Blur vuonna 2012 ja yksi itkevä bloggari

Nonni, tässä se nyt on, Blur, kesä 2012 ja uusi, eilen virallisen ensi-iltansa saanut kappale. Ja täällä lisäksi yksi kylmien väreiden sulostuttamaa onnenitkua itkevä bloggari. 

Lontoon olympialaisten päätöskonsertin esitystä silmällä pitäen tehdyssä Under The Westway -kappaleessa on paljon samaa ihanuutta kuin yhtyeen brittipopin kulta-ajan tunnarissa, For Tomorrow -klassikossa. Siis paljon tunnetta siitä, että ihan sama, mitä on ollut tai mitä on tuleva, juuri nyt on hyvä ja oikein.

Damon ja piano, Dave ja pikee, Grahamin taustalaulu, Alex ja hurmurihiukset. Niin onnellista, tuttua, turvallista ja niin oikein.

Eipä sitä ihminen onneen paljoa tarvitse, yhden pienen Blur-hetken vain.

Modfather and Mr Modern mod

Eilisestä tuli onnellinen päivä. Uskomatonta, mitä vuorokausi helteettömyydessä voi tehdä itsetunnolle. Tuntuu taivaalliselta kulkea Desert bootseissa tuntematta itseään aavikolla hikoilevaksi norsuksi. Ja farkut, ai ai, teitä olin kaivannut!

Desert bootseista, farkuista ja viilenneistä säistä aasinsilta aamun videoon.  Graham Coxon ja Paul Weller, nuo tyylien kuninkaat. Tätä viileämmäksi ei voi kyllä parivaljakko juurikaan käydä. Täydellisyyttä täydentämässä Zak "Ringo Starrin poika ja Oasisksessakin pistäytynyt" Starkey ja Stone Roses -basisti Mani. Aikamoista cool Britanniaa siis.

You're not very well, are you?

Päivän pelasti aika monikin asia, yhtenä niistä keväällä julkaistu, remasteroitu ja bonus-CD:llinen versio The Charlatansin vuoden 1990 debyytistä Some Friendly. Levyhyllyssä onkin häpeällisen suuri Charlatans-vajaus. Parempaa tapaa kuin tämän 20-vuotisjuhlajulkaisun hankkiminen en tuon vajavuuden täyttöön kyllä keksi. Bonus-CD sisältää aika kovaa tavaraa ainakin muutamasta BBC-sessiosta. Classic.

Kiitos, Manchester, kiitos Stupido Shop. I am very well. Jos elämä jatkuu tätä menoa, olen maanantaihin mennessä taas onnellinen. Ja voi tätä musiikillista hienoutta.

Mercury Music Prize 2010

Musiikkimaailman vaikuttajat ovat jälleen valinneet 12 ehdokasta vuoden 2010 Mercury Music Prizen (äääh, sponsorisyistä nykyään tyylittömästi Barclaycard Mercury Prize) saajaksi. Palkinto on myönnetty vuodesta 1992 lähtien parhaalle brittiläiselle tai irlantilaiselle levylle. Palkinnon saaja julkaistaan syyskuussa.

Palkintoa pidetään arvostettuna, vaikkakin useammin kuin kerran sen myöntämisperusteet ovat herättäneet polemiikkia. Brittipopin kultavuonna 1994 palkinnon vei M People Pulpin ja Blurin nenän edestä. Ja ei, Radioheadin Ok Computer ei voittanut palkintoa vuonna 1997 eikä Manicsien This Is My Truth Tell Me Yours vuonna 1999.

Joka tapauksessa, ehdokkaiden listoja selaillessa huomaa taas, kuinka ylivoimaisen hienosta musiikkimaailmasta Brittein saarien kohdalla on kyse. Tälläkin kertaa palkinnon voisi myöntää varmasti useammalle kuin yhdelle artistille. Itse henkilökohtaisesti myöntäisin kunnianosoituksen modfatherille levystä Wake Up The Nation tai Foalsille levystä Total Life Forever. Sympaattisin voittaja saataisiin varmasti irlantilaisesta Villagersista, onhan Conor O’Brien kumppaneineen nyt aivan sekopäisen herttainen tapaus.

