Rikastumisesta, taustamusiikista ja Ed Harcourtista

Äkkirkastuin muutamia päiviä sitten niin, että pystyin hankkimaan jo tovin ostoslistalla keikkuneen lipun Ed Harcourtin marraskuiselle Tavastia-keikalle. Ääh, en nyt sentään ole se Kalajoen salaperäinen lottomiljonääri, mutta väitän, että muutaman kympin yllättävä rahalahjoitus voi ehkä joskus mahdollisesti tuntua miljooniakin arvokkaammalta. Etenkin jos sen saatekirjeeseen on raapustettu kehotus osta ittele jotaki mukavaa.  

Harcourtin kesällä ilmestynyt viimeisin, Lustre-albumi tuntuu tällä hetkellä ykkösluokan taustamusiikilta. Levy on jäänyt kaiken melskeen, helskeen  ja kesäisen uutuuslevysuman jaloissa melko pintapuoliselle kuuntelulle, mutta on täyttänyt tehtävänsä arjen jakavana elämänkumppanina. Sitten kun gradunjälkeinen sitten kun -elämä koittaa, lupaan kuunnella levyä. Ajatuksella. Sillä uskon ja luulen, että kauniiden ja mieltä rauhoittavien melodioiden lisäksi myös lyriikoista löytyy kauneus ja palanen mieltä rauhoittavaa totuutta. 

Levyn nimikappaleen soidessa taustalla kelpaa kyllä tehdä yhtä jos toista. Minulla ei ole epäilystäkään siitä, etteikö levy tulisi olemaan elämässäni vielä vähän jotain enemmän kuin vain taustamusiikkia. Kohta, pian. Sitten kun. 

Levyn aloitusraita Lustre on Harcourtin viidennen albumin ehdoton rakkaushetki kera ensimmäisen singlelohkaisun, Do As I Say Not As I Do -kappaleen. Näiden lisäksi toivon löytäväni Tavastialta vanhojen levyjen suosikkihetket ja sen mieheen liitetyn epätavanomaisen charmin, joka todennäköisesti jälleen kerran onnistuu tekemään monta kaamosmasentelijaa himpun verran eheämmäksi. Ainakin minun kaamokseni katoaa jos This One's For You -hienous pääsee soimaan sitä mieltä rauhoittavaa totuutta, joka sen lyriikoihin kätkeytyy. My oh my oh my this one's for you, my heart is on its sleeve, I need you to believe that the dark times will fade. This little story will end so well. 

R - a - k - a- s - t - a - n.

Ed Harcourt, Tavastia 11.11.2010. Joku muu menossa?

Torstain nopea - Carl Barât

Carl Barât with old school geezers. Tämä soi soi ja soi juuri nyt. Laulussa on  alun lupailevan bassottelun jälkeen hetkensä, mutta kyllä sen huippukohta on tuo video. Minäkin haluan antaa vielä vanhusiällä mennä ja oikein pitkän kaavan mukaan.

Run With The Boys from Carl Barat on Vimeo

Miehen debyyttisoolo ilmestyy maanantaina 4.10. Mikään The Libertines- tai edes Dirty Pretty Things -toisinto levy ei kuulemma ole, vaan mikrofonin takana häärii selkeästi muutosta kaivannut mies: "Take away the guitars and you can see things". Toisin sanoen levyltä löytyy vähemmän kitaraa, enemmän pianoa ja torvia. Ehkä se on se lähestyvä isääntyminen. Vaskien lisäksi levyllä vaikuttaa myös The Divine Comedyn Neil Hannon. 

The good times are calling me

Minun taitaa olla parasta pitäytyä pois näiltä kulmilta muutama seuraava päivä. Tai siihen asti, että olen valmis vaihtamaan www.gradutakuu.fi-sivun johonkin muuhun aloitussivuun. Pelkään nimittäin todella, että alan kirjoitella tänne Pomodoro-tekniikasta ja muista jännittävistä nikseistä ja välineistä, joiden avulla olen saanut huijattua itseni mukaan gradunteon loppurutistukseen. Pakon, kiireen, paineen, viimetipan ja ennen kaikkea graduttoman elämän mukana tulevan onnen painaessa päälle sitä pystyy näköjään uppoutumaan lähes mihin tahansa. Vai kuinka jännältä teidän mielestänne oikeasti kuulostaa tutkimus "Dialogipartikkeli joojoo keskustelussa"?

No joo, ei tuo The Courteenersin sinänsä mainio biisi liity oikeastaan tähän tekstiin mitenkään. Se on siinä ihan vain naamioimassa tätä postausta edes jollain tasolla musiikilliseksi. Todellisuudessahan haluan tietystikin päästä mainostamaan juurikin sitä Pomodoro-tekniikkaa. Kyllä minulle nimittäin taivas aukesi, kun tajusin, että gradunteossahan on kyse loppujen lopuksi tomaateista. 25 minuuttia gradun parissa vastaa yhtä tomaattia. Ennemmän minuutteja tarkoittaa enemmän tomaatteja ja enemmän tomaatteja on aina jees. Tai ainakin tie maisteriksi. Niinpä nykyään sen sijaan, että työskentelisin gradun parissa tunnin tai pari, "teen muutaman tomaatin".

Tomaatit ja gradutakuu ovat nyt ajaneet minut siihen pisteeseen, että keikat ja keikka-arvostelut jäävät harmillisesti puolitiehen ja  aamun ekat ja illan vikat biisit kuuntelematta, kun stereoissa pauhaa tutkimusaineiston keskustelunauhat. Radikaaleinta, mitä blogin puolelle näyttää irtoavan on muotoa tämä on hyvä biisi, koska kuulostaa hyvältä. Tai The Yhtyeennimi julkaisi juuri uuden singlen, joka on Levynnimi -levyn numeros singlelohkaisu. Tykkään niin etten kestä!

