Ich liebe Kölle. Und Manic Street Preachers.

Viikonloppuna tapahtunutta: rakastuin Kölniin. Neljän päivän miniloman seurauksena elämän prioriteetit menivät uusiksi, ja pikeekassasta tuli Köln-kassa. Ykköstavoitteena keräillä kirstuun kolikoita vähän pidemmän oleilun verran.

Niin se vain on, että Saksassa on ihmisen hyvä olla, ja niin, erityisesti Kölnissä. Ehrenstrassen kaupat ja veikeät putiikit, Aachenerstrassen ja Brüsseler Platzin kahvilat ja ravintolat, kölsch, parin euron cappuccino, notkuvat pulla- ja leipätiskit... Kun pakettiin lisätään vielä Fred Perryn ja Ben Shermanin liikkeet ja juuri oikealla tunnelmalla leikittelevä baari, löytyykin kaupungista kaikkea, mitä toivoa saattaa.  

Viikonlopun Köln-hurmoksen kruunasi kaupungissa samaan aikaan vieraillut Manic Street Preachersin International Treasure -kiertue. National Treasure -singlekokoelmaa juhlistava keikka oli jälleen onnistunut muistutus siitä, että popmusiikki jos mikä voi tehdä ihmisen onnelliseksi. Greatest hits -hengessä toteutettu keikka oli tietysti alusta loppuun yhtä juhlaa, jonka henkilökohtaisiksi hurmoshetkiksi muodostuivat Love Sweet Exile ja edellisen kokoelmalevyn tiimoilta ilmestynyt There By The Grace Of God. Suosikkikappaleita, joiden kuulemista en osannut odottaa. 

Kymmenisen vuotta sitten - Forever Delayed -kokoelman ilmestymisen aikoihin - Englannissa viettämäni au pair -vuoden lisäksi There By The Grace Of God -kappaleeseen liittyy nyt siis myös uusi erityinen muisto: ikionnellinen viikonloppu Kölnissä.

Viikon loppukevennys: Take The Skinheads Bowling

Torstain upean ja huikean hikisen The Valkyrians -keikan innostamana ehkä yksi hassuimmista Manicsien coveroimista biiseistä. Take the skinheads bowling, take them bowling.

This is the day - uusi Manics-single

Manic Street Preachersin uusin single on coveri The The -yhtyeen vuonna 1983 julkaistulta Soul Mining -klassikkoalbumilta löytyvästä This is the day -kappaleesta. 38 kappaleen massiivisen National Treasures -singleboksin lokakuisen julkaisun kynnyksellä tälle viimeisimmälle koostettu video on luonnollisesti kaikkia meitä Manics-faneja hemmotteleva nostalgiatrippi.

Marraskuun alussa julkaistava kappale on muuten ensimmäinen Manicsien singleksi päätynyt coverbiisi sitten vuoden 1992 ja Suicide Is Painlessin.

Edit. Mikään ihan vaatimaton kokoelmajulkaisu ei tuo National Treasures -boksi olekaan:

'National Treasures - The Complete Singles' will be released on 31st October 2011. One of the formats will be a treasure of its own in the form of a boxset. The Boxset will consist of: 38 re-mastered vinyl finish CD singles (including B-sides from CD1's), a poster, a DVD of all 38 videos plus bonus video content, 7" vinyl of New Art Riot, Suicide Alley, Jackie Collins Existential Question, a lipstick and vanity mirror and a limited number will also contain a 7" of Motown Junk.

Manics-lähtölaskenta, päivä 5 eiku 0

Hahaa, just. Joku hömppähumanisti ollut otsikoimassa (ja laskemassa) tätä lähtölaskentaa... Joka tapauksessa, nyt loppuu laskenta, tässä se kaikista parahin.

1. Motorcycle Emptiness (Generation Terrorists 1992)

Tässä vielä lista, jota vähän jatkoin. Tuntui vain niin kurjalta yrittää survoa näinkin merkityksellisen yhtyeen hienoimpia hetkiä viiteen kappaleeseen.

