Married, Single, Other

Married, single, other (halvasti suomennettu muotoon Avot, sinkut, avikset) on viime keväänä briteissä esitetty kuusiosainen,  Rimakauhua ja rakkautta -hengessä toteutettu komediallinen ihmissuhdedraama kuudesta leedsiläisestä nuoresta aikuisesta.

Ensimmäisen jakson perusteella voin sanoa, että Rimiksen tunnelmissa kyllä mennään. Ihanaisen James Nesbitt esittämän Adamin kaltaista suosikkihahmoa en kuitenkaan ole vielä sarjasta löytänyt, vaikka The Officen Dawnina tutuksi tullut Lucy Davis tekeekin sarjasta astetta uskottavamman, ainakin minun silmissäni. Muusta näyttelijäkaartista löytyy ainakin mahtavassa Two Pints of Lager and a Packet of Crisps (Kaksi tuoppia, kiitos!) -sarjassa näytellyt Ralf Little sekä Amanda Abbington, siviilisäädyltään kadehdittavasti brittien suosikkipojan, mm. The Officesta ja Love Actuallysta tutun, Martin Freemanin vaimo.

Kuten kuolemattomalle brittipopille, myös tällaiselle brittiläisittäin elämänmakuiselle ja pienieleisen hauskasti toteutetulle ihmissuhdevenkoilulle löytyy aina elämässäni kysyntää. Tarjonnasta vastaa tällä kertaa Yle, joka esittää sarjaa parasta aikaa ykkösellä. Ja onnekseni myös Areenassa.

Uutta kivaa: The Captive Hearts

Tämän syksyn miellyttävin poppoo tulee Wiganista, samaisesta kaupungista, jonka juniorijoukkueen riveissä Richard Ashcroft jalkapalloili ennen kuin lahjoitti egonsa popmusiikin käyttöön. The Captive Hearts on sellaista musiikkia, jolle minun elämässäni on aina tilaus: kuolematonta brittipoppia.

Yhtye jatkaa siitä, mihin The La's 1990-luvun alussa jäi. Itse asiassa Hummingbird, syyskuussa julkaistava ensisingle, voisi varsin hyvin olla lähtöisin Lee Maversin kynästä. Hmmm, entäs Set my soul on fire sitten? No, se on vähintäänkin kunnianosoitus The Byrdsin Turn! Turn! Turn! -klassikolle. 

Toivottavasti tätä tulee pian lisää. Esimakua tulevasta löytyy yhtyeen MySpacesta. Tykkään niin, että en kestä!

Scottish fiction, Scottish fiction

Fiktiotahan ei tietystikään ole se, että Skotlannista löytyy linnojen, kirkkojen ja nummien lisäksi monen monta elämäni tarkoitusta lisännyttä yhtyettä. Jos siis joskus päätän, että en haluakaan tuhkiani ripoteltavan Lontoon Primrose Hillille, voisi ne minun puolestani lennättää jonnekin Ben Nevis-vuoren reunamille. Vai mitä sanotte: Ben Nevis - 355 pilvistä päivää vuodessa. (Lähde: Wikipedia). Yhtä monta kuin minun elämässäni.

Viime vuoden kesänä itseopiskelin gaelia ja suunnittelin lähteväni valmistuttuani kenttätyöhön Hebrideille. Keikkaseuraksi tutkimusavustajaksi mukaan olisi päässyt kaiken oikutteluni nähnyt pikkuveljeni. Lingvististen tutkimusretkien ohessa olisin voinut tehdä musiikkitieteellisiä havaintoja: olisin voinut käydä vaikka Mullin saarella asumassa hetken Colin McIntyren pianossa. 

Mull Historical Society, Franz Ferdinand, Belle and Sebastian, Travis, Teenage Fanclub, Simple Minds, Primal Scream, The Jesus And Mary Chain, Glasvegas, Idlewild. Minulle kaikki nuo soivat jotain mystistä skotlantia, jonka luulen tunnistavani niin kuin japanilainen ja suomalainen muotokieli tunnistavat toisensa.

Tällä hetkellä tuota skotlantia minulle soittaa erityisesti Frightened Rabbit. Yhtyeen kolmas levy The Winter of Mixed Drinks ilmestyi maaliskuussa, Swim Until You Can't See Land oli ensimmäinen levyltä julkaistu single, joka mielestäni kuvaa loistavasti koko levyn tunnelmaa. M-a-h-t-a-v-a. Jos The Nationalin, Idlewildin tai Glasvegasin haikeudensekainen mahtipontisuus miellyttää, kannustan kyllä tutustumaan. Ainakin ihana kakkoslevy The Midnight Organ Fight löytyy Spotifysta.

Todellisuudessahan Jesus And Mary Chainilla ja Travisilla on aika vähän yhteistä. Ehkä  pintatason alla on joku syvä skotlantilaisuuden muotokieli, joka vetoaa minuun kuin Muumit japanilaisiin. Mutta  ihan pelkällä haikeudensekaisuudella en kuitenkaan lähtisi minun ja skottimuusikkojen sielunkumppanuutta perustelemaan. Kun on kuitenkin ne 10 päivää vuodessa, jolloin Ben Nevis ja minä emme ole pilvien peitossa. Silloin annan Franz Ferdinandin kepeyden viedä. 

