What are these? Forest Hills.

  
kuva kuva

Perjantai-biisi: The Great Escape

Jos olisin kirjoittanut blogia tammikuussa 2009, olisivat blogin sivut täyttyneet suurin tuntein varustetuista Miia sydän The Rifles -hehkutuksista. Yhtyeen tuolloin ilmestynyt kakkoslevy The Great Escape vei nimittäin hetkeksi merkityksen kaikelta muulta.

Ei minusta edelleenkään ole mitenkään kiusallista nimetä kyseistä levyä ympäripyöreästi "yhdeksi 2000-luvun ekan vuosikymmenen parhaaksi brittipop-levyksi". Kivoista biiseistä koottu kiva kokonaisuus, joka varsin onnistuneesti edustaa tällaista peruselementteihin nojaavaa uudempaa brittipoppia.

Vaikka ne kuumimmat tunteet ovatkin parissa vuodessa laantuneet, niin kyllä minä tästä levyn nimikappaleesta - ja sen kertsistä! - pystyisin hekumoimaan pidemmänkin tekstin verran. Siivittäköön se siis tämän perjantain pakomatkaa arjesta.

On kuitenkin olemassa pieni mahdollisuus, että blogi vielä tulevaisuudessa täyttyy tunnerikkaista The Rifles -kirjoituksista. Yhtye nimittäin julkaisee 19.9 uuden Freedom Run -albuminsa.

Ja jos perjantaille ei vielä ole löytynyt sopivaa levyä, löytyy Great Escape Spotifysta. 

Päivän tunnelmat: Getting Away With it (All Messed Up)

Pääsenpä lainaamaan Graham Coxonia: life changing tyooon from a life changing band.

Manchester-klassikko, 2000-luvun pop-klassikko, tai ehkä jopa ihan pelkkä Klassikko isolla koolla. No minun puolestani Jamesin Getting Away With it (All Messed Up) voisi olla tätä kyllä. Loistava biisi ja muuten aika tarkasti kymmenen vuoden takaa.

Onnellista: The Electric Soft Parade - Lily

En kestä, suosikkipoikani ovat täällä taas! The Electric Soft Parade on nuoruuteni suuri rakkaus, eikä ole lainkaan liioiteltua sanoa, että olen ikävöinyt yhtyettä suunnattomasti, onhan edellisestä julkaisusta jo nelisen vuotta. Tänään havahduin kuitenkin siihen, että yhtye on taas olemassa: uusi neljän biisin ep on ulkona, keikkakalenteriin on ilmestynyt merkintöjä, MySpace on  päivittynyt ja huhut pitkäsoitosta saaneet vahvistuksen. 

Vaikka brightonilaiset Whiten veljekset ovatkin ilostuttaneet ESP:n hiljaiselon aikana Brakesin riveissä, on minusta äärimmäisen ihanaa kuulla uutta tuotantoa nimenomaan ESP:ltä. Varsinkin kun se on niin yhtyettä itseään. Tämä on onnen päivä, jonka kunniaksi leikin hetken fanityttöä: kaivan kaapistani yhtyeeltä lahjaksi saadun teepparin ja teen muistoissani matkan vuoden 2002 syksyyn ja Brightoniin. Tämä on uskomatonta, ehdin jo luopua toivosta, että saisin jälleen kuulla Alexin ja Thomaksen laulavan juuri minulle. Mutta tässä se nyt oikeasti on, uusi minun lauluni. Ihana. Brightonin Teenage Fanclub?

Lily on uuden, 18.7 julkaistun A Quick One -ep:n aloitusraita. Koko ep kuultavissa täällä. Voi älkää enää jättäkö minua.

Ai ai, tykkään sinusta taas, Noel

Sen jälkeen kun sain keväällä luettua Oasiksen ex-rumpali Tony McCarrollin Oasis: The Truth -teoksen, olen suhtautunut Noel Gallagheriin ehkä nihkeimmin ikinä. Harmillisesti. Tänään on kuitenkin pakko kompata Lauria ja Peteä ja tykätä Noelista taas. Miehen fiilikset vaikuttavat sentään aika lailla leppoisammilta tässä kuin Tonyn muisteloissa. Ihanan lempeää ja miellyttävää - ei mitään syytä olla tykkäämättä.

The Liverpool boys are in town

PeteMcKee "Saturday Lads"

PeteMcKee "Casuals"

Kuvat: PeteMcKee via 80s Casuals

Back to black

Niin. Kaiken kaikkiaan kummallinen viikonloppu. Ja ennen kaikkea kauhealla tavalla.

Manics-lähtölaskenta, päivä 5 eiku 0

Hahaa, just. Joku hömppähumanisti ollut otsikoimassa (ja laskemassa) tätä lähtölaskentaa... Joka tapauksessa, nyt loppuu laskenta, tässä se kaikista parahin.