No, kaiken järjen ja kohtuullisuuden nimissä palkinto pitäisi antaa varmasti The XX:lle, mutta koska myöntämislogiikka on horjunut ennenkin, nimeän itse viralliseksi arvauksekseni Laura Marlingin. Tai hetkinen, tuskin ne antavat pystiä kahta kertaa peräkkäin naiselle...

Minun uskoni palkinnon puolueettomuuteen meni viimeistään viime vuonna, kun Glasvegasin debyytti ei saanut ansaitsemaansa huomionosoitusta. Voiko siitä levy enää parantua, perhana vie! En usko enää mihinkään, mihin on sotkeutunut luottokorttiyhtiöitä. No, taidan olla perinteisen bändipopin ystävänä suhteellisen puolueellinen kannanotoissani. Ja onhan siellä voittajienkin seassa hienouksia.

No, kelles laitetaan pysti menemään?

Biffy Clyro – Only Revolutions

Corinne Bailey Rae – The Sea
Dizzee Rascal – Tongue N’ Cheek
Kit Downes Trio – Golden
Foals – Total Life Forever
I Am Kloot – Sky At Night
Laura Marling – I Speak Because I Can
Mumford And Sons – Sigh No More
Paul Weller – Wake Up The Nation
Villagers – Becoming A Jackal
Wild Beasts – Two Dancers
The XX – XX

Ja loppuun vielä Maximo Park, joka ei tietystikään saanut palkintoa vuonna 2005. Kova on taso, kun tällaisella ei pärjää.

OK, Go to Tavastia

Tutustuin OK Go -yhtyeeseen Englannissa vietetyn au pair -vuoden aikana joskus,  kröhöm, 2000-luvun alussa. Juuri debyyttinsä julkaissut yhtye temmelsi tuolloin brittiläisessä musiikkimediassa suhteellisen näkyvästi yhdessä toisen ensilevynsä julkaisseen ei-brittiläisen yhtyeen, Hot Hot Heatin kanssa.

Jostain syystä olen sittemmin unohtanut  OK Go:n suurin piirtein kokonaan. Multa on mennyt ihan ohi bändin saavuttama videotaiteellinen kulttimaine ja YouTube-menestys, eikä mulla juurikaan ole hajua siitä, missä yhtye nyt menee ja kuinka monta levyä julkaisseena. Onnistuin kuitenkin ilostumaan, kun tajusin, että kvartettia pääsee kuulemaan Tavastialle 24.8. Ilostuin itseasiassa niin paljon, että hankin lipun keikalle oikein ennakkoon. Etten vain jää ilman. Ja taisinpa vähän painostaa Oulussa asuvaa pikkuveljeäkin yhtyeen musiikkivideofestivaalien avajaiskeikalle. Missä vaiheessa muuten rock-yhtyeitä on alettu kiinnittä seminaarien puhujavieraiksi?

Jänskää päästä päivittämään oma OK Go -suhde ajantasalle. Koska yhtyeen uudempi tuotanto on minulle vierasta, tunnelmoin tässä nyt sillä OK Go:lla, jonka minä tunnen. Ei varmaan tarvitse mainita erikseen, että taisin joskus olla rakastunut laulaja-Damianiin. Kyllä, olin joskus toivoton tapaus. Onneksi en enää.

Steve Mason: Lost and Found

Skotlantilainen The Beta Band ei koskaan kolautellut minun tajuntaani siinä määrin kuin olisi voinut. Tai ansainnut. Yhtyeen hyvyyden kyllä olen tiedostanut, mutta jotenkin vain en ole saanut luotua siihen mitään syvällistä suhdetta, vaikka High Fidelityn mahtavan Dry The Rain -kohtauksen olen nähnytkin.  Ehkä vain en ole yrittänyt riittävästi.