OK Go Tavastialla

Kuten taannoin vihjailin, pyöräilin tosiaan chicagolaisyhtyeen Tavastian keikalle aika lailla pystymetsästä. Olen viettänyt viimeiset - kaikki debyytin jälkeiset - seitsemän vuotta sen verran mittavassa OK Go -pimennossa, että en vielä ennen eilistä ollut millään tavalla osallisena Here It Goes Again -kappaleen videon YouTube-menestykseen. Nyt olen. Niitä katselukertoja pitäisi nyt olla siis 50 miljoonaa ja yksi. Odotukset keikan suhteen eivät siis olleet kummoisetkaan.  Uskoin poistuvani tyytyväisenä jos vain kuulen debyytin helmet, Get Over It -hitin ja iki-ihanan What to Do:n. 

Ennätin keikkapaikalle juuri sopivasti muutamia minuutteja ennen starttia. Tarkoituksenani oli kuunnella pari biisiä ja hakea sopivan kohdan, taantuman, tullen juoma itseäni viihdyttämään. No, sitä taantumaa ei sitten koskaan tullut. Heti ensimmäisen kappalleesta lähtien lavalta alkoi suihkuta sellaisia määriä paperisilppua ja  nokkelia välispiikkejä, että en malttanut poistua näköetäöisyydeltä minnekään. Ja hyvä etten poistunut, olisin voinut missata eturivistä lavalle poimitun neitokaisen kitarakomppaukset, laulaja Damianin yleisön keskellä tunnelmoiman balladin, valoefektejä syöksevät kitarat ja huomattavia määriä paperisilppua. 

Vaikka turhan harvalukuisen yleisön innostus ja paperisilppunostatukset eivät aina noudattaneetkaan samaa käyrää, tuntuivat yleisö ja bändi pitävän toisistaan. Lämminhenkinen tunnelma,  biisilistallinen kivoja kipaleita ja suomalaisuudella leikittelevät välispiikit saivat minut viihtymään sen verran hyvin, että loppuynnäys jää reilusti plussan puolelle. Oluettomuudesta huolimatta. Get Over It kuulosti juuri niin hyvältä kuin muistin ja myös yhtyeen viimeisin single, erittäin epälivemäinen End Love, saatiin toimimaan rokkiklubin hyväksynnän arvoisesti. Soma keikka siis kaikin puolin.

Niin ja kyllähän se What To Do sieltä tuli. Eikä ihan normisovituksena suinkaan. Rokkaahan se näinkin.

Ei minun, kiitos kuvaajalle.

En edelleenkään välttämättä tunne suurta tarvetta levyostoksiin, mutta keikkakokemuksena yhtyeen Suomi-debyytti oli äärimmäisen viihdyttävä ja onnistuu erikoisnumeroidensa ansiosta  erottumaan edukseen poppikeikkojen peruskauran joukosta. Nyt on ainakin selvää, se että OK Go ei ole ainoastaan musiikkivideoyhtye. Se on myös kelloyhtye ja paperisilppuyhtye. Niin ja yhtye, jonka mielestä Skandinaviassa naiset ovat 40 kertaa kauniimpia kuin muualla, ja miehet hassuja, kun eivät tajua sitä. Niin.

Edit.  Voi, muutkin tykkäsivät keikasta. <-- Tuolta löytyy muutama kuva ja söppänämpi video soittokelloilusta. Voi niitä poikia.

So, without my love, I would not be me

Ei ne suuret surut, vaan ne pienet ilot? Taitaa olla aika puhdistaa viime aikojen alakuloista ilmaa. Täyttyköön tämä blogi nyt taas rakkaudesta ja onnesta.

Rakkautta on kun Roddy laulaa juuri minulle vaikka kukaan muu ei koskaan laulaisikaan.

Onnea on no, muiden epäonni, tavallaan. Perspektiivien paikoilleen asettamisessa auttoi nimittäin myös Riku Korhosen Hyvästi tytöt -teos. Jonkun toisen epäonnisesta ja surkuhupaisastakin rakkauselämästä lukeminen pystyy näkökulmittamaan omaa elämää paremmin kuin sen oman epäonnisen ja surkuhupaisan rakkauselämän ihmettely.

Niin, mitäpä niiden poikien perään suremaan, ainahan voin kirjoittaa 25 tarinan kokoelman, joka käsittelee sitä mikä rakkaudessa on mahdollista ja mikä mahdotonta. Ainekset löytyy omasta eletystä elämästä ja nimeksi voisi tulla vaikka Hyvästi pojat. Paitsi Riku Korhonen ja Roddy Woomble, älkää menkö minnekään.

Otsikko: The Crash - Sugared

Syysrakkautta

Odottelin I Am Arrowsin debyytistä itselleni kesälevyä. No, heinäkuussa julkaistavaksi suunniteltu levyn ilmestyi lopulta fyysismusiikillisena kokonaisuutena (latausetäisyydeltä sitä pääsi fiilistelemään parisen viikkoa sitten) vasta nyt syksyn kynnyksellä, nimittäin viime maanantaina. Varsinaiseksi kesälevyksi siitä ei nyt sitten enää taida olla. 

Epähuomioi alun sponsoripätkä

Paitsi että on. Minun maailmassani kesä, tuo vihreän ruohon, keveän askelluksen ja kuumien katujen aika, on yhtä kuin syyskuu: uusi kalenteri, uusi lukujärjestys, uudet (nyt jo pelottavan nuoret) fuksit yliopiston käytävillä, kirjastojen talviaukioloajat, maihinnousutakit, maihinnousukengät, sormikkaat ja syksyn kirjauutuudet. Kesä on syksyn mukana tuleva onnellisuuden, mahdollisuuksien ja suunnitelmien kaunistama henkinen tila, joka iskee lämpimänä kuin kuumin kesähelle ja taianomaisena kuin yöttömin kesäyö.