1. Motorcycle Emptiness (Generation Terrorists 1992)

Tässä vielä lista, jota vähän jatkoin. Tuntui vain niin kurjalta yrittää survoa näinkin merkityksellisen yhtyeen hienoimpia hetkiä viiteen kappaleeseen.

2. A Design For Life

3. You're Tender and You're Tired

4. From Despair to Where

5. Love's Sweet Exile

6. If You Tolerate This Your Children Will Be Next

7. Little Baby Nothing

8. No Surface All Feeling

9. There By The Grace Of God

10. Ready for Drowning

11. Roses in the Hospital
12. You're Love Alone Is Not Enough
13. Let Robeson Sing
14. Everything Must Go
15. I Think I Found It

16. The Girl Who Wanted To Be God
17. Prologue To History
18. Jackie Collins Existential Question Time
19. Repeat (Stars And Stripes)
20. The Everlasting

Manics-lähtölaskenta, päivä 4

2. A Design For Life (Everything Must Go 1996)

Manic Street Preachers @ Wanajafestival

Pe 22.7

Manics-lähtölaskenta, päivä 3

3. You're Tender and You're Tired (This Is My Truth Tell Me Yours 1998)

Voisin kirjoittaa pitkän synkistelyn siitä, kuinka tässä laulussa soi minun kymmenvuotiset tunnelmani. Mutta ehkä olen synkistellyt viime aikoina ihan riittävästi, lyhyesti siis.

En tiedä tarinaa laulun takana, enkä oikeastaan välitäkään tietää. Haluan nimittäin pitää sen itsekkäästi tutun kuuloisena, kuin juuri minulle tehtynä. Tämän kuuleminen on minulle aina pieni elämys. Soi yleensä silloin, kun ei jaksa kirjoittaa päiväkirjaa.

Minustahan on tietystikin ihan käsittämätöntä, että muutamat ystäväni eivät voi sietää kyseistä kappaletta. Tunnevammaiset epänössöt...

The Death Of You And Me

'The Death Of You And Me' on August 21st

Morning with Grace

The View: Grace (Bread and Circuses 2011)

Supergrass: Grace (Life On Other Planets 2002)

Manics-lähtölaskenta, päivä 2

4. From Despair to Where (Gold Against the Soul 1993)

Manics-lähtölaskenta, päivä 1

Manic Street Preachersin Hämeenlinnan keikkaan on enää muutama hassu päivä ja minua jännittää niin, että meinaan välillä unohtaa kärsiä sydänsuruista. Edellisen Manics-keikkani alla kyselin teidän Manics-suosikkejanne hirvittävästi omia biisimieltymyksiäni avaamatta. Nyt voisinkin laskea päiviä keikkaan jonkinlaisen oman top 5 -listan rytmiin. 

5. Love's Sweet Exile (Generation Terrorists 1991)

Melkein eniten maailmassa haluaisin tanssia tämän biisin tahtiin, siis jossain muuallakin kuin omalla henkilökohtaisella tanssilattiallani.

Onhan muutkin tulossa perjantaina Hämeenlinnaan?

Viikon loppukevennys: Kid British sydän Madness

Madnessin Our House on ehdottomasti mulle yksi suosikein biisi ikinä. Siksipä onkin huojentavaa, että manchesteriläinen skahiphopreggaepopyhtye Kid British hyödyntää tuota klassikkoa näin tyylikkäästi. Mainio Our House Is Dadless löytyy vuonna 2009 ilmestyneeltä It Was This or Football -albumilta. Ai ai, tämä on vaan niin kiva.

"think Blur or The Specials crossed with OutKast and De La Soul"

Malja sille

Olen vähän laiska seuraamaan Brittannian ulkopuolelta tulevaa uutta musiikkia, enkä todellakaan ole kovin perillä siitä, mitä esimerkiksi länsinaapurin indiemaailmassa yleisesti ottaen tapahtuu. Britta Persson on kuitenkin tarttunut tyttöidoliksi mukaan Laakso-aikakaudelta ja tuli tutuksi alun perin tämän esityksen kautta.

Persson on tehnyt kolme ihanaa levyä, joista viimeisin Current Affair Medium Rare teki erityisen syvän vaikutuksen - levy vaikuttaakin parilla viime vuoden tärkeimpien listalla.

Yksi lempparikappale levyltä on tämä Toast to M, jonka tunnelma ja sanoma ovat minusta äärimmäisen lohduttavia ja mieltä rauhoittavia: elämän ei tarvitse pysähtyä, vaikka ikäviä asioita tapahtuukin: katkeroitumisen sijaan voi nostaa maljan, järjestää ilotulituksen ja jatkaa eteenpäin. Niin. Täydellinen viikonloppubiisi.

