Ja jokasyksyinen tennarihimotus, tällä kertaa Gola sellainen.
1999: Noel Gallagher calls Gola to request a pair of 'Harrier' trainers for himself and 'our kid'. Bryan Robson, Middlesbrough manager at the time endorses Gola. (Gola History)
Ja uusi takki. Rotsi. Made in England. Takilla on väliä ja life is good.
Manic Street Preachersin uusin single on coveri The The -yhtyeen vuonna 1983 julkaistulta Soul Mining -klassikkoalbumilta löytyvästä This is the day -kappaleesta. 38 kappaleen massiivisen National Treasures -singleboksin lokakuisen julkaisun kynnyksellä tälle viimeisimmälle koostettu video on luonnollisesti kaikkia meitä Manics-faneja hemmotteleva nostalgiatrippi.
Marraskuun alussa julkaistava kappale on muuten ensimmäinen Manicsien singleksi päätynyt coverbiisi sitten vuoden 1992 ja Suicide Is Painlessin.
Edit. Mikään ihan vaatimaton kokoelmajulkaisu ei tuo National Treasures -boksi olekaan:
'National Treasures - The Complete Singles' will be released on 31st October 2011. One of the formats will be a treasure of its own in the form of a boxset. The Boxset will consist of: 38 re-mastered vinyl finish CD singles (including B-sides from CD1's), a poster, a DVD of all 38 videos plus bonus video content, 7" vinyl of New Art Riot, Suicide Alley, Jackie Collins Existential Question, a lipstick and vanity mirror and a limited number will also contain a 7" of Motown Junk.
Kovin anarkistisia nämä minun Rakkautta ja anarkiaa -valinnat eivät tänäkään vuonna ole. Yllätyksetöntä ehkä, että päätin pistäytyä katsomaan juuri elokuvat Neds ja Submarine, joita molempia voi ainakin hätäisesti kuvailla sanalla britti. Ilmiselviä poimintoja ehkä, mutta myös kovasti just minun näköisiäni.
Glasgow, 1970-luku: nuorella pojalla kirja kädessä. Nyrkistä tulee siis aika pian. Peter Mullan yhdistää raivokkaan jengikuvauksen, klassisen brittiläisen luokkatarinan ja nuoren toivon kehityskertomuksen sujuvasti. Elokuvaa kantaa viattoman näköisen Conor McCarronin häkellyttävä roolityö Jekyll ja Hyde -väritteisenä päähenkilönä. Sekä näyttelijänä että ohjaajana Venetsiassa, Cannesissa ja Torontossa palkittu Mullan varasi itselleen helvetillisen isähahmon osan tässä kolmannessa pitkässä elokuvassaan.
Nuori John McGill saa huipputodistuksen ala-asteelta, mutta joutuu yläasteella kantamaan koulusta erotetun isoveljensä syntien taakkaa sekä raahaamaan mukanaan työväenluokkaisen taustansa myllynkiveä. Opettajien syrjintä ja alituisesti joka nurkalla leijuva väkivallan kirpeä katku ajavat nuorukaisen kirjojen parista opiskelemaan kaupunkiviidakon lakeja. John menestyy uudella urallaan ja nousee katujen yläluokkaan. Mullan ajaa kaasu pohjassa päin konflikteja. Elokuva nousee lentoon lopun yliluonnollisissa jaksoissa, ja tarjoaa omalla tavallaan vapauttavan tuomion päähenkilölleen. (Mika Siltala)
Brittikoomikko Richard Ayoaden esikoiselokuva on tummasävyinen draamakomedia ranskalaisen uuden aallon, Wes Andersonin ja varhaisen Woody Allenin hengessä. Tunnelmallinen ja tyylitietoinen kasvutarina on hurmannut sekä kriitikot että festivaaliyleisöt niin Euroopassa kuin rapakon takanakin.
Joe Dunthornen romaaniin perustuvan elokuvan kertoja-päähenkilö on walesilainen koulupoika Oliver Tate (Craig Roberts), joka yrittää pitää vanhempiensa rakoilevan avioliiton kasassa keinolla millä hyvänsä. Toisaalta hän vasta tapailee parisuhteen aakkosia tulitikkuleikkeihin mieltyneen ensirakkautensa Jordanan (Yasmin Page) kanssa. Vakavailmeinen Oliver on sukua sellaisille populaarikulttuurin unohtumattomille nörttinuorukaisille kuin Antoine Doinel, Adrian Mole ja Harold Chasen.
