Hyvää joulua

Skotlannin pupuset ja minä toivotamme teille kaikille ihanaa ja pysähtynyttä joulua. Pistän välipäivinä tänne omat hölmöhköt Vuoden parhaat -listani levyistä ja biiseistä - jos rohkenen. Nyt on kuitenki pakko jatkaa salapoliisityötä netin äärellä: Kuka ihme keksi Vihreät kuulat, Julia-karkit ja rosollin? Ja miksi? En vaan tajua. 

Big Wave Riders ja sunnuntai-suru

Vihaan sunnuntaita. Siis ihan oikeasti ja täysillä, vihaanvihaan. Yleensä yksinkertaisesti elän kuusipäiväistä viikkoa, hyppään sunnuntait yli. Tuo järjestely vaatii onneksi vain pinon elokuvia, lukemattoman kirjan tai päivän kestävät päiväunet. Tänään oli vuorossa ne päiväunet. 

Voisin varsin mieluusti luopua kaikista elämässäni edessä olevista sunnuntai-päivistä ja vaihtaa ne vaikka torstai-päiviin.Tai keskiviikko-iltoihin. Sellaisiin kuin viime keskiviikko vaikka: ystävä, juoma ja kiva bändi. Vaikka joku sellainen kuin Big Wave Riders. Nyt kun päiväunet on nukuttu, mutta sunnuntaita on vielä hetkonen jäljellä, tuntuu fiksulta muistella aikaa, jolloin kaikki oli vielä hyvin. Palataan siis keskiviikkoon ja Big Wave Ridersin keikkaan LeBonkissa. 

Kiki Pauta lämmittelemään pestattu Big Wave Riders sai harmillisesti soitella melko harvariviselle rokkikansalle. Ihanalla reippaudella ja tarmolla yhtye kuitenkin soitti seitsemän biisin settinsä läpi. Kaikki parin MySpacessa soivan biisin perusteella syntyneet odotukset poijjaat onnistuivat lunastamaan jo setin kahdella ensimmäisellä kappaleella. Aloituskappale Pictures of lifestyle and friends  kuulosti reippaalta, raikkaalta ja sai minut vakuuttuneeksi siitä, että olen juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Yhtyeen mukaan kappale on soppeli esimerkki sen erilaisia rytmejä ja musiikkityylejä sekoittelevasta soundista: säkeistössä hieman bossanovamainen fiilis, kertosäkeessä aika ysärisäröshoegazea, c-osassa rytmikästä New York -henkistä indiekikkailua ja sitten vielä mahtipontinen lopetus Arcade Fire -yhteislauluasenteella. Kuulostaako sillisalaatilta? Ehkä, mutta maukkaalta sellaiselta. 

Salaattitarjoilu jatkui kolmella itselleni oudolla kappaleella Rebel without a cause, It's funny things aren't gonna change ja Skate or die, joista kaksi jälkimmäistä tekevät tulevalla ep:llä seuraa MySpacessakin kuultavissa oleville Big sound- ja Republic of the average -kappaleille. Setin aloittaneiden Pictures of lifestyle and friends - ja Rebel without a cause -biisien lisäksi juuri Republic of the average herätti sisäisen indiedisko-intoilijani henkiin. Mutta koska olen ujo, epäsosiaalinen ja itsekriittinen popturmelus, kuuluu nollan promillen tanssiliikkeisiini ainoastaan pään nyökyttely. Setin päättäneeseen Feet in the waves -kappaleeseen tultaessa päännyökyttely oli kyllä jo aika kovaa.