Nyt jo kuopatun yhtyeen laulajan, Steve Masonin uutukaista soolotuotantoa olen kyllä viime aikoina tykittänyt. Tai no, mistään hirvittävävästä tykkittämisestä ei voi puhua, sen verran tyyntä melodiaa keväällä julkaistu Boys Outside sisältää. 

Lost and Found kuulostaa juuri nyt minun sunnuntai-iltapäivässäni hienoudelta. Napapiirillä tuulee, kohta myrskyää. Olen hukassa ja juuristani vieraantuneena vanhempieni nurkissa. Huomenna onneksi taas turvallisesti kotona Helsingissä. Itseni jälleen kerran löytäneenä. Hah.

Sunnuntairakkaus: Thirteen Senses

Brittiyhtye Thirteen Sensesin The Invitation -levy oli aikoinaan minulle sen verran kova juttu, että matkustin yhtyeen keikalle Plymouthiin. Elin tuolloin vielä sen verran kovaa fanitusikää, että otatutin yhtyeen roudarilla keikan päätteeksi noin rullallisen noloja  fani tapaa idolin -kuvia minusta ja yhtyeestä. Muistona reissusta on luonnollisesti myös  bändin nimikirjoitukset levyn kansilehdissä (kyllä, kuljetin levyn mukanani keikalle), lavalta napattu biisilista sekä keikkapaikan seinältä mukaan revitty keikkajuliste. Noo, olihan tuo onnellista aikaa.

Suosikeikseni nousseet kappaleet, The Questions ja Lights out,  eivät kuitenkaan löydy tuolta yhtyeen ensimmäiseltä levyltä, vaan ovat siltä julkaistujen singlejen b-puolia. Yhtä varmasti kuin olen sunnuntai-iltaisin ahdistunut, kuuntelen olotilaan kyseisiä kappaleita. Viikkorutiiniani helpottaamaan olen tehnyt koneelle kyseisistä kappaleista oman Ahdistus-soittolistan, jota pyöritän viikon päätteeksi non-stoppina. Heh. Jos iPodissani olisi jonkinlainen pikanäppäintoiminto, olisin tallentanut laulut napinpainalluksen ulottuville. Hätätapauksia varten.

The Questions ei ole varsinaisesti mikään piristävä kappale, päinvastoin. Minussa se herättää valtavaa, mutta jollain tapaa nauttinnollista alakuloa. Itsesäälissä rypemistä, sanoisi joku. Tunnelmointia, sanon minä. 

Onneksi olin sen verran hardcore-fani, että tulin hankkineeksi aikoinani myös nämä yhtyeen ekan levyn singlet. Auts, en uskalla edes kuvitella, mitä elämäni olisi ollut jos en olisi näitä lauluja silloin löytänyt. 

Minä menen: Teenage Fanclub

Onnistuin aamulla kadottamaan osan virallisesta katu-uskottavuusuniformustani. Miten voi olla mahdollista, että Wayfarereiden toinen sanka irtoaa kesken pyörämatkan Munkkivuoresta Helsingin keskustaan? Siis olenko oikeasti polkenut osan matkasta yhdellä sangalla, lasit vinossa vai mitä ihmettä? Voiko toisen sangan puuttumista ylipäänsä olla huomaamatta? Mysteeri. Oma vikahan tuo, en ole ihan hirvittävästi muistanut kiristellä noiden vintage-aarteideni ruuveja. Täytyy ehkä kehitellä jokin todella pop viritelmä kadonnen sangan tilalle. En tajua.

Mutta mutta, harmituksesta on lyhyt matka onnellisuuteen. Teenage Fanclub saapuu marraskuussa piristämään meitä kaamosmasennuksessa rypeviä. Mahtavaa! Minun syksyni alkaa kohta olla niin täynnä elämäntarkoituksia, että on ihan epätodellinen olo. Mitenhän sen kaiken onnen kestää?