Minun tieni onneen on siis tällä hetkellä vahvasti tomaattien ja lähdeviitteiden viitoittama. Ja satunnaisen, tomaatinlaskua sopivasti rytmittävän musiikkikinkin, toki. Mutta lähinnä sellaisen, joka muistuttaa siitä, kuinka hyvät - graduttomat - ajat tuolla jossain minulle huutelevat. Suuresti odotettu on se päivä, kun gradu.doc ei enää näytä avautumisen merkkejä.

Big Wave Riders ja sunnuntai-suru

Vihaan sunnuntaita. Siis ihan oikeasti ja täysillä, vihaanvihaan. Yleensä yksinkertaisesti elän kuusipäiväistä viikkoa, hyppään sunnuntait yli. Tuo järjestely vaatii onneksi vain pinon elokuvia, lukemattoman kirjan tai päivän kestävät päiväunet. Tänään oli vuorossa ne päiväunet. 

Voisin varsin mieluusti luopua kaikista elämässäni edessä olevista sunnuntai-päivistä ja vaihtaa ne vaikka torstai-päiviin.Tai keskiviikko-iltoihin. Sellaisiin kuin viime keskiviikko vaikka: ystävä, juoma ja kiva bändi. Vaikka joku sellainen kuin Big Wave Riders. Nyt kun päiväunet on nukuttu, mutta sunnuntaita on vielä hetkonen jäljellä, tuntuu fiksulta muistella aikaa, jolloin kaikki oli vielä hyvin. Palataan siis keskiviikkoon ja Big Wave Ridersin keikkaan LeBonkissa. 

Kiki Pauta lämmittelemään pestattu Big Wave Riders sai harmillisesti soitella melko harvariviselle rokkikansalle. Ihanalla reippaudella ja tarmolla yhtye kuitenkin soitti seitsemän biisin settinsä läpi. Kaikki parin MySpacessa soivan biisin perusteella syntyneet odotukset poijjaat onnistuivat lunastamaan jo setin kahdella ensimmäisellä kappaleella. Aloituskappale Pictures of lifestyle and friends  kuulosti reippaalta, raikkaalta ja sai minut vakuuttuneeksi siitä, että olen juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Yhtyeen mukaan kappale on soppeli esimerkki sen erilaisia rytmejä ja musiikkityylejä sekoittelevasta soundista: säkeistössä hieman bossanovamainen fiilis, kertosäkeessä aika ysärisäröshoegazea, c-osassa rytmikästä New York -henkistä indiekikkailua ja sitten vielä mahtipontinen lopetus Arcade Fire -yhteislauluasenteella. Kuulostaako sillisalaatilta? Ehkä, mutta maukkaalta sellaiselta. 

Salaattitarjoilu jatkui kolmella itselleni oudolla kappaleella Rebel without a cause, It's funny things aren't gonna change ja Skate or die, joista kaksi jälkimmäistä tekevät tulevalla ep:llä seuraa MySpacessakin kuultavissa oleville Big sound- ja Republic of the average -kappaleille. Setin aloittaneiden Pictures of lifestyle and friends - ja Rebel without a cause -biisien lisäksi juuri Republic of the average herätti sisäisen indiedisko-intoilijani henkiin. Mutta koska olen ujo, epäsosiaalinen ja itsekriittinen popturmelus, kuuluu nollan promillen tanssiliikkeisiini ainoastaan pään nyökyttely. Setin päättäneeseen Feet in the waves -kappaleeseen tultaessa päännyökyttely oli kyllä jo aika kovaa.

Yleensä huomaan, että asioiden objektiivinen arviointi on itselleni jotenkin vaikeaa. Jutut ovat hyviä sen perusteella, että ne näyttävät, kuulostavat tai tuntuvat hyviltä ja oikeilta.  Kuten Big Wave Riders. Yleensäkään en pysty heittämään kehiin muita kuin oman tunnekokemukseni tarjoamia perusteita, mutta keskiviikkoisen keikan perusteella voin väittää tunnistavani Big Wave Ridersissa jotain hyvän bändin tämänhetkisiä universaaleja määritelmiä. Vaikka yhtyeen biisimateriaali on aika koherenttia, jäi keikasta tunne, että yhtye tekee paljon oikein. Se kuulostaa siltä, miltä tällaisen pienen piirin mielenkiinnon herättäneen ja aallonharjalla ratsastavan musiikkiyleisön huomiota etsivän yhtyeen kuuluukin kuulostaa. Enkä näe yhtäkään syytä, miksi se ei voisi tämän yleisön mielestä  olla yhtä jee ja yhtä kaikkea muuta jännää kuin muut aikamme lapset. Yhtye on mielestäni mitä parasta tarjontaa tällä hetkellä vahvana vellovaan indierock-kysyntää ja ihana muistutus siitä, että täältä meiltäkin löytyy. Oikein perkussioiden kanssa ja vielä ilman laulajan toisinaan raivostuttaviksi yltyviä maneereita. 

Koska yhtye kuulostaa myös siltä, että olen harmissani kaikkien niiden puolesta, jotka eivät tietään LeBonkiin keskiviikkona löytäneet, muistutan vielä seuraavasta keikasta Korjaamon  Image-klubilla 9.10.

Tämä seuraava biisi ei nyt liity oikeastaan mitenkään Big Wave Ridersiin. Ainoastaan siihen, että vihaan sunnuntaita eikä kuluvan kauheuden viimeinen tunti olisi ollut lainkaan siedettävä ilman kappaletta. Saa huutaa mukana: I am ill but I'm not dead and I don't know which of those I'd prefer.