Entisen Razorlight-rumpalin, Andy Burrowsin ensimmäinen soololevy sisältää juuri sellaista kepeää, askelta keventävää tunnelmaa, jonka on helppo vain antaa soida. Ei mitään suurta, mutta paljon pieniä, herttaisia kappaleita. Kesäkuukausiani säestäneen Nunin rinnalle suosikeiksi nousevat ainakin The Us ja söppänä The Battle For The Hearts And Minds -slovari.

Minun aurinkoni tekee juuri nyt nousuaan, joten uskallan väittää, että Sun Comes Up Again on oikein sopivaa seuraa tälle syysrakkaudelle.

Sämplejä tästä

I Am Arrows

Bänditykkäämistä: The Young Veins

Joskus uusi juttu tuntuu hyvältä vain siksi, että se ei tunnu uudelta lainkaan. Kulunut vuosi on ollut ihastuttavasti minut ja musiikkimakuni huomioiva: useamman kuin muutaman uuden yhtyeen kohdalla olen törmännyt johonkin minunlaiseeni, tuttuun, turvalliseen ja hyväksi koettuun. Tällaisista jutuista tykkää heti, ensi kuulemalta, eivätkä ne tarvi useita maistelukertoja vaikutuksen tehdäkseen.

Joo, myös jotkut Panic! at the Discon riveistä karanneet emo(?)tyypit päättivät vähän huomioida minua tänä kesänä. Minua ei mitenkään kosketa yhtyeen jakaantuminen, etenkään kun siitä sikiää jotain aika moneen potenssiin miellyttävämpää: The Young Veins on nimittäin kesäkuussa julkaistun Take A Vacation! -debyyttinsä (saivat Ryan Ross ja Jon Walker sentään huutomerkin mukaansa) perusteella varsin näpsä tapaus. 

Tai ainakin yhtyeellä on vaikutteet kohdillaan. Sellaiset vaikutteet, jotka tekevät minuun vaikutuksen. Yhtyeestä muodostuikin yksi menneen kesäni miellyttäjistä, vaikka tuo Change-video onkin ehkä vähän liikaa. 

Elokuvamusiikkia: The Morning Benders

Jos elämäni elokuvitettaisiin, haluaisin sen soundtrackille The Morning Bendersin sympaattisen Promises-kappaleen. Ja nimenomaan siihen kohtaukseen, jossa makaan minua esittävä näyttelijätär makaa sängyllä, katsoo kattoon, nousee sängystä, nojaa polviin, kävelee kirjahyllylle, ottaa kirjan, menee sängylle makaamaan, lukee kirjasta rivin, lukee toisen, huokaisee, laskee kirjan alas, nousee, menee kirjahyllylle, ottaa toisen kirjan, selailee, lukee rivin, lukee toisen, huokaisee, laittaa kirjan takaisin hyllyyn, ottaa hyllystä levyn, laittaa sen soimaan, selailee kansilehtiä, ottaa levyn pois, huokaiseen, laittaa levyn hyllyyn, ottaa kirjan, menee sängylle makaamaan, katsoo kattoon, ei lue kirjaa, huokaa.

Ja sitten 6 Months Later. Ja elämä jatkuisi toisenlaisena.

No, vähän tätä tämä päivä on nyt ollut. Aloitettuja ja kesken jätettyjä kirjoja, kattoon tuijottelua, levotonta lepoa. Ja paljon huokailua. Mutta onneksi sentään myös paljon hyvää musiikkia, The Morning Bendersin ihanaa Big Echo -albumia etunenässä. 

Amerikkalaisyhtyeen keväällä julkaistu albumi on minulle yksi vuoden  musiikillinen tapaus, ehdottomasti. Tekee näistä tyhjänpäiväsisitä päivistä elokuvakohtauksiksi kelpaavia. Musiikillisen antinsa lisäksi levyssä on hienoa se, että se inspiroi minua palaamaan yhden vanhan suosikkini, irlantilaisen Halin pariin.

No joo, aivan varmasti löytäisin elämäni elokuvan soundtrackiltä tilaa myös laululle, jossa lauletaan I keep on thinking about worrying about that time. 

Voi voi,  elämästäni tehty elokuva kyllä saisi kernaasti näyttää siltä, miltä nämä ihanaiset kuulostavat.

Elokuvissa

Elämä heitteli jälleen kerran siihen malliin ja sellaisiin suuntiin, että katsoin parhaaksi vetäytyä hetkeksi. Elämisestä ja sen heittelyistä. Siinä vaiheessa, kun tuntuu, että ei enää kestä yhtäkään epätykkääväistä poikaa eikä yhtäkään sydänsurua ja uutta alkua, taitaa olla aikalisän paikka. Se on sitä elämänkoulua, Miia, kuulen äitini sanat päässäni. No, tässä elämänkoulussa on nyt niin paska lukujärjestys, että otin ja lähdin välitunnille. Perustin huoneeseeni elokuvateatterin. Ehkä jonain päivänä olen taas kiinni opetuspohjelmassa, sitä ennen olen vain  noh, maailman surullisin tyttö. 