No, kohta alan nähdä painajaisia siitä, kuinka marraskuisena iltana, matkalla Nosturiin, liukastun jäisellä katukivityksellä ja kuolen. Tai että Nosturin ovella jonottaesssani yläkerran asunnosta lentää perheriidan päätteeksi sohva lytistäen minut keikkakelvottomaan kuntoon. No, ehkä joskus voisi yrittää luottaa siihen, että liian hyvätkin asiat voivat olla totta ja jopa toteutua.

Liput tulevat myyntiin perjantaina, jee. Onnesta soikeana soitan nyt sitten yhden yhtyeen parhaista.

Hemma bra men Glastonbury bäst

Juhannus ja junassa vietetty puolivuorokautinen ovat nyt onnellisesti ohi. Vaikka lomailu vanhempien helmoissa olikin oikein mieluisaa ja onnellista, olisin saattanut olla melko tyytyväinen elämääni myös toisaalla, esimerkiksi telttaretkeilemässä englantilaisella maaseudulla. Ihan vaatimaton festivaali ei nimittäin ollut tämänkään vuoden Glastonbury. Festivaalin juhlavuotta juhlisti esimerkiksi Gorillaz show'llaan, jonka varsin mieluusti olisin  kokenut ihan sieltä kuralätäköstä käsin: Snoop Dogg, Lou Reed ja tietysti Shaun Ryder ryhdittivät Damon Albarnin ja kumppaneiden esitystä.

Aika monen esiintyjän keikalla olisin saattanut tirauttaa onnenkyyneleen tai pari. Turin Brakes, Ash, Keane, Two Door Cinema Club, Vampire Weekend, The Flaming Lips, The Magic Numbers, Editors, The National, Grizzly Bear, Foals, The Drums, I Am Kloot ja melkein miljoona muuta potentiaalista paikkaa seota. Ehkä siis ihan hyvä, että sen sijaan pelailin perheen mölkkymestaruudesta. 

Mutta mutta, onneksi meillä sentään on brittiläistä korkeakulttuuria arvostava BBC. This performance may contain strobe lightning & strong language. Hih.

I like to disco, I like to rock n' roll ja hyvää juhannusta

Sen lisäksi, että Brightonista tulee hienoa musiikkia, tulee sieltä myös ihanimmat tytöt, heti Lily Allenin jälkeen. Koska maailma, ja Brighton varsinkin, on pieni, löytyy ihastuttavan The Pipettesin taustajoukoista tuttu hahmo, nimittäin The Electric Soft Paraden veljeksistä toinen, Brakes-kokoonpanossakin vaikuttava Alex White.

Viime aikoina yhtye on käynyt läpi radikaaleja muutoksia niin musiikkinsa kuin kokoonpanonsakin suhteen. Tämä yhtyeen neljän vuoden takainen hitti Pull Shapes on kuitenkin sitä vanhaa kunnon Pipettesiä. Keep it old school, hyvää juhannusta!

Vuosikymmenen paras: Silent to the Dark

Yritin alkuvuodesta tehdä vuosikymmenen vaihtumisen kunniaksi listaa 2000-luvun ensimmäisen kymmenyksen parhaista biiseistä. Aluksi homma tuntui kiehtovalta, lopulta totesin tehtävän epäpalkitsevaksi, jopa epämiellyttäväksi. Siinä vaiheessa, kun huomasin, että en sisällyttänyt listalle yhtäkään Radioheadin tai The Strokesin kappaletta, tajusin, että en todellakaan ole kokoamassa katu-uskottavaa ajankuvausta, vaan oman elämäni melodramaattista soundtrackia. En missään vaiheessa päässyt listassa loppuun asti, vaan jumitin monen eri version sekamelskassa, kunnes luovutin. Jokaisen aloittamani listan ykköspaikalta löytyi kuitenkin yksi ja sama kappale.