Minä menen: Kiki Pau & Big Wave Riders 22.9 Le Bonk

Graduntekijän elämä on täynnä luopumisia. Ainakin jos suunnittelu- ja ajanhallintataidot ovat sitä luokkaa kuin minulla, tällaisella kymmenen pisteen humanistilla. Viimeinen huvitus, josta tulevan deadlinen aiheuttaman paineen alla ja tieteen tekemisen nimissä jouduin luopumaan, oli viimeperjantainen Bras & Undies -klubi Korjaamolla. Illan esiintyjistä French Filmsin livemeno oli aiemmin koettu ja hyväksi havaittu, joten eniten harmitusta aiheutti ennen näkemättömän  Big Wave Ridersin liven näkemättömyys. Sen verran kivasti yhtyeestä on blogimaailmassakin kirjoiteltu ja sen verran kivasti nelikon MySpacessa soi, että seuraavan keikan skippaaminen ei tule kuuloonkaan! 

Onneksi perjantainen menetys tulee korjattua niinkin pian kuin huomenna keksiviikkona. Big Wave Riders nimittäin lämmittelee yleisöä Kiki Paun sympaattisuudelle Helsingin baaritajonnan uutukaisessa, Le Bonkissa. Tomi tuumaili taannoin yhtyettä fiilistellessään, kuinka tuntuu ehkä vähän hassulta hehkuttaa ketään tai mitään kahden MySpacessa kuultavissa olevan biisin perusteella. Mutta voih, ei sen tarvitse tuntua yhtään hassulta jos biisit ovat sellaisia kuin aikoinaan tajunnan räjäyttäneen The Casbahin olemassaolosta muistuttava Republic Of The Average ja popmusiikin parantavaa voimaa huokuva Big Sound! Kyllä tällaisesta saa vähän meuhkata! Myötäilen siis Tomia: yhtye on potentiaalinsa näyttänyt. Tulevaa ep:tä odotellessa.

Kaikki tilaisuudet hankkia lisämateriaalia Big Wave Riders -hehkutusten tueksi on  hyödynnettävä. Yhtye kuvailee lähtökohdikseen halun tehdä raikasta musiikkia, jossa on kuitenkin särmää ja livenä punkahtavaa energiaa. Löydyn siis huomenna ihan varppina Le Bonkin nurkista notkumasta tuon punkahtavan energian tahtiin. Minut tunnistaa muuten sitten niistä deadlinen väsyttämän graduntekijän boheemin popparin habitukseen sopivista, punkahtavan mustista silmänalustista. 

Big Wave Riders

ke 22.9.
KIKI PAU (23) + BIG WAVE RIDERS (22)

LeBonk Music Machine

8 €

Elokuvatapaus: Heartbeats

Tänään nähdystä Xavier Dolanin Heartbeatsista (Les Amours Imaginaires) tuli minulle tämän vuoden ehdoton elokuvatapaus. Teos tuntui niin paljon omalta, että huh. Jos olisin kaunis, tyylikäs ja saisin tupakoinnin näyttämään kiehtovalta, voisin itse asiassa olla yksi elokuvan tarinan hahmoista. Epätoivoinen ja vaikea rakastuminen on aina ja kaikista eniten minua. 

Odottelin elokuvalta sen visuaalisuudesta ja tyylikkyydestä kiehtoutuneita huokailuaja. Ja kyllähän elokuvassa visuaaleja ja tyyliä riitti: paljon viipyilevää liikettä, rakastuneita katseita, hidastettua kävelyä, ilmaan leijumaan unohtuvaa tupakansavua, lähikuvia nuorista kauniista ihmisistä. Se tavallinen tarina, joka oli kuitenkin niin elokuvaa, että vei ajan ja paikan tajun. Elokuva oli myös muistutus siitä, miksi en enää koskaan halua rakastua. Koska rakkaus on vaikeaa ja rakastuiminen kamalaa. Piste.

Elokuvasta irtautuminen kesti hetken. Kahvilassa sadetta pakoillessa tajusin toimivani kuin hitaan ja viipyilevän elokuvan hahmo, jonka sadetta ja ohikulkijoita tuijottavan katseen ohjaaja on tarkoittanut reitiksi henkilön päänsisäiseen maailmaan. Kahvikuppien kolahtelut ja lattelasin reunoihin kilisevä lusikka puolestaan tuntuivat äänisuunnittelijan tarkkaan harkituilta kerronnallisilta yksityiskohdilta. Ihan hetken aikaa oma pieni ja rakkaudeton elämä tuntui elokuvan arvoiselta.

Sen verran hidasta ja viipyilevää tämä elämä taas tällä hetkellä on, että tällaiset elokuvakokemukset onnistuvat muodostumaan ainakin hetkeksi elämän merkittävimmiksi asioiksi. Olen varmasti ainoa 27-vuotias, joka liimaa liikahduksia aiheuttaneiden elokuvien liput päiväkirjansa väliin. Sinne keikkalippujen ja lavalta poimittujen biisilistojen sekaan. Heartbeats-lippu sai vielä ympärilleen sydämen. Oli se sen verran sydän. Niin ja  olihan siinä ne musiikitkin.

Musiikkivideotaidetta

OK Go saattaa pitää tällä hetkellä ainakin puolivirallisesti hallussaan musiikkivideibändien ykköspaikkaa. Videoista on tullut bändille juttu, kävihän chigagolaisnelikko jopa Oulun tämänvuotisen Musiikkivideofestivaalin konsertti- ja seminaaritähtenä. Onhan yhtyeen videoissa tietysti vaikka mitä jännää ja nokkelaa, mutta kyllä minä annan kuitenkin sen kaikista kirkkaimman tunnustuksen musiikkivideotaiteesta Travisille.