Aikamoista elämänkoulua käydään myös yhdessä suosikkielokuvistani. Muutama vuosi sitten valmistunut Wild Generation - History Boys on sympaattinen kuvaus kahdeksasta sheffieldiläisestä nuorukaisesta, joita hyvien A-level-tulosten myötä aletaan valmentaa maan huippuyliopistojen, Oxfordin ja Cambridgen pääsykokeisiin. Kahden persoonallisen mentorin johdolla pojat opettelevat, ei, elävät historiaa ja tutustuvat, noh, historian ja elämän sattumanvaraisuuteen ja omana itsenä olemiseen. Hmmm, vähän Kuolleiden runoilijoiden seuran hengessä.  

Elokuva perustuu palkittuun näytelmään ja sen rooleja, ei, vaan henkilöitä näyttelevät, ei, vaan tulkitsevat alkuperäisen näytelmäversion alkuperäinen - ja palkittu - näyttelijäkaarti. Elokuvan hedelmällisintä antia ovatkin ehdottomasti sen rakastettavat hahmot: veikeät ja nuoruudenintoiset oppilaat, tunteikas ja elämäänsä kirjallisuuden sivuilla elävä opettajavanhus ja nuori, oppilaiden charmista, erityislaatuisuudesta ja lahjakkuudesta hämmentyvä historianopettaja. Vuoteen -83 sijoittuvaa lämminhenkisyyspläjäystä ryhdittää tietysti myös asiaankuuluva musiikki. New Orderin Blue Monday, The Smithsin This Charming Man, vähän Echo and The Bunnymeniä, vähän Curea. Lovely.

- How do you define history, Mr Rudge? 
- It's just one fucking thing after another.

No, minäkin toivon, että vielä pystyn suhtautumaan menneisyyteen samalla rationaalisuudella ja viileydellä kuin yksi elokuvan pojista. Tällä hetkellä määrittelisin historiani kutakuinkin tyyliin one fucking dissappointment in luv after another. Ja nyt kun tiedän, kuinka tässä ihastumisessa kävi, voisin mieluusti muuttaa sen tapahtumattomaksi. Jos vain en olisi alunperinkään tavannut sitä poikaa, kulkisin nyt onnellisena ja surusta vapaana ajattelemassa jotain tyystin muuta. 

- Barring accidents, it would have happened. 

- Listen. There is no "barring accidents". It's what I said. History is just one fucking thing after another. 

Niinpä. Ei ole olemassa jos en olisi tavannut sitä poikaa -historiaa. On vain joukko peräkkäin asettuvia tapahtumia, jotka johtivat siihen, että olen nyt ihmisraunio. Tekisi mieli heittäytyä lapselliseksi ja huutaa Pojat on ihan tyhmiä! Vaikka ongelman ydinhän on juuri se, että asia on päinvastoin. Ihanat pojat, te teette elämästä niin raskasta!

Yksi elämääni suuresti vaikuttanut ööö, ajattelija, Idlewildin Roddy Woomble kiteytti historiannäkemyksensä suloisesti Love Steals Us From Loneliness -kappaleen riveihin: Don't tell me you're afraid of the past, it's only the future that didn't last. Huh, enpä tiedä, haluanko tulevaisuuteeni enää asioita, jotka muuttuvat näin raskaaksi menneisyydeksi.

Mutta kirjoituksen pontti oli se, että katsokaa se elokuva. Se on ihastuttava. Voi, kunpa minulle vain olisi suotu vähän vähemmän näitä tunteita.

Mitä onni on?

- Onni on syntyä Suomeen, sanoi lottovoittaja. Minä naurahdin, mutta lottovoittaja katsoi minua vakavana, painoin pääni ja tartuin kynään ja kirjoitin oman nimeni vihkoon kaksi kertaa. 

- Onni on sitä että saa nousta aamulla kahvinkeittoon ja lähteä lenkille, sanoi mestarijuoksija.

- Siis etkö sä yleensä saa? Hannu kysyi.

- Saan, sanoi  urheilija ja näytti yksinäiseltä.

- Onni on hyvä muisto, sanoi 99-vuotias.

- Muisti vai muisto, minä tarkistin.
- Muisto, 99-vuotias sanoi. - Muistista ei ole niin väliksi. 

(Petri Tamminen: Mitä onni on. Otava.)

Onnesta en paljoa tiedä, mutta onnellista on se, että törmäsin Petri Tammisen uuteen kovakantiseen Muita hyviä ominaisuuksia vihdoin Suomalaisen Uutuus-pöydillä. Kirjailijan vuoden 2006 Enon opetukset johdatteli minut sellaiseen miehenä olemisen maailmaan, johon en olisi koskaan uskonut pääseväni käsiksi. Parin vuoden takaisessa Mitä onni on -romaanissa kirjailija etsii apurahan paineen alla suomalaisen onnen ydintä. Ja on vaikeasti mies. Paljon hiljaista huumoria ja lakonista asennetta. Kerrassaan loistava kirja.

Onnellista on myös säästyneet 30e, siksi jätin sen harmillisen ohueksi osoittautuneen Tammisen uutuuden kauppaan. Sen sijaan suunnittelen laittavani itseni kutakuinkin vuoden mittaisen varausjonon päähän odottelemaan kotimaisen kirjastosysteemin tarjoamaa ilmaista lukukokemusta. Odotellessani voin lukea vielä kerran tai pari siitä onnen etsimisestä. Mitä onni on -pokkarin voi nimittäin hankkia omakseen Suomalaisesta kirjakaupasta hupaisaan 3,95 euron hintaan. Halvalla lätee tämä onni, lähteköön.