Se, miksi The Electric Soft Paraden Silent to the Dark on mielestäni noh, 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen paras biisi, ei taida olla järjellä selitettävissä. Henkimaailman asioita. Brightonilaisveljesten vuoden 2002 debyyttilevyltä löytyvä yhdeksänminuuttinen vain kosketti minua sillä oikealla tavalla ja juuri niihin oikeisiin tunteisiin tarkemmin ja enemmän kuin yksikään muu kappale.

The Electric Soft Parden Holes in the Wall -debyytti on ehdottomasti minulle yksi nuoruuteni suurimmista levyistä. Kuljetin albumia kotibileseuralaisenani ikätovereideni ärsytykseksi niin ahkerasti, että lopulta bilekutsuihini sisältyi ehto kunhan et tuo omia levyjä. Muiden vaisut ihan kiva -kommentit itselleni pyhästä kappaleesta saivat minut tuomitsemaan muut oikeaa musiikkia ymmärtämättömiksi luusereiksi. Kutakuinkin. 

Itselle tärkeimmät jutut syntyvät monesti siitä tunteesta, kun kokee jäävänsä vouhotuksensa kanssa yksin. Minä vastaan muut -asetelma varmasti siivitti osaltaan Silent to the Dark -kappaleen nousua yhdeksi elämäni tunnussävelmäksi. Mitä vähemmän muut ymmärsivät rakkauttani teosta kohtaan, sitä enemmän siitä tuli juuri minun lauluni. Silent to the Dark on juuri se laulu, jonka haluan kaikille elämäni juhlallisuuksien soittolistoille, häistä hautajaisiin. Sitten joskus.  

Laulu on yksinkertaisesti hieno. Jos et ole samaa mieltä, älä säikähdä, pystyn nykyään ymmärtämään ihmisiä, joissa kappale ei herätä samanlaisia tunteita kuin minussa. Koska koen, että kukaan ei voi ymmärtää minua täysin tuntematta kyseistä kappaletta, ajattelin jakaa ihanuuden täällä. Huh, tekstistä tuli lähes yhtä eeppinen kuin kappale itsessään. Tulipa taas todistettua, että pop-musiikki ja järki eivät välttämättä kuulu yhteen, kyse on lopulta puhtaista tunteista. Minun kohdallani usein tunnevyöryistä. 

Uuden vuosikymmenen The Bluetones

The Bluetonesin kauan odotettu uutukainen A New Athens on nyt sitten sopivasti Spotifyssa. Toinenkin ikisuosikki on nyt sitten saatu uudelle vuosikymmenelle. Teenage Fanclubhan jo  ehti ilostuttaa viimeisimmällään. 

Pikaisen kuulemisen perusteella voin sanoa levystä, että nyt tykkään, myöhemmin toivottavasti rakastan. Levyn alku on hieman vaatimaton, mutta kuitenkin sopivassa linjassa yhtyeen pienieleisen tyylikkyyden kanssa. Sympaattisemmalta kuulostavaa yhtyettä saa hakea; laulaja Mark Morrisin ääni jos mikä on silkkaa hunajaa. 

Brittiliäisen rockmusiikin suurperheessä tämä yhtye edustaa sitä keskimmäistä lasta, väliinputoajaa, hiljaista itsekseenpuurtajaa. Tasaisen varmaa menijää. 

Päivän brittipoppi: Menswear

Menswearin ensimmäinen single I'll Manage Somehow vuodelta 1995 olkoon super suloinen muistutus siitä, miltä indiediskoissa näytti ja kuulosti ennen kuin hipsterit valtasivat tanssilattiat ja dj-kopit. Tai näin ainakin haluan uskoa. 