2. A Design For Life

3. You're Tender and You're Tired

4. From Despair to Where

5. Love's Sweet Exile

6. If You Tolerate This Your Children Will Be Next

7. Little Baby Nothing

8. No Surface All Feeling

9. There By The Grace Of God

10. Ready for Drowning

11. Roses in the Hospital
12. You're Love Alone Is Not Enough
13. Let Robeson Sing
14. Everything Must Go
15. I Think I Found It

16. The Girl Who Wanted To Be God
17. Prologue To History
18. Jackie Collins Existential Question Time
19. Repeat (Stars And Stripes)
20. The Everlasting

Manics-lähtölaskenta, päivä 4

2. A Design For Life (Everything Must Go 1996)

Manic Street Preachers @ Wanajafestival

Pe 22.7

Manics-lähtölaskenta, päivä 3

3. You're Tender and You're Tired (This Is My Truth Tell Me Yours 1998)

Voisin kirjoittaa pitkän synkistelyn siitä, kuinka tässä laulussa soi minun kymmenvuotiset tunnelmani. Mutta ehkä olen synkistellyt viime aikoina ihan riittävästi, lyhyesti siis.

En tiedä tarinaa laulun takana, enkä oikeastaan välitäkään tietää. Haluan nimittäin pitää sen itsekkäästi tutun kuuloisena, kuin juuri minulle tehtynä. Tämän kuuleminen on minulle aina pieni elämys. Soi yleensä silloin, kun ei jaksa kirjoittaa päiväkirjaa.

Minustahan on tietystikin ihan käsittämätöntä, että muutamat ystäväni eivät voi sietää kyseistä kappaletta. Tunnevammaiset epänössöt...

Manics-lähtölaskenta, päivä 2

4. From Despair to Where (Gold Against the Soul 1993)

Manics-lähtölaskenta, päivä 1

Manic Street Preachersin Hämeenlinnan keikkaan on enää muutama hassu päivä ja minua jännittää niin, että meinaan välillä unohtaa kärsiä sydänsuruista. Edellisen Manics-keikkani alla kyselin teidän Manics-suosikkejanne hirvittävästi omia biisimieltymyksiäni avaamatta. Nyt voisinkin laskea päiviä keikkaan jonkinlaisen oman top 5 -listan rytmiin. 

5. Love's Sweet Exile (Generation Terrorists 1991)

Melkein eniten maailmassa haluaisin tanssia tämän biisin tahtiin, siis jossain muuallakin kuin omalla henkilökohtaisella tanssilattiallani.

Onhan muutkin tulossa perjantaina Hämeenlinnaan?

Can anyone write a protest song?

No eiköhän tässä vihassa yksi protestilaulu saada aikaiseksi. Nimittäin siitä, kuinka vastustan elämää. Boikotoin! En nimittäin aio astua sinne enää jalallanikaan.

Paitsi ehkä siinä tapauksessa, jos joku lupaa, että Ian Brown tulee ja miksaa minunkin elämäni uuteen uskoon: 

Manic Street Preachers: Let Robeson Sing (Ian Brown Mix) (2001)

Sing it loud sing it proud, I will be heard I will be found. Ian Browniton versio vaikka täällä.

Viikonloppu Richey Edwardsin jäljillä

Viikonlopun ohjelmastani tuli aika yksipuolinen heti sen jälkeen, kun avasin Richey Edwardsin jäljillä -kirjan. Valitettavasti kirja oli loppujen lopuksi yhtä hoikkanen kuin päähenkilönsäkin ja viimeinen sivu tuli vastaan jo lauantai-iltana. Sunnuntaina oli siis pakko kertailla. Niin ja kuunnella Holy Bible -albumia taas vähän eri valossa. En vain halunnut päästää irti Richey Edwardsin haamusta nyt, kun siihen vihdoin olin kosketuksen saanut.

Olen ollut aina vähän enemmän sellaisen pop-henkisen, kauluspaidat ja reisitaskuhousut  löytäneen Manic Street Preachersin ystävä eikä aikalaismuistojakaan Richeyn aikaisesta Manicsistä juurikaan ole. Minulle miehestä muodostunut kuva on siis pitkälti kontekstista irrallaan syntynyt: erilaisten tulkintojen, myyttien ja jopa perättömien puheiden perusteella rakentunut. Jotenkin en ole aiemmin heittäytynyt täysin sieluin Edwardsin persoonan, kohtalon tai edes  lyriikoiden vietäväksi. Vaikka suuri Manics-fani olenkin.