Joko tai

Elämä on harvoin joko tai, mutta joskus kuitenkin, ehdottomasti ehkä. 

Koska lauantaina tulee kuluneeksi juhlalliset 15 vuotta tuosta kummallisiin mittoihin paisuneesta Country House vs. Roll With It -singletaistelusta, voin minäkin paisuttaa asian juhlimisen kummallisiin mittoihin. Käy siis antamassa ääneesi jokotaille tuolla sivupalkissa. Ihan kaikki singlet, levyt ja elämää suuremmat letkautukset mukaan lukien, Blur vai Oasis?

Valinnanvaikeus? Höpsis. Liamkin teki vaivatta valinnan Beatlesin ja Jumalan välillä “It's got to be being in the Beatles. When was the last time God made a decent record?"

Merkillisistä asioista

Totuus löytyi kaurapuurosta, rockradiosta ja...tennareista? Näinkin se voi mennä.

Kannamme koko ajan mukanamme merkkejä ja symboleja, joita toiset lukevat, tulkitsevat ja ynnäävät yhteen tehden johtopäätöksiä - oikeita tai vääriä - ihmisten luonteesta, mieltymyksistä, harrastuksista, ihmissuhteista, suosikkikirjoista, suosikkielokuvista, suosikkiyhtyeistä.  Ja jostain muustakin varmasti vielä. Toki maailmaan mahtuu joukkonsa ihmisiä, jotka viis veisaavat omista tai toisten lähettämistä signaaleista, mutta aina on niitä meitä, joille Adidaksen Gazellet eivät ole vain kengät ja kolme raitaa. 

Minua lähestyttiin muutama vuosi sitten eräässä anniskeluravintolassa kommentilla Vau, sulla on Gazellet. Pika-analysoin kommentoijan nopeasti päästä varpaisiin ja hymyilin: olin tullut oikeinymmärretyksi merkkeineni. Nuorukaisen Liam-hairdosta nimittäin päättelin, että enemmän kuin kengistä, kyse oli - meille molemmille - gallaghereista.

Jonkun mielestä saatan olla pukeutujana hankala, vaativa ja nirso merkeillä kikkailija. Omasta mielestäni lähinnä vain tiedän mistä pidän ja millä asioilla on minulle merkitystä. Sillä enemmän kuin merkeistä, kyse on juuri merkityksistä. Ja enemmän kuin pukeutumisesta, kyse on minuna olemisesta. Raita ei ole vain raitaa, se on grahamcoxonia, Desert bootsit eivät ole vain kengät, ne ovat cool britanniaa, Barbour jacket ei ole vain metsästystakki, vaan takki, joka päällä Alex James nautti kuohuvansa armon vuonna 1995 eikä olalla roikottamani Idlewild-kangaskassi todellakaan ole pala puuvillakangasta, vaan yhtyeen Edinburgin keikalta hankittu aarre.

Pyrin elämässäni siihen, että minulla on hyvä olla. Ja hyvä minun olla silloin, kun olen oma itseni. Ja sen oman itseni minusta tekevät ne asiat joita rakastan; laulut, levyt, keikat ja ne ihmiset, jotka näillä lauluillaan, levyillään ja keikoillaan ovat saaneet minut elämään onnellisena, onnettomana, vihaisena, surullisena ja hölmönä omana itsenäni. Ja ne merkit, ne sisältävät niitä merkityksiä, jotka ovat minulle tärkeitä, joita minuna olemiseen liittyy. Ne tekevät minusta minut ja yhdistävät minut niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa koen yhteyttä.

Kutakuinkin edellisistä syistä kesäinen haaremihouskokeiluni oli tuomittu epäonnistumaan. Vaikka housut kaikkien pukeutumissääntöjen mukaan varmasti peittivät juuri ne kohdat, joita minunlaiseni lyhyen ja ytimekkään henkilön tulisi peittää ja korosti niitä kohtia, joita naistenlehdet kehottavat minunlaisiani korostamaan, tajusin housujen järjettömyyden parin käyttökerran jälkeen. Tuo yhtä maata laahaavaa haarasaumaa oleva trikoopliru ei merkinnyt minulle mitään muuta kuin kävelyn mahdottomaksi tekevää housuasiaa. Ne eivät tuonneet minulle muistoja mistään muusta kuin menetetystä kymmenestä eurosta ja kaikista niistä yläastetta päättävistä teineistä, joihin en juurikaan tunne mitään yhteyttä. Housut eivät olleet ihan sitä ominta minua. Tunsin ne jalassa oloni vääräksi.

Ja koska en halunnut olla naistenlehtien stailaama kävelevä näköharha, palasin kaikkien pukeutumistaiteensääntöjen vastaisesti vartaloani imartelemattomaan polo shirtiin ja käärittyihin housunlahkeisiin ja tunsin itseni jälleen minuksi. Haaremihousut päätyivät pyjamaksi.

Oikeastihan sillä ei tarvitse olla mitään väliä, millaisen paidan tai millaiset kengät kukainenkin  yllensä pukee. Jos ei ole. Ja loppujen lopuksi kukaan ei voi olla vastuussa siitä, kuinka tulee katukuvassa lähettämine merkkeineen tulkituksi. Ja muiden tulkintoja oleellisempaa on tietysti sillä, mitä päällä oleva riepu sinulle merkitsee.