Jotkut ilkeämieliset uskalsivat väittää, että näiden brittipopin virallisten kultapoikien lyhyt, mutta sitäkin ytimekkäämpi menestys perustui muulle kuin musiikillisille taidoille.  Debyyttilevy Nuisancen Allmusic-arvotelussa levyä luonnehdittiin sanoin "the perfect product from a band that is better known for being seen than being heard". No, minuun iskee musiikillinenkin anti ulko-sellaisen lisäksi. Myönnettävä on, että minun silmissäni yksikään Punavuoren hipsteri ei yllä samaan tyylikkyyteen ja charmiin kuin nämä pojanklopit. 

Jos olisin poika, menisin nyt suorinta tietä Helsingin Töölön Vaatturiliike Saumaan ja tilaisin Dr. Martensien seuraksi vähän istuvaa hartialinjaa. Mutta koska olen tyttö, tyydyn no, haaveilemaan tällaisista pojista. Ja ehkä vähän tahollani tuijottelemaan Martensieni kärkiin. 

Tässä hipstereiden hipsterit, brittipopin virallinen poikabändi Menswear debyyttisinglellään. Ihanan turhamaista ja pinnallista, ah, niin parasta brittipop-estetiikkaa. 

Lainaus: Stephen Thomas Erlewine, Nuisance -levyn arvotelu allmusic.com

Uusi kesäbiisi: I Am Arrows - Nun

Olen aina pitänyt rumpali Andy Burrowsia brittiyhtye Razorlightin mielenkiintoisimpana hahmona. Rumpalin soitossa on aina ollut sellaista menoa ja meininkiä, että ei ole lainkaan yllätys, että rumpalin tuoli on alkanut tuntua vähän riittämättömältä kanavalta musiikillisten kykyjen ilmaisuun. Razorlightin mainio Abbey Road -nauhoitus The Beatlesin With a Little Help From My Friends -kipaleesta vihjailikin jo miehen laulutaidoista. 

Nyt Andy on sitten  julkaisemassa ihan omaa tuotantoaan I Am Arrows -nimen alla. Heinäkuussa ilmestyvän, alusta loppuun soolona tehdyn Sun Comes Up Again -levyn materiaaliin voi tutustua projektin sivuilla ja tietysti YouTubessa, mistä löytyy ainakin Green Grass -kappaleen video. Omaksi kappalesuosikikseni on nyt muutamista kuunteluun löytyneistä kappaleista noussut Nun, joka on kesäisen veikeä, mutta ei samalla tavalla tyrkytä aurinkoa ja kaliforniatunnelmaa kuin Green Grass. 

Tervetuloa, uusi kesäbiisi. Voi, tämä on ihaninta pitkään aikaan.

Mutta missä on Tom Vek?

Facebook-historiani aikana kuuluin muun muassa ryhmään, joka oli nimetty tyyliin Where the hell is Tom Vek? Nimensä mukaisesti ryhmän jäsenet olivat huolissaan lontoolaisen artistin, Tom Vekin kohtalosta.

Tom Vek julkaisi vuonna 2004 ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisen levynsä, We Have Soundin. Samana vuonna nuorukainen kiinnitettiin Graham Coxonin lämmittelijäksi miehen Happiness In Magazines -kiertueelle, jonka Lontoon keikalla minulla oli mahdollisuus tutustua herra Vekin siihen lahjakkuuteen ja karismaan, jota brittiläinen musiikkilehdistö jaksoi julistaa.

Keikan jälkeen luonnollisesti hankin kopioni We Have Soundista ja täytyy sanoa, että levy veti ihan yhtä hiljaiseksi kuin artistin livekuntokin. Levy on yksinkertaisesti kertakaikkisen hyvä. 

Sittemmin Tom Vek on hävinnyt kutakuinkin maailman kartalta. Villien veikkausten mukaan englantilaiselle maatilalle, villimpien mukaan Brasiliaan. Sääli, sillä olisin mieluusti kuullut miehestä vielä lisääkin. Muutakin kuin Facebookissa myllertäviä arvailuja ja huhuja miehen kohtalosta. Onneksi We Have Sound kestää kuuntelua, vuodesta toiseen. 