  
Rob Jovanovicin kasaama tarina pitää suurilta osin yllä sitä myyttisyyttä ja traagisuutta, mikä tähän Manics-hahmoon on vuosia liitetty. Kirjoittaja nostaa jatkuvasti Edwardsin elämän, persoonan ja ajatusmaailman muiden dramaattisten taiteilijakohtaloiden rinnalle. Toisinaan hän kuitenkin selvästi pyrkii pitämään jalat maassa riisumalla salaperäisyyttä päähenkilön ympäriltä.

Jovanovic kokoaa materiaalia Edwardsin ympärille hyödyntäen tästä aiemmin sanottua ja kirjoitettua: tarinansa kehittyy pitkälti eri lähteistä poimittujen sitaattien ja artikkelien ympärille, joita hän itse tulkitsee ja spekuloi. Teos sisältääkin paljon metatekstiä teoksen syntymisestä. Näkökulmia tähän rockmyytiksi muodostuneeseen ihmiskohtaloon Jovanovic hakee Edwardsin lapsuudesta, suosikkikirjailijoiden, runoilijoiden ja muusikoiden tuotannosta ja kyllä, katoamis- ja itsemurhatilastoista ja niihin liittyvistä tarinoista. 

En tiedä, millaisia ajatuksia kirja muissa lukijoissa on herättänyt.  Esimerkiksi Richey Edwardsin aikalaisissa, joille aihe on varmasti läheisempi kuin minulle. Minut teos piti tiukasti otteessaan, vaikka tekstissä runsaasti esiintyvä asioiden toisto ja tiettyjen  seikkojen alleviivaus välillä kalskahtikin korvaan ja sai tekstin vaikuttamaan viimeistelemättömältä. Toki vielä tämänkin lukukokemuksen jälkeen Edwards-kuvani mukailee pitkälti toisten tulkintoja ja muiden tekemiä valintoja sen suhteen, mikä miehestä on olennaista tietää. Joka tapauksessa, minun mielissäni Richey on tällä hetkellä elävämpänä kuin koskaan. 

Mutta siis, onko joku muu jo ehtinyt lukea kirjan?

Rob Jovanovics: Richey Edwardsin jäljillä (suom. K. Männistö) Like Kustannus Oy 2011

Päivän paras uutinen: Manics Hämeenlinnaan

Päivän paras uutinen löytyi Jyrin palstalta ja Iltalehdestä. Manic Street Preachers on buukattu Hämmenlinnan Wanaja-festivaalien yhdeksi pääesiintyjäksi - minulle tietysti ainoaksi oikeaksi sellaiseksi. Walesiläiset festivaalilavalla perjantaina 22. heinäkuuta. Ja nyt kaikki te, jotka tammikuisten Manics-postauksien kommenteissa haikailitte yhtyeen keikan perään: Jeejeejee, tässä teille postikortteja nuorilta miehiltä, noilta ainoilta oikeilta Walesin tiikereiltä. Ilon ja onnen päivä.

En kyllä ihan voi sympatiseerata Jyrin fiiliksiä siitä, että Manics ei ole pitkään aikaan — ainakaan levyjen perusteella — ollut huippuvuosiensa tasolla. Itselleni yhtyeen ura kun on ollut ihan yhtä venynyttä huippuvuotta, ja esimerkiksi viimeisin levy yksi kivoimmista. Mutta siitä olen Jyrin kanssa samaa mieltä, että Hämis, täältä mä tuun mie tulen.

All we want from you are the kicks you've given us

Kiitos hirvittävästi kommenteista Manic Street Preachers -tekstiin. Hienosti ylläpiditte blogia, kun itse humputtelin pitkin Lontoota. Tuosta vaivannäöstä kiitokseksi lupailin tuoda keikalta kommenttinsa jättäneiden kesken arvottavaksi jotain pientä Manics-sälää. Tiukasti valvovien silmien alla toteutetun arvonnan onnekkaita olivat tällä kertaa Pekka, jonka lahjon Manics-mukilla ja Pesulatyttö, joka saa supersöpöt kortti- ja tarrasetit. Pekalle laitoin jo sähköpostia, Pesulatyttö, otatko minuun yhteyttä niin saan palkinnon postiin. 

