Olisi hienoa väittää, että vuokrasin tämän elokuvan jälleen uskottavasti Ellen Pagen tai Drew Barrymoren vuoksi, kuten ensimmäisellä kerralla. Totuus on kuitenkin se, että olen nähnyt Roller Girl (Whip It!) -elokuvan nyt jo kaiken kaikkiaan neljä kertaa, joista kolmella viimeisellä kerralla - tänään viimeksi - olen keskittynyt yksinomaan tuon päärentun, Landon Piggin esittämän Oliverin katseluun. Ja kyllä, olen myös kelaillut tiettyjä kohtia.
En tiedä, kuinka uskottava olen kun sanon, että kyseinen elokuva, Barrymoren esikoisohjaus, on suosikkini kaikista elokuvista, jotka viime vuonna näin. Kyllä Landon Piggin lisäksi tästä tykkäämisestä voi tietysti syyttää myös Ellen Pagea, jonka roolihahmo on Junoon verrattuna independent potenssiin kymmenen. Jos olisin nähnyt elokuvan kymmenen vuotta sitten, olisin alkanut siltä istumalta fanittaa Pagen esittämää yli-ihanaa Bliss Cavendaria, pikkukaupungin misfitiä, joka uhmaa vanhempiensa teksasilaisia tytärihanteita ja löytää oman juttunsa roller derbystä ja muusikonrentusta. Voi voi, en vain voi saada tarpeekseni näistä nuorella rakkaudella höystetyistä kasvukertomuksista.
No, loppukevennyksen tästä tekee se, että tykkään tuosta leffan tunnaribiisistä. Hmmm. Mutta minulla on puolustus: Niin kauan, kuin en löydä sitä oikeaa rakkautta, on minulla suorastaan oikeus mennä sekaisin pojasta, joka näyttää nuorelta Richard Ashcroftilta ja kuulostaa siltä että oh oh oh oh oh.
Ja lisäksi, onhan se varsin hupaisaa, että tuo viime kesänä kirjoitettu teksti voisi olla tältä päivältä. Ääh, enkö koskaan muutu?