The Kooks ja paluusingle Is It Me

Brightonilaisen The Kooksin vuonna 2006 ilmestynyt debyyttilevy Inside In/Inside Out oli mulle heti ilmestyttyään tosi kova juttu. Kuuntelin levyä hullantuneena ja hillittömällä intensiteetillä muutaman kuukauden, kunnes väsähdin Luke Pritchardin pikkuisen uuvuttavaan laulutyyliin.

Kakkoslevy Konk (2008) ei sitten enää jaksanutkaan innostaa - siltä onkin tarttunut tälle elämän mittaiselle poppyhiinvaellukselle matkamusiikiksi ainoastaan ensimmäinen single Always Where I Need to Be. Muita lauluja en oikeastaan levyltä edes tunne. 

Kokemukseni mukaan The Kooks on yhtye, joka seilaa jossain ärsyttävyyden ja siedettävyyden rajoilla. Oikealla hetkellä toimii, väärällä raivostuttaa.

Mutta vaikka en enää mitään The Kooks -voimasoittoa siedäkään, kuulostaa Inside In/Inside Out silloin tällöin kuunneltuna aivan ihanalta. Kivoja biisejä, koukuttavia melodioita ja sopivasti jossain popin ja rokin välillä sekoileva tunnelma.

Kolmannen levynsä (Junk Of The Heart) yhtye julkaisee 11. syyskuuta, tämä ensimmäinen siltä julkaistava single Is It Me puolestaan ilmestyy viikkoa aiemmin. Ihan kiva biisi joo, mutta ei tämä mitään Naïven, She Moves in Her Own Wayn tai Eddie's Gunin kaltaisia muistijälkiä jätä.

No, annetaanko The Kooksille vielä mahdollisuus?

Can anyone write a protest song?

No eiköhän tässä vihassa yksi protestilaulu saada aikaiseksi. Nimittäin siitä, kuinka vastustan elämää. Boikotoin! En nimittäin aio astua sinne enää jalallanikaan.

Paitsi ehkä siinä tapauksessa, jos joku lupaa, että Ian Brown tulee ja miksaa minunkin elämäni uuteen uskoon: 

Manic Street Preachers: Let Robeson Sing (Ian Brown Mix) (2001)

Sing it loud sing it proud, I will be heard I will be found. Ian Browniton versio vaikka täällä.

Time for heroes

Viikonloppuna opin taas sen, että minun ei koskaan pitäisi ihastua muihin, kuin näihin turvallisen etäällä pysytteleviin sankareihin, jotka eivät katoa elämästä. Idolirakkaus, sitä vaarallisempaan touhuun minusta ei enää ole. Pettymyskiintiö on täynnä.

Kuva: kk+ / Flickr / cc 2.0

Viikonloppuun ei monta hyvää hetkeä mahtunut. Mutta kuitenkin sentään tämä dj:ltä ruinattu biisitoive, joka onneksi ehti soida ennen kuin sain kuulla, että muutamien ihanien viikkojen jälkeen kaikki palaa taas kurjasti ennalleen. Ehkä eniten nimittäin vihaan sitä, kun liian aikaisin päättyvät ihmissuhteet tulevat ja tahraavat hienot levyt ja biisit.

Olisi vain pitänyt alun perinkin pysytellä turvallisesti popromanttisessa haavemaailmassa eikä lähteä seikkailemaan sinne, missä näköjään en pysty muuta kuin häviämään. Niin, oikeaan elämään. Miksi kukaan ei koskaan kysy, mitä minä haluan?

Päivän poiminta: 22-Pistepirkko @ Alppipuisto

Minun käsitykseni kansallisaarteesta.

Omat 22-Pistepirkko-suosikkini löytyvät molemmat tylsästi vuonna 1998 ilmestyneeltä Eleven-albumilta. Se kun on ensimmäinen Pirkkojen levy, jonka omatoimisesti hankin. Ja johon omatoimisesti rakastuin. 15-vuotias Miia, Oulussa vietetty syyslomapäivä, Anttila ja ehkä elämäni fiksuimmin sijoitetut 129 markkaa.

Tavastialla muutama viikko sitten koetun elämyksen jälkeen voin luvata, että yhtye ei edelleenkään jätä kylmäksi.

22-Pistepirkko @ Vadelma Fest 2011

La 9.7 Alppipuisto

klo 20.00

Weekend break with mods - osa 2

Tunnustin pari viikkoa sitten orastavat ihastuksen tunteeni bristolilaista Marmalade Sky -yhyettä kohtaan. Tänään yhtye julkaisi ensimmäisen oikean videonsa ja se on sommiteltu varsin kivaan I'm A Fool -kappaleeseen. Tyttö, jonka ostoslistalla on Vespa, tykkää toki. Ja noiden poikien ihanuudesta en taida edes aloittaa...