Hauska huomata kommenttien perustella, että tuo koulukuntafiilis ei ole ihan perätön. Vaikka  kommenttiboksiin ilmestyneet Manicsinne osoittavatkin yhtyeen venyvän varsin monenlaisen tykkäämisen kohteeksi, näyttäisi Everything Must Go -levy nauttivan melkein universaalia arvostusta. Jonkinlainen eri koulukuntia yhdistävä tekijä?

Kiitos myös, että jaoitte unohtumattomia keikkakokemuksia (Toinen huippukohta oli seisoa jäähallikeikalla suoraan Jamesin edessä eturivissä, huutaa mukana joka ikinen sana ja saada kiinni Jamesin katseesta), perversionne (Pidän jollain perverssillä tavalla Know Your Enemyn sälämäisyydestä), viimekäden havainnot Richiestä (Yksi kaveri väitti nähneensä Richeyn pari vuotta sitten jollakin Lahden ABC:llä) ja syvimmät intohimonne (Saan ajoittain suuria Manics-kohtauksia, tuijotan Love's Sweet Exile -videota kuola valuen, koen surua Richeyn vuoksi, selailen vanhoja keikkakuvia ja rokkailen kotona tukka viuhuen. Tukipilari nimenomaan. ♥).

Hauska huomata, että joku muukin pitää Send Away The Tigersia kovana, This Is My Truth Tell Me Yoursia yhtenä ihanimmista levyista ja rockbändejä yliopistoesseiden arvoisena materiaalina (Everything Must Go iski sitten täysillä. Kirjoitin siitä yliopistossa jonkinlaisen esseenkin). Kiva kuulla myös, että on muitakin, joiden mielestä Underdogs on vähän...huh huh. Niin ja taisin juuri törmätä ensimmäistä kertaa ihmiseen, jonka mielestä paras Manics-biisi on Prologue To History. Siistiä! 

Kaiken kaikkiaan hienoja kommentteja ja analyysia (Aika moni rokkibändi on joka tapauksessa aloittanut punkahtavalla, kantaaottavalla räminällä ja sittemmin tasoittunut. Mitä muuta voi odottaa, kun maailma muuttuu ja rokkaritkin vanhenevat? Mun mielestä viiskymppiset punkkarit on kaikkea muuta kuin katu-uskottavia. Varsinkin, kun ei se Manicsien uskottavuus ole mihinkään kadonnut, meininki ei ole löystynyt, ainoastaan vähän muuttanut suuntaansa.). Kiitokset siis vaivannäöstä!

PeteP ehtikin jo kirjoittaa mahtavan raportin perjantain keikasta. Tyydyn siis lähinnä komppaamaan hienoja tunnelmia: kakkosbiisi Your Love Alone Is Not Enoughin aikana tuli ensimmäiset läpitunkevat värinät, mahtipontisimmin ikinä soineen Motorcycle Emptinessin aikana pakahduin onnesta, You Love Usin tahtiin karjuin kurkun käheäksi ja jos olisin kuollut If You Tolerate Thisin jälkeen, olisin kuollut onnellisena. Oma vähemmän suosikki You Stole The Sun From My Heart kuulosti Jamesin soolona paremmalta kuin aikoihin ja yhdestä inhokkibiisistä, La Tristesse Durerasta tuli itselleni yksi keikan suosikkihetkistä. Myös  ennen vähän mitäänsanomattomalta Manicsiltä tuntunut Suicide Is Painless kolahti.

Brixton Academy osoitti olevansa keikkapaikkana yliveto: yhtye kuulosti alusta loppuun selkeältä, taitavalta ja musikaaliselta. Silkkaa musiikillista nautintoa siis. Ja mites se keikan päättänyt A Design For Life sitten? No se sai minut vakuuttuneeksi, että jotain tällaista sen elämän tarkoituksen täytyy olla.

