävää kritiikkiä ja kulttimainetta. Ja vakkaripaikan minun soittolistoillani.

Laalaa-lauantain kunniaksi Brakesin varhaistuotantoa. Voi, saisinpa discobailata koko yön!

Värikoodeja

Swatch. Jotta ehtisin paremmin. Ja tyylikkäämmin. 

Kuva: glam.co.uk

Official Swatch Website

Swatchin Colour Codes -mallisto on kyllä aikamoisen ihastuttava. Kesän kuumin pukine. Minä ainakin haluan hassutella tänä kesänä! Minkäs värin sitä plokkaisi?

Perjantai: Astronauttimista

Kunnioitan tämän perjantain ihanuutta ihastuttavalla musiikilla. En aio tänään tehdä yhtään mitään ilman Pariisin kevään suloista säestystä. En en en! Uutuus Astronautti on vain niin superb. 

Tämä perjantai olkoon siis pelkkää astronauttimista.

Yöjunassa

Kuuntelin eilen ensimmäisen kerran läpi brittiläisen Keanen uuden Night Train -levyn. Yhtyeen debyyttilevy Hopes and Fears vuodelta 2004 on minulle kyllä yksi elämäni suurista tapauksista ja kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt Under the Iron Seakin päätyi yhden kesän ajaksi tiuhaan soittoon. Mutta mutta, sen jälkeen tapahtui jotain. En millään halua miettiä korrelaatiota Tom Chaplinin huumeidenkäyttämättömyyden ja levyjen tason laskun välillä, mutta Perfect Symmetry oli lähinnä hämmentävää apinoistalaulelua ja uusi Night Train jotain vielä kummallisempaa.

Uudella levyllä Keane on kuin farkkulegginsit: tuntuu, että yhtye ei ole osannut päättä, ollako farkut vai kalsarit. Levy kilisee ja kolisee ja kuulostaa välillä jonkin uskonnollisen yhteisön yhteislaululta ja sitten taas ööö, James Bondilta. Jotain todella ärsyttävää tuossa sekametelisopassa on.

No, tämä K'naan kanssa yhteistyönä luikautettu kappale on ihan hyvä ja ehkä muuttuu vielä paremmaksi, kun pääsen kuuntelemaan sitä päivän metromatkan taustamusiikkina.

Kop kop, täällä Kap Kap

Jännittävä Kap Kap koputtelee huomenna keskiviikkona Loosen oveen. Yhtye julkaisee Holy Are You -pitkäsoittonsa ja kas kas, kekkerithän sellainen tapahtuma tarvitsee. Viiden euron hintaan tarjolla Yön sykettä ja Kap Kap -kopinaa. Minä taidan mennä ihmettelemään.

Esimakua levystä yhtyeen MySpacessa. 

Funeral

Tulin jo surulliseksi periaatteessa aivan iloisesta uutisesta. Se, että Arcade Fire tulee Helsinkiin on sinänsä hienoa, mutta se, että en kuitenkaan saa sinne lippua, on surkeaa. Olen juuri toipunut siitä pettymyksestä, jonka koin jäädessäni Editors-liputta, että en uskalla lähteä yrittämään onneani vain muutaman tuhannen lipun ja muutaman kymmenen tuhannen yrittäjän apajille. Kuinka ihmeessä te ihmiset onnistutte näissä maailman nopein indietiedostava -mittelöissä? Perhana.

Lohduttavaa on se, että oikeasti pidän ainoastaan yhtyeen debyytistä ja sieltäkin elämäni soittolistalle on päätynyt ainoastaan kaksi kappaletta. Toista levyä olen juuri ja juuri kuunnellut.

No, ehkä vaivun hautajaistunnelmiin sitten 28. kesäkuuta jossain päin Engelinaikaista Helsinkiä pussikaljat seuranani.

HS 17.5.2010: Indie rock -bändi Arcade Fire konsertoi Senaatintorilla kesäkuussa

Voi kauneutta!

Lisäsin juuri mielikuvitushäideni mielikuvituslahjalistaan Bertel Gardbergin Hackmanille suunnitteleman Lion-aterinsarjan. Vuonna 1958 lanseerattu sarja on otettu uudelleen tuotantoon juhlistamaan Hackmanin 220-juhlavuotta. Onneksi myös mielikuvitusmieheni mieltyi aterimien designiin.

Aterimet tuovat mieleeni mummolan, missä pieni haarukka toimitti mummokurkku-ottimen virkaa. Harmillisesti oli päätynyt suomalainen taideteos etikkaliemeen nihkeiden kurkkusiivujen ja tillihapsujen sekaan. 

 Kuva on lainattu tuotetta myyvän FinnishDesignShopin sivuilta

Klassikko

Jos saisin kunnian hoitaa dj:n virkaa, soittaisin ehdottomasti Kula Shakerin Tattvan. Ehkä jossain muiden 90-luvun klassikoiden välissä. No joo, laulu ei varsinaisesti ole mikään bilebiisi, mutta erittäin tunnelmallinen reissubiisi vaikkapa matkalle tanssilattialta baaritiskille: kappaleen sitarsoinnuin ja psykekitaroin ryhditetty sanskritinkielinen hokema kuulostaa erittäin hyvältä juuri lager-nosteessa. Kokeiltu on.

Yhtyeen keulahahmo Crispian Mills on niitä brittiäläisiä muusikoita, jotka ymmärtävät pukutakin ja kauluspaidan voiman. Olikin erittäin miellyttävää päästä nauttimaan herran tyylikkyydestä vielä Kula Shakerin lyhyeksi jääneen uran jälkeenkin. Tosin, Millsin toinenkin pumppu The Jeevas viipyi musiikkimaailman kartalla ainoastaan kahden levyn verran.

Sen suuremmin en ole kumpaakaan yhtyettä jäänyt kaipailemaan, vaikkakin yhä katselen mieluusti kaikkien tyylin sääntöjen mukaan pukeutunutta Millsiä. Kaksirivinen tekee miehen.

No, jotta 90-luku ei unohtuisi: Kula Shaker ja Tattva vuodelta 1996:

h i l a r i o u s

Gimme gimme gimme brittikomedian helmi muutaman vuoden takaa. Suvaitkoon se saapua postissa pian, jotta en vain joutuisi suoraan kesälomailultani kielitieteellisen tutkimukseni pariin palaamaan.

BBC:n Gimme Gimme Gimme on kaikessa järkyttävyydessään ja rivoudessaan mieletön komediaherkku. Hilarious kerrassan. Sarja esitettiin jollain kotimaisellakin televisiokanavalla muutamia vuosia sitten. Nyt ah, niin räävitön Linda Lolita Lulu La Hughes (uskomaton Kathy Burke) saa pitää minulle jälleen seuraa. Ehdottomasti brittisitcomien parhaimmistoa. 

Kuva: BBC