Jos on yhtyeen musiikki silkkaa rakkautta niin ovat kyllä videotkin. En tunne niitä universaaleja, jotka tekevät musiikkivideoista hyviä tai huonoja, mutta Travisin videot ovat sellaisia, että niitä on ihan pakko katsoa: visuaalisesti kiehtovia ja niissä on paljon hauskoja yksityiskohtia, jujuja, joita on kiva bongailla. Videoista voi löytää myös pieniä sieviä tarinoita ja hassuttelevia, roolileikkeilyyn heittäytyneitä bändin jäseniä. 

Sen lisäksi, että videot ovat lähes poikkeuksetta kaikki omalla tavallaan ihastuttavia, on niitä myös paljon. Valkkasin joukosta tähän omat ehdottomat suosikkini, ne, jotka ilahduttavat joka ikisellä katselukerralla. Kannattaa siis aktivoida hetkeksi kaikki musiikkivideoita vastaanottavat aistit. Vitosesta ykköseen, there you go.

5) Walking In The Sun (2004). Kappale on Singles-kokoelmalla uutena ilmestynyt, kaikki Travis-tuntomerkit täyttävä kolmiminuuttinen. Veikeä video, josta edes loppupuolella hetkeksi kuvaan ilmestyvä käsittämätön viikatemies ei onnistu tekemään hölmöä. Ainakaan liian. Hyvä esimerkki siitä, kuinka Travisin videoissa sattuu ja tapahtuu. Ja yleensä nimenomaan laulaja Franille.

4) Closer (2007). Kappale on yhtyeen kuudennen studioalbumin The Boy With No Name ensimmäinen singlelohkaisu. Kaunis ja herkkä laulu, joka sopii erinomaisesti supermarketin pysähtyneen ja haaveilevan tunnelman tempoon. Parasta: Franin majavapuvun alta paljastuva skotlantilaisen radiokanava Radio Clyden t-paita ja yhtyeen ystävän, näyttelijä Ben Stillerin cameo-rooli alkaen kohdasta 2:42. M-a-h-t-a-v-a-a. Niin ja tietysti Dougielle osoitettu rakakudentunnustus kohdassa 3:49. En kestä, miks ei mulle kukaan?

3) Turn (1999). Lauluhan nyt on tietysti moderni klassikko, kuten koko The Man Who -levy. Tässä ensimmäinen kappaleesta tehty video, toinen on US-versioksi visualisoitu soitteluvideo. Punnerrusvideo on tietysti moninkerroin jänskempi. Yksi niistä harvoista Travis-videoista, joissa yhtye ei soita lain. Kun alun käsittämättömästä skottiaksentista selviää, vie video mennessään, kohti lohdutonta loppua. Yhyy.

2) Driftwood (1999). The Man Whon toinen single ja ihan äärimmäistä Travis-hienoutta. Vähäeleinen ja visuaalisesti äärimmäisen tyylikäs, kerrasaan cool. 

1) Sing (2001). Ensimmäinen single yhtyeen vuoden The Invisible Band -albumilta ja oma Travis-suosikkini. Laulu on saanut vertaisensa videon. Alusta loppuun pelkkää ihanuutta ja täynnä katsottavaa ja ihmeteltävää: hauskojen yksityiskohtien seassa neljä leikkisäksi heittäytynyttä skottipopparia. Hilarious. Video on ainakin kröhöm, joissain piireissä klassikko, joka päätyi VHS:lle ja voimapyöritykseen jostain kesän 2001 Jyrki-lähetyksestä. Herkän teini-iän tunnari siis. Helmikohdat: 2:00 ja vähän sen jälkeen alkava mustekalaepisodi. 

Viikonlopun leffa: Waltz with Bashir

Israelilaisen Ari Folmanin animaatiomuotoinen dokkari, Israelin ja Libanonin välisestä sotaa ja sen verilöylyjä kuvaava Waltz with Bashir saavutti ilmestyttyään kaveripiirissäni valtaisan suosion. Vastarannan kiiskenä en tuolloin parisen vuotta sitten tietystikään voinut lähteä moiseen hypetykseen mukaan, joten elokuva jäi osaltani silloin näkemättä. Tilanne korjaantunee kuitenkin tämän viikonlopun aikana. YLE Teema nimittäin esittää palkitun pätkän tänään perjantaina klo 21.55 ja vielä uusinnan sunnuntaina klo 21.05.

Kaverini eivät sentään olleet ainota, jotka tulkitsivat elokuvan hienoudeksi. Animaatiosta tuli vuoden 2008 arvostelumenestys ja se sai niin Oscar-, Golden Globe - kuin BAFTA-ehdokkuudenkin. Teoksen lähtöasetelmat vaikuttavat kyllä äärimmäisen kiehtovilta: elokuva on lopputulos Israelin armeijan riveissä 1980-luvulla palvelleen Folmanin henkilökohtaisesta prosessista täyttää sodan jättämiä muistiaukoja. Sodan kokemusta avataan alitajunnan, unien ja harhanäkyjen kautta.

Kuka on nähnyt? Vaikuttiko?

Hei, olen Miia, yleistäjä.

Tuomas Kyrö on kirjoittanut maanmainion kirjan nimeltä Mielensäpahoittaja. Teos on äärimmäisen nautinnollinen ja hauska lukukokemus ja täynnä mitä ihmellisimpiä mielensä pahoittamiseen kelpaavia syitä. Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun aurinko paistoi. Ja Kyrö on jälleen yksi syy - Juha Itkosen, Joel Haahtelan, Miika Nousiaisen ja Petri Tammisen lisäksi - rakastaa suomalaisia nykyprosaisteja. Mies-.