Yhtye osoitti siis olevansa kaiken luottamuksen arvoinen, vaikka niitä paria omaa suursuosikkia ei kajahtanutkaan. Joka tapauksessa on ihanaa olla keikalla, josta takuuvarmasti tietää nauttivansa ja jossa yhtyeen osaamiseen voi luottaa. Ammattilaisia olematta kuitenkaan yhtään vähemmän rock-uskottavia. Erityisen hienoa Manic Street Preachersissa on se, että se on uskollisesti käynyt myös Suomessa. Uskallan siis toivoa, että pian taas yhtyettä pääsee näkemään vähän maltillisimmin taloudellisin panostuksin. Vaikka nyt tietysti on sellainen olo, että tällainen onnellisuus seurana puuropäivien kohtaaminen ei tunnu mitenkään ylivoimaiselta.

This is my Manics tell me yours

Manic Street Preachers näyttää olevan yhtye, josta puhuessa tuntuu usein joutuvan jonkinlaisten koulukuntakysymysten äärelle. Levyjen julkaisujen alla arvaillaan, että mitäköhän Manicsiä sieltä on tulossa ja ensimmäisen singlen perusteella mietitään, että minkä koulukunnan mielestä tuleva levy on sitä oikeaa Manicsiä. Itse olen törmännyt ainakin sellaisiin yhtyettä fiilisteleviin, joiden mielestä Manics oli oma itsensä nimenomaan kolmella ensimmäisellä levyllä, niihin, joidenkin mielestä juttu alkoi toimia vasta post-Richey-levyillä ja sitten on niitä, jotka ovat erityisen mieltyneet menestyslevy This Is My Truth Tell Me Yoursin jälkeiseen ja kaltaiseen tuotantoon. 

Itse löysin yhtyeen nimenomaan This Is My Truthin kautta. Levy on ensimmäinen Manics-albumi, johon olen rakastunut autenttisesti: elin tuolloin vahvaa musiikillisen heräämisen aikaa ja levy sopi täydellisesti silloiseen agendaani. Vaikuttanut siis vahvasti oman musiikkimakuni muodostumiseen. Tuota joidenkin mielestä Manicsin kaupallistumisen aloittanutta levyä edeltäneiden albumien hienouden ole huomannut vasta postuumisti ja ainoa, joka niistä on levynä noussut henkilökohtaiseksi supersuosikiksi asti on Everything Must Go On. Omaa Manics-koulukuntaani ei siis taida olla kovin vaikea määrittää eikä varmaan ole yllättävää se, että minun korviini uusin levy Postcards From A Young Man kuulostaa välilevynä pitämäni Journal For Plague Lovers -albumin jälkeen taas siltä minun Manicsiltäni. Ihana. Suuren suuria levytason suosikkeja ovat myös vähän vähemmän mahtipontista Manicsia edustava vuoden 2001 Know Your Enemy sekä vuoden 2007 rokkaava Send Away The Tigers.

Niin tai näin, yhtye on minulle yksi sellainen elämän tukipilari, takuutykättävä kestosuosikki, jonka keikalle on aina kiva päästä. Syksyksi suunniteltu Lontoon keikkareissu ei mennyt aivan niin kuin piti: James Dean Bradfieldin sairastumisen vuoksi yhtye joutui siirtämään useamman kiertueen keikoista tammikuuhun. Nyt perjantaina on sitten sen uuden yrityksen aika. Jee! Lisäfiilistä tähän kohtaamiseen uskon löytäväni siitä ilosta ja riemusta, että näen samalla ensimmäistä kertaa livenä supersuosikkini British Sea Powerin, joka on pestattu lämmittelijäski. Awww.

Mutta tämän postauksen varsinaisena ideana ei ollut rakentaa minun Manics-identitteettiäni, vaan saada kuulla teidän Manics-mieltymyksistänne. Luovutan nyt loppuviikon ajaksi kirjoitusvastuun teille: kertokaahan te kommenttiboksiin omat Manic Street Preachers -mieltymyksenne: suosikkibiisi (ehkä YouTube-linkkeineen), suosikkilevy, mitä vain.