Mutta mutta. Sillä voi olla väliä. Oikean lukijan sattuessa kohdalle ne merkit voivat muuttaa tuopillisen toiseksi ja kolmanneksi ja pienen sananvaihdon kiivaaksi Blur vai Oasis -keskusteluksi. Ja jos juuri ne kengät kertovat sinusta enemmän kuin tuhat sanaa, tai jos siihen päältä löytyvään kauluspaitaan on kiteytynyt sinulle tärkeitä merkityksiä, ei niitä ihastelevat kommenttit koske enää välttämättä ainoastaan Adi Dassleria. Ne ovat tunnustus sinun olemassaolostasi. Voi olla todella merkityksellistä tulla nähdyksi omana itsenä.

Tublabuukkaus ja arkistovinkki

Hmmm. Tälle illalle olis parikin menoerää vaihtoehtona. Jaakko Eino Kalevi YK:n Freaksissa, French Films puolestaan löytyy Henry's Pubin ihanaiselta Helatorstai-klubilta. Suurkaupungin huonoja puolia nämä tällaiset tuplabuukkaukset.

Mutta koska ilta on vasta nuori, voin vielä viettää hetken SVT:n PSL:n äärellä. Suosittelen. Musik med -arkisto täynnä hienojen artistien hienoja versiointeja kappaleistaan. Poikkeuksetta jotain erityistä, lupaan. Voi olla, että iltakalja vaihtuu iltakahviin koneen äärellä. 

Päivän brittipoppi: Supergrass

Hui hui. Kohta on 14.8 ja suuren listataistelun vuosipäivä. Tuolloin Päivän brittipopit täytyy tietysti huipentua Brittipop-kuninkaallisten kaksinkamppailuun, tuohon 15 vuoden takaiseen Blur vs. Oasis -singletaisteluun. Mutta, muistellaan nyt ensin hetki kuitenkin yhtä pophienoutta, nyt jo eläköitynyttä Supergrassia.

Q Magazine julisti vuonna 1995 lokakuun numeronsa kannessa "Supergrass. Britain's best new band." Oxfordilaistrio oli juuri julkaissut listaykköseksi yltäneen dedyyttinsä I Should Cocon ja saanut brittiläisen musiikkimaailman polvilleen. Vaikka yhtye sanoutuikin irti Brittipop-skenestä ("I don´t feel part of a Britpop scene. I don't feel any associations with the other bands."), on sen kohtalona ollut niputtautua yhteen muiden aikansa lapsien kanssa.

Toisin kuin monet muut 1990-luvun alun brittiyhtyeet, Supergrass onnistui näyttämään, että heidän kohdallaan kyse ei ollut nationalismia henkivän kulttuurielämän myötä syntyneestä bändiylitarjonnasta, vaan yksinkertaisesti hienosta ja ajattomasta popmusiikista. (Does it have anything to do with British pop? Isn't it just something to do with Supergrass having made a good album?) Siinä missä Blur löysi menestyksensä reseptin Sunday roastista ja mocneysta, perusti Supergrass popihanteensa universaalille hyvälle mielelle (It's youthful, it's easy-going, it's fun. It's not nationalistic or political. It's a good time thing.").

Viisi Top 10 -albumia ja yksi aliarvostettu Top 20 -levy kertovat siitä, että alrightiness on ollut yleisön mieleen. Minulle yhtye on aina ollut jollain tavalla ennemmän biisipumppu kuin levy-yhtye. Kokoonpanon vahvuus löytyy mielestäni nimenomaan ylivertaisista lauluista, joiden joukosta voisin poimia heti kymmenkunta kipaletta Kaikkien aikojen 100 popkappaletta- listalle.

No, kuitenkin niistä levyistä jotain... I should coco on kokonaisuudessaan kuin yksi pitkä popiloittelu, minulle brittipopin virallinen bilelevy: Caught by the Fuzz nyt vaan yksinkertaisesti kuuluu jokaiselle bilelistalle. In It for the Money sisältää omat suosikkibiisit, mutta toisaalta tykästyin kovin vuoden 2005 Road to Rouen -levyn seesteiseen tunnelmaan. Vaikea - mahdoton - siis nimetä sitä yhtä Supergrass-levyä. Yhtye taitaa olla positiivisessa mielessä tasaisen hyvä, vakuuttava ja mieltä ilostuttava. Siellä missä on Supergrass, siellä we're alright.

Suosikkilaulu? Monta hyvää, mutta yksi ylitse muiden. 

Suluissa olevat lainaukset yhtyeen haastattelusta. Q 109. October 1995.

Brideshead Revisited

Mitä tulee musiikkiin, elokuviin, televisio-ohjelmiin, huumoriin, juomaan ja jopa ruokaan, luotan melko lailla brittiläisten makuun ja arvostelukykyyn. Niinpä oli itsestäänselvää, että taannoin Anttilan DVD-hyllyjä selaillessa tartuin koteloon, jonka sisältöä kuvailtiin "Englannin kaikkien aikojen parhaaksi TV-sarjaksi". Tuosta alkoi minun yksitoistatuntiseni klassikoksi nimetyn Brideshead Revisitedin parissa.