Jos minä olisin suomalainen nykyprosaisti, nais-, kirjoittaisin kirjan nimeltä Yleistäjä. Siitäkin tulisi äärimmäisen nautinnollinen ja tietystikin se olisi täynnä käsittämättömiä tapoja yleistää pienet yksityiskohdat totaalisiksi asiantiloiksi. Miksi mulle ei koskaan tapahdu yhtään mitään ja miksi olen aina yksin eikä kukaan koskaan tykkää minusta enkä yhtään tajua miksi aina epäonnistun ihan täysin vaikka kaikki muut aina onnistuu. Kyllä, kirjasta tulisi omaelämänkerrallinen.

Viimeksi eilen oli sellainen päivä, että olisin halunnut polkea jalkaa ja huutaa itkunsekaisesti: kaikki on ihan pilala, eikä misthään tule koskhaan mithään eikä tämä gradu valmistu ikinä emmie ossaa mithään. Kiitos kymmenpäisen graduseminaariyleisön, yleistäjä sisälläni pysyi hiljaa ja itkukohtaukselta vältyttiin, vaikka olo gradun valmistumisen suhteen olikin muiden palautetta kuunnellessa hetken täysin toivoton.

Näissä olotiloissa itsetuntoa nollaavan päänsisäisen äänen saa onneksi vaimennettua oikeanlaisella metelillä. Oasiksen Hello on jo vuosia toiminut yhtenä virallisena yleistäjän karkottimenani. Laulua kuunnellessa on yksinkertaisesti  pakko ottaa itsevarma takakeno, työntää kädet takintaskuihin, nostaa nenä pystyyn ja huutaa It's good to be back! Lopputahdeille tultaessa sitä jo ihan huokuu itseluottamusta. Ehkä mie vielä joskus jossaki onnistun. 

Yksi parhaista levyn aloitusraidoista koskaan ja ikinä.

Solo, why do you have to get so low, Fran?

Aargh, skottien sympatistisuuruuden, Travisin ykkössympatisti Fran Healy liittyy niiden nokkamiesten joukkoon, jotka päättävät mennä ainakin hetken verran solo. Miehen debyyttisoolo Wreckorder ilmestyy 4.10, jolloin julkaistaan myös täyspitkän ensimmäinen virallinen single Buttercups. Levyllä käy vierailulla itse Paul McCartney, joka on pistänyt bassokuviot kohdilleen As It Comes -kappaleeseen. Vastapalvelukseksi tästä Fran ryhtyi kasvissyöjäksi. Hmm.  As It Comes on ollut nyt jo tovin kuunneltavissa täällä. Ja äh, emmietiiä onko se nyt misthään kotosin. Kappaleesta tulee mieleen kovasti Travisin mielenkiinnottomin levy,  12 Memories ja erityisesti sen heikohko aloitusraita Quicksand.

Mulle tuntuu olevan enemmän kuin ok Brandon Flowersin ja Maximo Parkin Paul Smithin kaltaisten keulahahmojen sooloviritelmät, mutta heti, kun puhutaan niinkin henkilökohtaisesta kokemuksesta, kuin Travis, tulee minusta asenneongelmainen. Fran Healyn ääni nyt vain on liian travis ollakseen muuta kuin Travis. Joitain asioita vain ei saa irrottaa sieltä, missä ne synnyttävät sellaisia elämää ylläpitäviä voimia kuin Writing To Reach You, Sing, Driftwood ja Love Will Come Through. No, onneksi minulla on vielä muutama viikko aikaa harjoitella objektiivista palautteenantoa.  

Otsikko: ks.Travis: Sing

Rakkautta ja anarkiaa -valintoja

Koska elämästäni ei luontaisesti löydy paljoakaan rakkautta eikä anarkiaa, täytyy niitä ottaa vastaan silloin, kun tarjotaan. Koska joudun mitoittamaan huvin ja urheilun vuoksi toteutetut elämänilot nykyään taloudellisen epävakauden luomien raamien sisään, typistyy tämänvuotinen Rakkautta & Anarkiaa -festivaali minun osaltani kahden elokuvan tarjoamaksi eskapismihetkiseksi.

Céline Danhierin dokumentti Blank City on Kalle Kinnusen kirjoittaman R & A -esittelyn mukaan herkullinen ja hengästyttävä katsaus tuotteliaaseen ja villiin skeneen, joka loi pohjaa 1980-luvun lopulla kunnolla käynnistyneelle jenkki-indien genrelle. Dokkari kuvaa 1970-luvulla New Yorkissa alkunsa saanutta No Wave -undergroundskeneä, joka ulotti kotikutoisen punktaiteellisuutensa musiikin lisäksi elokuvaan ja sekalaiseen video- ja performannsitaiteeseen.

Seikkailu East Villagessa, jengiläisten, narkkarien, taiteilijoiden ja muiden sekopäiden vyöhykkeellä, kuulostaa sen verran kiinnostavalta, että pakko nähdä. Musiikki- ja kulttuuridokkarit ovat minun silmissäni aina jollain tavalla pop. Aikalaisäänenä mm. Deborah Harry, vau. Kulttuurihistoriallisessa sivistyksessäni sattuukin olemaan No Waven kokoinen aukko, täytetään se nyt sitten maanantaina 20.9.

Toinen leffa, jonka päätin valita nähtäväksi, on Xavier Dolanin Heartbeats. Leffa on kyllä tulossa myöhemmin teatterilevitykseen, mutta sen verran kovasti haluan pätkän nähdä, että en malta odottaa. Leffassa kiinnostaa ensisijaisesti nimenomaan Dolan: 21-vuotias ohjaaja esittää myös leffan pääroolin ja vastaa puvustuksesta, joka on olennaisena osana visuaalisuudellaan vakuuttavassa kanadalaisleffassa. Aistikkaat hidastukset ja muotiraamatun sivuille sopivat tiukasti sommitellut ja rajatut lähikuvat heräättivät leffaa R & A -sivuilla kuvailevan Marjo Pipisen huomion ja uppoavat varmasti myös minuun, kauniiden asioiden edessä huokailevaan esteetikkoon.