TOM VEK C-C (You Set The Fire In Me)

TOM VEK Nothing But Green Lights

Päivän aarre: British Sea Power

Tänään gradun teosta ei olisi tullut mitään ilman British Sea Powerin vuoden 2008 Do You Like Rock Music? -levyä. Levy on mielestäni ehdottomasti vuosikymmenen levyjen top 10:ssä. Brighton-rockia parhaimmillaan. Oikea aarre siis.

Viimeisimmän tiedon mukaan yhtyettä saa kuulla lämppärinä Manic Street Preachersin tulevalla syyskiertueella. Ehkä matkaan syksyllä Lontooseen kahden kärpäsen iskuun.

Yhtye on tunnettu mielenkiintoisista live-esiintymisistä ja vähintäänkin kummallisesta lavahabituksesta. Waving Flags -kappaleesta löytyy YouTubesta katsomisen arvoinen Jools Holland -veto, jossa yhtye on sonnustautunut kansallispukuiseen naistaustakuoroon.

Teenage Fanclub - Ikuista rakkautta

Ikuista rakkautta ei suinkaan ole skottiveteraanien uusimman levyn nimi, se on tietystikin Shadows. Ikuista rakkautta minä puolestani aion vannoa yhtyeelle jatkossakin. Uusi levy on kaiken rakkauden ja huomion arvoinen ja muistuttaa minua siitä, kuka olen, mitä rakastan ja mikä elämässä yksinkertaisesti on kaunista ja tärkeää. Melodia ja harmonia. Kahden päivän kuuntelun jälkeen levystä on tullut osa minuuttani. Voih.

Levyn aloitusraita (herättää minussa muuten runsaita Kings Of Convenience -kuulokuvia) Sometimes I Don’t Need To Believe In Anything jatkaa sujuvasti siitä, mihin yhtye viiden vuoden takaisella edeltäjällään jäi. Ihanaa, että jotkut asiat eivät muutu: kappale on turvallinen fanclubitus. Kakkosraita Baby Lee puolestaan on levyn virallinen minun lauluni. 

Teenage Fanclubia onkin ollut jo ikävä. Onnellista, että tutut ja turvalliset asiat pysyvät. Edellisen levyn tiimoilta  yhtye vieraili Tavastialla, jonne otin keikkaseurakseni kuorolaulua harrastavan ystäväni. Ajattelin, että tämä beatlemaniansa teini-iässä sairastanut lapsuudenystäväni osaisi arvostaa popmelodioita ja harmonista stemmalaulantaa, mutta järkytyksekseni hän totesikin yhtyeen laulavan vähän epävireisesti. Ei oikein soi yhteen. Pöh, ei siis enää kuorolaulajia poppikeikkaseuraksi. 

Päivän brittipoppi: Space

Päivän brittipop-tarjoilusta saa vastata tänään liverpoolilainen Space. Yhtye on höpsö esimerkki ajasta, jolloin popparit olivat hölmön tyylikkäitä (!) - sillä aidon indiellä tavalla. Yhtyeen vuoden 1996 esikoisalbumi Spiders on mielestäni ehdottomasti osa brittipop-kaanonia ja heijastaa hauskasti sitä musiikillista maailmaa, missä briteillä 1990-luvulla oli etuoikeus elää.

Suosikkibiisini yhtyeeltä, hupsutteleva Neighbourhood on niin britti ja niin pop pakollisine "yhteiskuntakuvauksineen", että sen kuuleminen sattuu. Me and you versus the world edustaa ehkä sitten sitä hölmöä tyylikkyyttä. Kyllä, olen tosissani. Bändi on ihana.

I'm dancing, I'm dancing

Tänään ei mikään voi mennä pieleen.

Du har varit med Joaquin Phoenix i Hollywood

Ala-arvoinen video + keskinkertainen kappale + ylivertainen karisma = kelpo perjantai-biisi

Otsikko: Markus Krunegård - Hollywood Hills