Kiitokseksi siitä, että olette i h a n i a ja viime aikoina erityisen rohkeasti kommentoimaan uskaltautuneita, lupaan tuoda tuliaiseksi jotain teemaan sopivaa Manics-sälää parille onnekkaalle arvottavaksi. Uskon puhuvani kaikkien blogia kirjoittavien puolesta, kun sanon, että on mahtavaa saada välillä omien päänsisäisten ajatusten lisäksi vihiä siitä, mitä muiden päässä liikkuu. Kaikilla, jotka rohkenevat paljastamaan tämän tekstin kommennenttikenttään oman Manic Street Preachersinsä viimeistään sunnuntain 23.1 päiväyksillä, on siis onnettaren avustamana mahdollisuus saada itselleen jotain Manics-muksaa! Palaan asiaan maanantaina kotiuduttuani.

Avaan pelin yhdellä omalla suosikilla. Kivaa loppuviikkoa.

Tärkeät levyt vuonna 2010

Mietin varsin pitkään, että sivuuttaisin kokonaisuudessaan nämä tällaiset listailut. Rakastan listoja, mutta pelkäsin lopputuloksen näyttävän liian raukalta julkaistavaksi. Mutta mitä voi odottaa tytöltä, jonka joulun kohokohta on vuosikymmenten takainen, jälleen YLE:llä pyörivä brittidraama Kahden kerroksen väkeä? Nii-in. No, minusta lista on just tosi jees, vaikkakin pelottavan paljon laatijansa näköinen.

1. The Moons - Life On Earth: Mulle varmasti se soitetuin viime vuonna ilmestyneistä levyistä. Kivalla tavalla perinteisistä, brittiläisen popin klassisista elementeistä rakennettua tunnelmaa. Levy kolahti heti ja kovaa, mistä syystä siitä tuli lopulta sellainen tilanteessa kuin tilanteessa toimiva ja koko vuoden musiikillisia fiiliksiä kiteyttävä soundtrack. Erityisesti levy pelasti ne tilanteet, kun mikään muu levy ei oikein innostanut tai tuntunut tunnelmaan sopivalta. Leikkisä ja kepeä albumi täynnä kaikin puolin mainioita, ajattomia pop-kappaleita, jotka onnekseen päätyvät yhtyeen käsittelyssä kuulostamaan kuitenkin tuoreilta ja vähän erityisemmiltä kuin ihan perus.

2. Paul Weller - Wake Up The Nation: Yksi vuoden odotetuin tapaus. Tällaisia klassisia linjoja tarvitaan pitämään rönsyilevä musiikimaailma kasassa. Luo raamit ja antaa takuuvarmasti rajat elämään silloin, kun tuntuu, että hukassa ollaan ja kaikenlaisesta pitäis ehtiä tykkäillä. Paul Welleriä parhaimmilaan, elämän peruskauraa ja just siksi niin tärkeä. Ja olis ollut mielestäni sen Mercury Music Prizen arvoinen.

3. Britta Persson - Current Affair Medium Rare: Petailin listalle tyttökiintiötä, jonka meinasi täyttää Kate Nash. Nashin kakkoslevy päätyi kuitenkiin olemaan ihan kiva kevytversio tytön mahtavasta debyytistä, eikä siis ihan listatasoa. Loppujen lopuksi mitään hölmöä tyttökiintiötä ei tarvita: yhden tyttöidolini, ruotsalaisen Britta Perssonin syksyllä ilmestynyt uusin Current Affair Medium Rare on kaikilla mittareilla loistava, rakastettava ja jopa kahta edeltäjäänsä parempi. Kiehtova levy, joka paikoin tuntuu kuin juuri minulle tehdyltä: Some girls just can't go with the flow...Tuon yhden lainin johdattamana Some Girls Some Boys -kappaleesta tulikin loppuvuodeksi henkilökohtainen voimalauluni. 

4. Steve Mason - Boys Outside: Vuoden miellyttävimmät tunnelmat. Skotlantilaisesta kulttiklassikosta, The Beta Bandistakin tutun Masonin ensimmäinen soololevy on alusta loppuun tasaisen mahtava. Positiivisella tavalla simppelit biisit yhdistettynä Masonin äärimmäisen miellyttävään lauluääneen ja albumin läpileikkaavaan rytmikkääseen poljentoon synnyttävät levyllisen pienieleistä ja tyylikästä kauneutta.