Elokuvan kerrotaan vilisevän viimeisen päälle tyylikästä stailausta ja elokuvaviittauksia. Vielä kun tarinasta löytyy viileää ironiaa, ystävien välistä mustasukkaisuutta ja rakkaudessa pettymistä, uskon viihtyväni. Heartbeatsin hyvin queeriin maailmaan pääsen vierailulle sunnuntaina 19.9. Odotan samansuuntaista visuaalisuuden edessä huokailua kuin Tom Fordin A Single Mania katsellessa.

Blank City -kappaleen kursiivit Kalle Kinnusen arviosta. 
Heartbeats-kappaleen kursiivit Marjo Pipisen arviosta. 

Edit. Kuin tilauksesta löytyi tämä, Paskan Sohvan heinäkuinen No wave -selonteko. Käypäs lukaisemassa.

Cool Britanniaa Kiasmassa

Kiasmassa pääsee juuri nyt näkemään lähietäisyydeltä otteita siitä viileydestä, joka teki 1990-luvun brittiläisestä kulttuurielämästä coolia ja rokkareista Tony Blairin silmissä salonkikelpoisia.

Kiasman tämän vuoden päänäytteyly CREAM tuo näytille brittiläisen Young British Artist (YBA) -ryhmän taidetta. 7.11 asti avoinna oleva näyttely esittelee Lontoon ja brittiläisen kulttuurielämän toista tulemista henkivän Cool Britannia -ilmiön nosteessa 1990-luvulla uraansa aloitelleiden taiteilijoiden töitä uran alkuajoilta nykypäivään. Tällaiselle Blurinsa opiskelleelle pophaihattelijalle kuudestatoista ryhmän taiteilijasta brittiläisten kulttuurihenkilöiden villien vuosien avainhahmon Damien Hirstin lisäksi tuttuja ovat Sam Taylor-Wood ja Julian Opie. Taylor-Wood kävi samaa Goldsmithsin taidekoulua yhdessä Hirstin ja Graham Coxonin sekä ranskaa opsikelleen Blur-basistin, Alex Jamesin kanssa. Opie puolestaan on minulle yhtä kuin Blurin Blur: Best of -levyn kannessa käytetyt portraitit. Tuo noste teki joka tapauksessa Britanniasta hetkeksi coolin ja trendikkään, sekä aloista kuten vaatesuunnittelu ja taide populaarikulttuuria Traisnpotting-leffan ja brittipopyhtyeiden rinnalle.

Vaikka oma taideorientoituneisuuteni venyykin harvoin taidenäyttelyiden ulottuville, on tällainen tapaus yksinkertaisesti niin pop, että se on koettava. Koska en aikoinani saaanut juhlia yhdessä Hirstin, Jamesin ja Keith Allenin kanssa Sohon Groucho Clubia piireihin tai juoda kolmen kuumimman brittipopvuoden aikana miljoonan punnan edestä shampanjaa Alex Jamesin apuna, täytyy pyrkiä hyödyntämään kaikki nykypäivän tarjoamat mahdollisuudet olla yhtä hip ja cool kuin 1990-luvulla jälleen svengaava Lontoo. Tämän lähemmäksi Cool Britanniaa voi enää olla vaikea päästä.

Onneksi Hirst on Blurin Country House -lallatuksen videon ohjauksen ja Fat Les -kokoonpanon jalkapalloanthemeja parodioivalla singlehitillä toteutetun musiikillisen uran lisäksi ansioitunut taiteellisesti astetta pätevämminkin.

Mercury Prize 2010

Minun piti hehkutella täällä syksyn aikana Barclaycard Mercury Prize a.k.a Mercury Prize -ehdokkaita enemmänkin, mutta homma jäi vähän puolitiehen.  Ehdokkaat vuoden parhaalle  brittiläiselle tai irlantilaiselle levylle jaettavan  palkinnon saajaksi siis julkaistiin heinäkuussa, itse pysti jaettiin eilen illalla. 

Silloin tällöin palkinnon saajan lopullinen valinta on ollut vähintäänkin yllättävä ja herättänyt jälkikäteen sanomista. Vuonna 2005 voittanut Antony and the Johnsons ei kaikkien mielestä täyttänyt brittiläisyyden kriteerejä: brittiläissyntyinen Antony Hegarty nimittäin piti vakituista residenssiään Yhdysvalloissa. Vuosientakaisia ehdokaslistoja selaillessa huomaa nopeasti myös sen, että pitkänlinjan muusikoiden albumeiden sijaan palkinto on myönnetty usein jollekin uudelle ja innovatiiviselle.

Tänä vuonna kenelläkään tuskin on syytä kyseenalaistaa palkinnon oikeaa osoitetta. Vaikka omat henkilökohtaiset suosikkini olivatkin muut aktit, allekirjoitan kyllä raadin valinnan.

Stornoway: Watching Birds

Kesäni sulostuttaja Stornoway julkaisi elokuun päätteeksi debyytiltään kolmannen singlen. Seiskatuumaiseksi ja videokuvitukseen valikoitui yksi Beachcomber's Windowsill -albumin huippukohdista, nimittäin kappale Watching Birds. Kahta edellistä singlebiisiä (Zorbing ja I saw You Blink) astetta vetävämpi  kappale on saanut kyytipojakseen sopivan vetävät visuaalit.  

Kyllä Stornoway on yksi niistä minun tämän hetken ihan ykkösistä. Tämän tahtiin on kyllä pakko vähän askelsarjailla.