Weekend break with mods

Brittitaiteilija Pete McKee teki sen taas - piirsi hienon kuvan. 

PeteMcKee: Weekend Break

Ja minun jaloista niin löytyvät tänään nämä aarteet. Ei saa läikyttää!

Kuva: Pete McKee Official Website

Arctic Monkeys ja uusi The Hellcat Spangled Shalalala -video

Kolmen minuutin täydellisyys.

Päivän paras: ITV Indie Charts 1995

Kyllä 90-luvulla vain tehtiin moni juttu jotenkin enemmän oikein. Tuo näkemys tuskin kaipaa enää tämän jälkeen lisäperusteluja.

Ja jos joku ei ole aiemmin saanut lukeakseen Menswear-rakkaudestani niin julistanpa sitä nyt vielä tässä. Menswear, olet aarre: Sleeping In -video kohdasta 1:41 eteenpäin. 

And Liam says "SHITBAG"

Noel Gallagher's High Flying Birds ilmestyy lokakuussa, osaavat jo useat musiikkimediat kertoa. Ensimmäisen singlen huhutaan olevan kappale The Death Of You And Me, kokonaisuudessaan levyn sisältö näyttää vähänniinku tältä:

'Everybody's On The Run'

'Dream On'

'If I Had A Gun'

'The Death Of You And Me'

'(I Wanna Live In A Dream In My) Record Machine'

'AKA...What A Life!'

'Soldier Boys And Jesus Freaks'

'AKA....Broken Arrow'

'(Stranded On) The Wrong Beach'

'Stop The Clocks'

Ja pitihän veljeksistä vanhempi päästää lehdistötilaisuudessa vähän änkyröimään ja dramatisoimaan Oasis-lähtöään, mikä meni siis ilmeisesti jokseenkin näin: He'd [Liam] gone into his private dressing room and he'd picked up this guitar. He came back in and he was wielding it about like an axe. He was quite violent. At that point there was no physical violence but there was a lot of World Wrestling Federation stuff. It was an unnecessarily violent act and he nearly took my face off. -- I hadn't had enough of Oasis, I'd had enough of Liam.

Ja sitten lähti Noel. 

Ja NME sanoo, että Liam sanoo, että SHITBAG.

Ja Miia sanoo, että HUOH. NME:n ylitsepursuava draamantaju taitaa olla yksi syy, miksi lehteä tulee enää harvemmin luettua.

Mutta, Noel aikoo ilmeisesti pitää huolen, että saamme hänestä tarpeeksemme: High Flying Birds -debyytti on ainoastaan toinen vuoden sisällä ilmestyvä Noel-levy.

Miia belongs to Houdini Dax

Walesiläisestä Houdini Daxistä on tulossa kovaa vauhtia uusi lemppari. Yhtyeen parisen viikkoa sitten ilmestynyt You Belong To Dax Darling -debyytti on jo onnistunut syrjäyttämään levylautaselta Arctic Monkeysin Suck It and See -ihanuuden ja lisäksi saanut eräät edelliset suosikkiteinit kuulostamaan ihan lällyltä.

Levyn helmi taitaa olla tämä Robin You Lie. Loistava.

Kovin on ollut onnistunut näiden juuri ja juuri pubi-iän saavuttaneilta näyttävien cardifflaisten tutkimusmatka iskän levyhyllylle. Ja on sitä isosiskon pop-aarteitakin taidettu plarata. Rehellistä, kunnollista ja klassista, modernilla twistillä. Tykkään kovasti, tykkäävätkö muut?

You Belong To Dax Darling löytyy kokonaisuudessaan Spotifysta.

Beady Eye ja uusi The Beat Goes On -video

Biisistä tulee mieleen lapsuuden partioleirit ja viimeisen illan leirinuotion haikeahko yhteislaulu. Tiedättehän, keinumista uusien partioystävien käsipuolessa vasemmalta oikealle Tää ystävyys ei raukene -kappaleen tahtiin.

Ehkä tuon mielleyhtymän vuoksi en pysty kuvittelemaan lallatukselle muunlaista videota kuin tällaisen viimeistä iltaa, yhteisöllisyyttä ja käsillä olevan hetken ainutkertaisuutta huokuvan festaritallenteen. 

Voipi olla, että partiolaisten laulamana biisi kuulostaisi lähinnä raivostuttavalta. Union Jackiin pukeutuneen pop-jumalan tulkitsemana se on kuitenkin varsin kelpo, vaikka ei minusta edelleenkään Different Gear, Still Speeding -parhaimmistoa.