5. Manic Street Preachers - Postcards From a Young Man: Jännitin levyn ilmestymistä ja sen saamaa vastaanottoa hurjasti. Arvioista viis, yhtye kuulosta omaan korvaani juuri siltä Manicsiltä, jota itse rakastan. 
 

6. Kula Shaker - Pilgrim's Progress: Hups, Kula Shaker teki vanhoilla päivillään mielestäni parhaan levynsä. Olen saanut olla aika yksin fiilistelyni kanssa, mutta ei haittaa. Ehkä muut vain ei tajua tai sitten tämän rakkauden voi laittaa sen populaarikulttuurin turmeleman tunne-elämän piikkiin. Levyltä aistittava nostalginen ja retrohenkinen tunnelma on selvästikin ollut elämässäni kuluneena vuonna jotenkin must ja in. Varmaan siksi klassikkoyhtyeen intialaisvaikutteista riisuttu paluulevy Pilgrim's Progress kuulostaa korvaani niin ajankohtaiselta. Ensimmäinen singlelohkaisu Peter Pan R.I.P ei lyönyt ällikällä, mutta onneksi maltoin antaa kokonaisuudelle mahdollisuuden: sopivasti kepeä, välillä surullinen ja silloin tällöin haikea levy on kaiken kaikkiaan huippu. Varsinaisia yksittäisiä hittibiisejä Pilgrim's Progresssilta ei saa irrotettua, mutta svengaavat Barbara Ella ja Modern Blues ovat kyllä olleet ykkösvalintoja sellaisille hyvää fiilistä nostattaville soittolistoille

7. Stornoway - Beachcomber's Windowsill: Vuoden yllätysrakkaus. Ehkä hieman vaikeasti genreytyvää musiikkia, mutta voi, niin sympaattista. Oxfordilaisyhtyeen debyytti onnistuu vakuuttamaan, vaikka biisimateriaalin taso ihan vähän heitteleekin. Levyn helmet Zorbing, I Saw You Blink, Fuel Up ja Watching Birds ovat kuitenkin sen verran suuria ja kiiltäviä, että kokonaisuudestakin muodostuu silkkaa plussaa ja ihanuutta. Tuoreella tavalla sekä indie että folk, mutta silti sopivan pop. Vähän Mumford & Sonsish, paljon ihan oma itsensä vain.

8. Teenage Fanclub - Shadows: En oikein tiedä, millä perusteella Teenage Fanclubin levyjä enää voi laittaa järjestykseen tai edes arvioida hyviksi tai huonoiksi. Voi olla, että tykkään Grand Prix'sta enemmän kuin Bandwagonesquesta. Tai sitten en, en tiedä. Minusta yhtyeen levyt vain ovat järkiään kaikki ihan älyttömän hyviä. Niin myös tämä viimeisin, joka ilmestyttyään teki minut yksinkertaisesti onnelliseksi. Ja tekee vieläkin. Yhdistettynä Nosturin keikkahienouteen: rakkaus.

9. Foals - Total Life Forever: Ei ehkä kuuluisi listalle, koska on selkeästi mulle sellainen kausi- tai elämänvaihelevy. Ei mikään oman elämäni moderni klassikko siis, mutta kesällä sen verran paljon kuunneltu ja selviytymiskamppailuissa uskollisesti tukenut, että en raaski jättää poiskaan. Kolahti ilmestyttyään ylikovaa, juuri nyt en ehkä jaksaisi. Vähintään hyvä se on toki silti.

10. The National - High Violet: Ehkä ainoa levy, joka päätyy listalle puhtaasti "vain" musiikillisin ansioin. Välillä mietin, että mistä ihmeestä minut on rakennettu, kun en ole onnistunut luomaan rakkaussuhdetta yhtyeeseen. Levy kuitenkin kuulostaa niin hyvältä, että onnistuu tunne-elämäänikin järkyttämättä olemaan yksi vuoden parhaimmista.

Jos tämä lista jätti kylmäksi, niin katsopas vaikka tämä ja tämä tai tämä tai tämä ja tämä. Taikka tämä.