Sanna Annukan karkkipäivä

Suomalais-brittiläinen kuvittaja Sanna Annukka tuli ainakin musiikkiyleisölle tutuksi brittiyhtye Keanen toisen albumin, vuoden 2006 Under The Iron Sean ja siitä lohkaistun singlen Is It Any Wonderin kansien kuvittajana. Tarina kertoo, että yhtye oli nähnyt yhden Sanna Annukan varhaisen työn ystävänsä seinällä, ihastunut oitis ja ehdottanut yhteistyötä.

Sittemmin kuvittajan Kalevalaa ja suomalaista kansanperinnettä henkivä kädenjälki on suomalaisten arkiesteetikkojen riemuksi näkynyt Marimekon pesänrakennusrekvisiitassa ja Pauligin vuoden 2009 Juhla Mokka -rasiassa. Ja nyt, nyt Sanna Annukka on mennyt karkkipussiin! Yleensä minun arkeni kaunistuttajaksi riittää ihan vain pussin sisältö, mutta kyllä tällainen ilmestys karkkihyllyssä vetää suun maireaksi. Ihana on.

Kuva: Fazer

Sanna Annukan Fazerille suunnittelemaa pussukkaa löytää kaupoista syyskuusta joulukuuhun. Pussin kuosi koostuu kahdeksasta eri symbolista, joihin inspiraatio on löytynyt kuvittajan omista lapsuusmuistoista ja Marianne-brändiin liittyvistä merkityksistä, kerrotaan Fazerin sivuilla. Enää ei kuulkaas karkkipussit ole vain karkkipusseja, hammastahnatuubit hammastahnatuubeja ja deodoranttipakkaukset deodoranttipakkauksia. Ne ovat kauniita sellaisia, päivittäistavarakaupan vallannutta designia.

Lyhyesti: Shelta

Shelta on vuonna 2007 perustettu yhtye Bexleysta, Kentistä. Tähän mennessä yhtyeen suurin musiikillinen saavutus taitaa olla päätyminen Alan McGeen 10 bands to watch in 2010 -listalle: "I predict Shelta to be the dark-horse band of 2010."

Tällä hetkellä yhtye kiertää Brittejä Proud Maryn, tuon Noel Gallagherin ensimmäisen Sour Mash -lafkan kiinnityksen, lämppärinä. 

Shelta on jälleen yksi niistä kokoonpanoista, jotka mod revival -tunnelmineen ovat omassa elämässäni aina ajankohtaisia ja in. Facebook-profiilissaan nuorukaiset listaavat esikuvikseen sellaiset tapaukset kuin Small Faces, Paul Weller, The Who, Motown, Beatles, Ocean Colour Scene, eli kovasti on vaikutteet taas löydetty asian ytimestä. Sen verran alakulttuuripäissäni olen viime kuukaudet elänyt, että tällainen kyllä kolisee kovaa kuin The Moons ja The Captive Hearts.

Parhaiten yhtyeen edesottamuksia pääsee seuraamaan YouTubessa,  Facebookissa ja MySpacen kautta. Vielä levytyssopimuksettomalta kokoonpanolta ei löydy tänne tarjottavaksi oikein muuta kuin noita livepätkiä. Mutta siis yhdyn kyllä Alan McGeen mielipiteeseen yhtyeen potentiaalisuudesta. Ehdottomasti one to watch. Toivottavasti tästä nyt syntyis jotain suurempaakin.

Suukoista teen tydytydyy, kielitieteen

Kielitiede on opettanut minulle elämästä melkein yhtä paljon kuin kymmenen vuotta osa-aikatyötä osuuskaupan kassalla. Muutamia vuosia jatkuneet opinnot päättynevät vielä tämän vuoden puolella, kunhan vain saan humanistista tiedemaailmaa todennäköisesti suuresti järisyttävän Joojoo keskustelussa -graduni valmiiksi. Joo-o. 

Tulevana fennistiikan ammattilaisena en voi kuin ihailla sitä taitoa, millä Jaana Rinne itämerensuomalaisen kieliperintömme kanssa taiteilee. Ja se joka vielä tämän jälkeen väitää, että suomen kieli ei taivu popmusiikkiin, elää jossain Euroviisu-traumassa. Tämähän on sanataidetta! Kunnioitan.

Kiitos sille, joka on leikannutliimannut tämän pätkän. Heh. Epäsynkkakaan ei haittaa, kun Jiri Nikkinen on niin kuuma. Silleen se toimii. Alkuperäsellä ääniraidalla sama juttu löytyy Elävästä Arkistosta. Super!

Cliftersin on kaikin puolin huippu ja Elekieltä yksi bändin parhaista covereista. Beatles-covereiden lisäksi yhtye on versioinut taidokkaasti ainakin muutamia Rollareiden kappaleita, The Kinksin Set Me Free - ja The Whon I Can't Explain - ja The Kids Are Alright kappaleet. Bändin ja sanoittaja Jaana Rinteen yhteistyö 80-luvun lopulla poiki  joukon huomionarvoista kulttuurihistoriaa. Itse asiassa yhtyeen debyytti Kuningas (1987) ja yksinomaan covereista koostuva läpimurtolevy Sexi On In (1989) kuuluvat mielestäni suomalaisen popin kaanoniin, sen verran hienosti tuo suomen kieli kappaleissa soljuu.

Mä oon Harry Love mut tuu ostamaan, pimee yö iskee silmää ja asiakas vilkuttaa.

Elekielet kohdillaan.

Kiitos äiti, että annoit Radio Suomen soida.