Brideshead Revisited (Mennyt maailma) on Evelyn Waughin samannimiseen romaaniin  perustuva 11-jaksoinen TV-filmatisointi, joka ensiesitettiin Britannian televisiossa loppuvuodesta 1981. Jeremy Ironsin esittämä taideopiskelija Charles Ryder ja rikas ja omalaatuisen persoonnallinen aristokraattinuorukainen, Anthony Andrewsin näyttelemä Sebastian Flyte, ystävystyvät Oxfordissa 1920-luvun alussa. Charles pääsee Sebastianin mukana tutustumaan aristokraattiperheen katolilaisuuden värittämään arkeen, juhlaan ja käsittelemättömiin asioihin perheen kartanossa viettämänsä kesän aikana.

Alkuasetelmat suurin piirtein näin. Mutta mutta. Parhainkaan juonenkuvaus ei pysty välittämään sitä, mitä sarjassa kuvattujen vuosien aikana oikeasti tapahtuu. Sarjassa on paljon sellaista hiljaista draamaa, joka syntyy ihmistenvälisistä suhteista ja jännitteistä, ei niinkään tapahtumista. Flyten aristokraattiperheen jokainen rakastettava ja omalla tavallaan ongelmainen ja inhimillinen henkilöhahmo lumoaa Charlesin lisäksi myös katsojan: huoli ja suru henkilöiden kohtalosta on kirjaa lukemattomalle ja sarjaa ennen näkemättömälle aitoa ja huh, sydäntä raastavaa.

Päähenkilöiden esittäjät pystyvät luomaan hahmojen välille sellaisen kemian, että alusta asti on selvää, että Charlesin ja Sebastianin välillä on kyse sellaisesta rakkaudesta, joka ei tarvitse määrittelyjä. Jostain erityisestä siis. Ehkäpä televisiohistorian valloittavin, kaunein ja dramaattisin ihmissuhde.

Sarjan intensiivisyyden ja suurien tunteiden mukana eläminen tekee katselukokemuksesta sen verran raskaan ja tunne-elämää kuormittavan, että en ole varman, tulenko koskaan palaamaan Bridesheadin maailmaan. En ehkä välttämättä halua toista katselukokemusta sellaisesta, joka kerran lumosi minut. Ehkä.

Tai sitten en vain malta olla palaamatta sarjan tarjoileman brit chicin ja  sen konstikkiden, ongelmallisten, itsepäisten, surullisten, iloisten, kauniiden ja toisiaan vihaavien, mutta silti niin kovasti rakastavien henkilöhahmojen ja heidän kohtaloidensa seuraan. Paljon surua, mutta kaunista sellaista.  

The Courteeners - Liam kuin Liam?

Tämä päivä on nyt ollut se päivä, jonka saapumista olen pelännyt koko kesän. Jumitus. Suuri kesäprojekti, nimittäin gradu ei ole näyttänyt etenemisen merkkejä tänään laisinkaan. Vaikka eipä se raakileraukan vika tietystikään ole jos kielitieteilijän ajatukset kulkevat lähinnä akselilla pojat ja pop. Mutta silti. Voisit jo valmistua, kiltti.

No, silloin kun hommat eivät etene, tehdään soittolista, joka  päräyttää fiilikset ylivertaisiin sfääreihin. Minun "Tee nyt se gradu alta pois, prkl niin pääset jälleen elämään kiinni" -listalle päätyi tänään paljon paljon paljon uutta mielenkiintoa,  The Courteenersia. En nyt kyllä ole ihan varma, pystyykö maailman toiseksi charmantein Liam kumppaneineen pitämään ajatuksiani pois pojista ja popista, sen verran hyvin ovat molemmat seikat manchesterilaisyhtyeessä framilla, mutta testataan, miten käy.

Yhtyeen kevättalven julkaisu, kakkoslevy Falcon on hieno. Ei ehkä wou, mutta ainakin vau. Teki minuun vaikutuksen. Iskit mut sua palvomaan*. Niin, eikä nokkamies Liam Frayn brittiläisiä perinteitä kumarteleva charmi ole minulle ainakaan mikään turn off. Näytetään siltä, mitä tehdään ja mistä tullaan. Tai silleen. Käy mulle.

Olkoon The Courteeners nyt sitten potentiaalinen helpotus siinä luopumisprosessissa jota Oasiksen suhteen yhä teen. Ei nyt ihan Liam kuin Liam, mutta vähän tyhjyyden täyttöä kuitenkin. Niin ja on Falcon nyt kirkkaasti sen neljän tähden suuruinen levy, ja jos se saa minut kirjoittamaan yhtään paremmin ja nopeammin, lupaan sille vielä sen viidennen tunnetähdenkin. Ja sitten kun se perhanan opinnäytetyö on valmis, lupaan pojille vielä tanssin. Niih! You Overdid It Doll -kappaleen tahtiin.

Hmmm. Musiikillisesti hyvin vähän oasista, charmin puolesta paljon liamia. Tytöt tykkää, tykkääkö pojat?

Täytynee kaivaa debyytti, vuoden 2008 St. Judekin kuunteluun. 

* Kiitos inspiraatiosta: Laakso - Loista Laakso

Suosikkeja: Later... with Jools Holland

Kaikkien television musiikkiohjelmien kuningas on varmaankin brittiläinen Later... with Jools Holland. Ohjelman formaatti on simppeli: jokainen show alkaa pienellä, ohjelman isäntänä häärivän Jools Hollandin vetämällä yhteisjammailulla, jonka jälkeen vieraat vuorotellen soittelevat osuutensa toisilleen ja pienelle studioyleisölle. Välillä herra Holland jutustelee lupsakasti vieraidensa kanssa pianonsa tai tuopillisen ääressä.