Yleensä huomaan, että asioiden objektiivinen arviointi on itselleni jotenkin vaikeaa. Jutut ovat hyviä sen perusteella, että ne näyttävät, kuulostavat tai tuntuvat hyviltä ja oikeilta.  Kuten Big Wave Riders. Yleensäkään en pysty heittämään kehiin muita kuin oman tunnekokemukseni tarjoamia perusteita, mutta keskiviikkoisen keikan perusteella voin väittää tunnistavani Big Wave Ridersissa jotain hyvän bändin tämänhetkisiä universaaleja määritelmiä. Vaikka yhtyeen biisimateriaali on aika koherenttia, jäi keikasta tunne, että yhtye tekee paljon oikein. Se kuulostaa siltä, miltä tällaisen pienen piirin mielenkiinnon herättäneen ja aallonharjalla ratsastavan musiikkiyleisön huomiota etsivän yhtyeen kuuluukin kuulostaa. Enkä näe yhtäkään syytä, miksi se ei voisi tämän yleisön mielestä  olla yhtä jee ja yhtä kaikkea muuta jännää kuin muut aikamme lapset. Yhtye on mielestäni mitä parasta tarjontaa tällä hetkellä vahvana vellovaan indierock-kysyntää ja ihana muistutus siitä, että täältä meiltäkin löytyy. Oikein perkussioiden kanssa ja vielä ilman laulajan toisinaan raivostuttaviksi yltyviä maneereita. 

Koska yhtye kuulostaa myös siltä, että olen harmissani kaikkien niiden puolesta, jotka eivät tietään LeBonkiin keskiviikkona löytäneet, muistutan vielä seuraavasta keikasta Korjaamon  Image-klubilla 9.10.

Tämä seuraava biisi ei nyt liity oikeastaan mitenkään Big Wave Ridersiin. Ainoastaan siihen, että vihaan sunnuntaita eikä kuluvan kauheuden viimeinen tunti olisi ollut lainkaan siedettävä ilman kappaletta. Saa huutaa mukana: I am ill but I'm not dead and I don't know which of those I'd prefer.

Scottish fiction, Scottish fiction

Fiktiotahan ei tietystikään ole se, että Skotlannista löytyy linnojen, kirkkojen ja nummien lisäksi monen monta elämäni tarkoitusta lisännyttä yhtyettä. Jos siis joskus päätän, että en haluakaan tuhkiani ripoteltavan Lontoon Primrose Hillille, voisi ne minun puolestani lennättää jonnekin Ben Nevis-vuoren reunamille. Vai mitä sanotte: Ben Nevis - 355 pilvistä päivää vuodessa. (Lähde: Wikipedia). Yhtä monta kuin minun elämässäni.

Viime vuoden kesänä itseopiskelin gaelia ja suunnittelin lähteväni valmistuttuani kenttätyöhön Hebrideille. Keikkaseuraksi tutkimusavustajaksi mukaan olisi päässyt kaiken oikutteluni nähnyt pikkuveljeni. Lingvististen tutkimusretkien ohessa olisin voinut tehdä musiikkitieteellisiä havaintoja: olisin voinut käydä vaikka Mullin saarella asumassa hetken Colin McIntyren pianossa. 

Mull Historical Society, Franz Ferdinand, Belle and Sebastian, Travis, Teenage Fanclub, Simple Minds, Primal Scream, The Jesus And Mary Chain, Glasvegas, Idlewild. Minulle kaikki nuo soivat jotain mystistä skotlantia, jonka luulen tunnistavani niin kuin japanilainen ja suomalainen muotokieli tunnistavat toisensa.

Tällä hetkellä tuota skotlantia minulle soittaa erityisesti Frightened Rabbit. Yhtyeen kolmas levy The Winter of Mixed Drinks ilmestyi maaliskuussa, Swim Until You Can't See Land oli ensimmäinen levyltä julkaistu single, joka mielestäni kuvaa loistavasti koko levyn tunnelmaa. M-a-h-t-a-v-a. Jos The Nationalin, Idlewildin tai Glasvegasin haikeudensekainen mahtipontisuus miellyttää, kannustan kyllä tutustumaan. Ainakin ihana kakkoslevy The Midnight Organ Fight löytyy Spotifysta.

Todellisuudessahan Jesus And Mary Chainilla ja Travisilla on aika vähän yhteistä. Ehkä  pintatason alla on joku syvä skotlantilaisuuden muotokieli, joka vetoaa minuun kuin Muumit japanilaisiin. Mutta  ihan pelkällä haikeudensekaisuudella en kuitenkaan lähtisi minun ja skottimuusikkojen sielunkumppanuutta perustelemaan. Kun on kuitenkin ne 10 päivää vuodessa, jolloin Ben Nevis ja minä emme ole pilvien peitossa. Silloin annan Franz Ferdinandin kepeyden viedä.