Aamun eka biisi: The Moons - Chinese Whispers

Olennainen osa aamurutiineja on aamun eka biisi yhdistettynä kaurapuuroon ja kupilliseen kahvia. Laiskimpina aamuina puuron valmistaa mikro ja biisivalinnasta vastaa nettiradiot: XFM tai NME. Mutta sitten on niitä aamuja, joiden haluaa olla erityisiä, juuri oikeanlaisia. Silloin puuro keitellään kattilassa - maitoon tietysti - ja päivän eka biisi valitaan ajatuksella. Tänään päivä alkoi juuri oikeanlaisesti juuri oikeanlaisella biisillä. 

Brittiläinen The Moons ei varsinaisesti ihan uusi kokoonpano ole, debyyttilevy Life on Earth ilmestyi jo maaliskuussa. Itse olen tutustunut yhtyeeseen vasta ihan viime aikoina. Onneksi! Sen verran kovasti olen tykästynyt, että levy on pyörinyt viime päivät kuuntelussa tauotta. Suosikkikappale Chinese Whispers on jo saanut nimeään kantavan olotilankin. Tänään aamulla oli tällainen Chinese Whispers -olo. 

Levy on kyllä ystävystymisen arvoinen. Paul Welleriä lainaten: "Great songs". Tarkemmin sanottuna kaksitoista käsittämättömän näppärää, hauskaa ja harmitonta popkappaletta, joista ainakin kolmen kohdalla äitini kysyisi Onko tämä Beatles? Ja äitini on sentään Rockradion sivistämää Beatlesukupolvea. 

Koska olen tyttö, jonka elämässä perinteet saavat näkyä ja kuulua, olen tietysti rakastunut yhtyeen yhteydessä esiin nostettuhin The Who-,  The Jam- ja Small Faces -vaikutteisiin. Ovatpa ainakin löytäneet asian yhtimen. Kyllä jotain vanhaa ja jotain lainattua saa aina olla.

The Moons pääsee 2010 avaruusseikkailullaan ehdottomasti niiden yhtyeiden joukkoon, jotka ovat tekemässä minun vuodestani musiikillista riemujuhlaa. En olisi ikinä uskonut, että maailmalla on tarjota vielä näin paljon juuri minulta kuulostavaa uutta musiikkia. Skeptikko on vaiennut.

MIia suosittelee: Teeman rokkaava syksy

Musiikki on tunteita, makuja, värejä ja sähköä ilmassa. Se on muistoja, hetkessä elämistä, historiaa, tätä päivää ja tulevaisuutta. Musiikki on suomalaisuutta ja koko maailma. Se kuuluu elämään. Se kuuluu kaikille. Musiikki on enemmän. Yle.

Tuollaisen sloganin olisin itsekin pystynyt elämänkokemukseni pohjalta kirjoittamaan. Paitsi että olisin ehkä muuttanut lopun muotoon Musiikki on eniten.

Tuolla myyntilauseella YLE kuitenkin mainostaa televiso- ja radio-ohjelmiensa tarjonnassa vahvasti näkyvää, populaarimusiikkia kunnioittavaa teemavuottaan. Kullan arvoista kulttuurihistoriallista sivistystä tarjoaa esimerkiksi Teema, joka näyttää 6.9 lähtien uusintana Peter von Baghin 1983 toimittaman Lähikuvassa-sarja. Sarjassa pureudutaan henkilökuvien ja muutamien konserttitaltiointien avulla muunmuassa sellaisiin suomalaisen rockmusiikin avainhahmoihin kuin Ismo Alanko, Remu Alltonen, Pelle Miljoona, Badding ja Martti Syrjä. Marraskuussa kanava puolestaan aloittaa uuden, 10-osainen Rock-Suomi-sarjan, joka noh, käy läpi suomalaisen rockin tarinaa. Ohjelmatietojen mukaan sarja on temaattinen tutkimusmatka suomalaisen rockin mentaalihistoriaan. Jee, tällaiselle ohjelmatarjonnalle popparikin hurraa!

Ja tykkää poppari punkistakin.

Tänään Teemalla esitettiin nimittäin ensimmäinen jakso kuusiosaisesta Punklandia-sarjasta, joka luo katsauksen siihen, kuinka punk tuli ja turmeli suomalaisen nuorison, heh. Ensimmäisen jakson perusteella voin sanoa, että äärimmäisen mielenkiintoinen, sivistävä ja hienosti toteutettu pläjäys. Aikalaisääninä 1970-80 -lukujen Punfinlandiaa muistelevat mm. Pelle Miljoona,  punk-rumpalina, apuripunkkarina ja myöhemmin näyttelijänä kunnostautunut Antti Reini sekä filosofi Tuomas Nevanlinna. Hauskoja juttuja hakaneuloista, punk-aatteellisista punkkareista, punk-aattettomista punkkareista, hiukset pystyssä pitävästä sokeriliemestä sekä siitä, miksi niitä rääväsuita ei haluttu Suomeen.

Vaikka omassa arkipäivässäni Idlewildin varhaistuotanto, Conversen The Who -tennarit, brittiläisten punk-klassikoiden satunnainen fiilistely ja joinain aamuina poskilta löytyvä silmämeikki ovatkin punkeinta mihin taivun, uppoavat tällaiset yhteiskunnan, musiikin, ihmismielen ja tunne-elämän suhteita avaavat dokkarit genrerajoja katsomatta.

Syksystä on nyt näköjään tulossa sitten kertauskurssi Tampereen yliopistossa joskus vuonna Lama ja Ratsia käymästäni Länsimaisen populaarimusiikin historia -kurssin kakkososasta Suomalaisen popularimusiikin historia. Tällaisia juttuja kertailee mieluusti, koskaanhan ei voi olla liian populaarikulturelli.

Punklandia Teema to klo 19.15 

Lähikuvassa-sarja Teema ma klo 21.05 

Rock-Suomi Teema  ma klo 21.05 (1.11. alkaen) 
Ja Areenassa.