Ohjelma on onnistunut tuomaan yleiseen tietoisuuteen monet uraansa vasta aloittelevat yhtyeet.  Keane esiintyi showssa ensimmäisen kerran lokakussaa 2003, jolloin se vielä viritteli pianoaan indielafka Fierce Pandan listoilla. Samoin Franz Ferdinand ja The Libertines päätyivät ohjelmaan ennen varsinaisia läpimurtojaan tuottaja Alison Howen tarkan vainun perusteella. Independent valitsikin 2000-luvun alussa Howen brittiläisen musiikkimaailman 20 vaikutusvaltaisimman joukkoon.

Hui, monien mahtavien esitysten joukosta nostan tähän esiin muutaman oman Later...-suosikkini. Kaikki jollain tavalla sykähdyttäviä katselukerrasta toiseen. 

Sueden ensimmäinen Jools Holland -keikka, So Young vuonna 1993 saa aikaan kylmät väreet. Nuoren Brett Andersonin androgyynisyys on taianomaista ja yhtye kuulostaa juuri siltä erityisyydeltä ja hienoudelta, mikä brittiläisessä musiikkimaailmassa tuolloin oli syntymäisillään. Bernard ja Brett yhdessä on jotain erityistä, vaikka Holland myöhemmin kuvailikin esitystä tekniseksi disasteriksi. "The sound mix got scrambled just before they went on air, Bernard's guitar drowned out everything and though he wound up the song clapping nervously, they clearly didn't enjoy the experience much." Silti pysäyttävä.

Sittemmin yhtyeestä tuli yksi ohjelman vakiovieras. Ilman Bernardia tietystikin. Bernard vieraili Sueden jälkeen ohjelmassa soolona ja yhdessä David McAlmontin kanssa.

Embrace oli minulle 1990-luvun lopulla aika iso juttu. Yhtyeen viimevuotisiin tekemisiin en oikein osaa ottaa kantaa; taisin kadottaa yhteyden McNamaran-veljeksiin  yhtyeen kolmannen levyn jälkeen, ennen vuoden 2004 Out of Nothing -paluulevyä. 

Tämä vuoden 1997 pätkä on kuitenkin sitä Embracea, jota symppaan kovasti yhä vieläkin. Nauhoitettu siis juuri Fierce Pandan kautta julkaistun All You Good Good People EP:n Top 10 -menestyksen jälkeen, ennen yhtyeen ensimmäisen levyn ilmestymistä. Yksi bändin hienoimmista kappaleista, jonka ääressä tuli kyllä aikoinaan tunnelmoitua paljon. Harrastelijoiden puuhastelua? Jonkun mielestä imelää ja vaisuakin ehkä, minusta aitoa, herkkää ja suloista. Ja amatöörejähän pojat tuossa vaiheessa vielä olivatkin. Suosikkilaini You fell in love, I fell in line herkistää näköjään edelleen.

 

Travis onnistuu kuulostamaan aina ihanan sympaattiselta itseltään livenä. Ehkäpä maailman rakastettavin yhtye ja laulu, joka kerta toisensa jälkeen onnistuu itkettämään minua ilosta, surusta ja kaikesta mistä nyt itkeä voi. But if you sing, sing, sing, sing sing, sing.  But I say nothing, nothing, nothing, nothing, nothing, nothing, nothing...Yksinkertaisuudessaankin yhdet pop-maailman kauneimmat lyriikat.

The Libertines ja Up The Bracket 2002. Vanha kunnon Libertines toi nauhoituksiin rekvisiitaksi omat fanit. Ja teipit. Eletään aikaa, jolloin yhtyeen mukana seuraava kaaos oli vielä hallittua. Pete Dohertysta voi olla monta mieltä, minusta mies on musiikillinen ja taiteellinen nero ja kaivattu persoona tekemään 2000-luvun brittiläisestä musiikkielämästä taas sekopäistä 1990-luvun E-sukupolven aikuistumisen jälkeen.

Rough Tradella ymmärretään hyvän päälle, todellakin. British Sea Power ja britti-indien tyylikkäimmät lavahabitukset vuonna 2003. Kyllä, nuo korttia pelaavat tytöt kuuluvat yhtyeen studioon mukanaan tuomaan rekvisiittaan.

Kasabianin debyytti on ehdottomasti yksi hienoin 2000-luvulla julkaistu levy. Tähän liveen nelikko on pystynyt sisällyttämään sen uskomattoman hienouden, joka minulta 2004 vei jalat alta. Yhtyeen kakkoslevy on jäänyt vähän etäiseksi, mutta viimeisintä olen jälleen tykkäillyt, joskin sellaista hurmosta, mitä Club Foot minussa aikoinaan synnytti, tulen tuskin enää yhtyeen uran aikana kokemaan. Maagista.

Morrisseyltä löytyy useampikin hieno Jools Holland -vierailu. Tämä rokkaa minusta kuitenkin jollain tavalla kovimmin. Rock-Moz. Ja bändi ja yleisö ovat mukana yhtä suurella charmilla kuin päähenkilö itse. Valloittava kokonaisuus.