Tyyliteltyyn lähimenneisyyteen sijoittuva Submarine tavoittaa teini-iän angstisuuden ja sen pakahduttavan tunteikkuuden, jota elämää suuremmat elokuvat ja popmusiikki entisestään vahvistavat. Ennen esikoispitkäänsä Ayoade ohjasi musiikkivideoita muiden muassa Vampire Weekendille sekä Arctic Monkeysille, jonka nokkamies Alex Turner on säveltänyt elokuvan ääniraidan melankoliset popmelodiat. (Lumi Tirronen)
Jengikuvaus, klassinen brittiläinen luokkatarina, kasvutarina, populaarikulttuurin unohtumattomat nörttinuorukaiset, tyylitelty lähimenneisyys, Alex Turner ja melankoliset popmelodiat. Niin, tämän lähimenneisyyteen unohtuneen popparin odotukset näiden elokuvien suhteen on korkealla. Toisaalta, ei epäilystäkään, ettenkö tykkäisi.
Piti sitten nähdä Noah And The Whale livenä ennen kuin yhtyeestä onnistuin täysillä innostumaan. Oslon Øya-festivaalien elokuinen perjantai-iltapäivä, skandinaavisen auringonpaisteen alla nautittu kymmenen euron olut ja yhtyeen viulistin vierailu festarit päättäneellä PulpinCommon Peoplella saivat lankeamaan.
Oslon reissun jälkeenyhtyeen viimeisin, maaliskuussa ilmestynyt Last Night on Earth -albumi on kuulostanut kovasti omalta ja edellinen The First Days of Spring -levyläinenkin kiinnostavammalta kuin heti ilmestyttyään. Tätä nykyä minut sitten voikin nähdä kulkemassa kohti työvoimatoimistoa Noah And The Whale -kangaskassi olalla.
Katotaan nyt, kuinka pitkälle tämä osittain ainakin kivojen muistojen vaalimiselle perustuva tykkäily kantaa. Tässä kuitenkin yhtyeen viimeisin single ja ihka uusi video biisistä, joka ainakin just tänään kuulostaa ihanalta. Olkoon se nyt sitten vaikka tämän työnhakutäyteisen viikon hyvän mielen kappale.
Malesialaissyntyinen naisartisti ja ukulele -yhdistelmä ei ehkä äkkiseltään vaikuta joltain, mistä brittipoppari innostuu. Zee AvinThe Book Of Morris Johnson -kappale on kuitenkin soinut viime päivinä tässä taloudessa kovasti.
No, silkkaa tämän päivän hulahula-indietähän tämä biisi on. Artistin elokuussa ilmestynyt kakkoslevy Ghostbird löytyy kokonaisuudessaan Spotifysta. Kauhesti en ole levyyn uppoutunut, mutta nopean vilkaisun perusteella se vaikuttaa sympaattiselta sekoitukselta harmittomia pop-laulelmia, folk-tunnelmaa sekä vaskin ja tummin läskibassoin koristeltua sielua. Vähän ohi minun normisoittolistojen, mutta ihan herttaista ja taidokasta kyllä. Ja onhan tuo Avin ääni viehättävä.
Kauheasti en Zee Avista mitään tiedä, enkä edes muista, missä tähän parikymppiseen laulajattareen törmäsin. Veikkaan, että jonkun laiskan aamun YouTube-kierroksella. Reitti levytyssopimukseen on kuitenkin se nykyaikana ah, niin perus: biisi nettiin, mistä joku merkittävä musiikkipersoona (tässä tapauksessa The RaconteursinPatrick Keeler) sen bongaa. Ja sitten vaan studioon soittelemaan ukulelea.
Pari viikkoa sitten tanssitti Kuudes linja, tänään olisi mahdollisuus jaloitella Tavastialla.
http://www.poplife.fi/
Mitä tanssittaviin biiseihin tulee, olen äärimmäisen nirso, jäykkis ja tosikko, enkä useinkaan suostu liikehtimään minkään sellaisen tahtiin, mikä turmelisi brittipopuskottavuuteni, heh. Siksipä päädynkin aina olemaan se raivostuttava, dj-tiskillä mankuva "kilttiiii, soita Bluriii" -tyyppi. Onneksi ne yleensä soittaa. Ehkä tänäänkin, onhan tuo nyt pop-elämää parhaimmillaan.
Tässä on nyt ollut viime aikoina niin paljon kaikenlaista kivaa, jännää, onnellista ja sosiaalista meneillään, että kivan, jännän, onnellisen ja sosiaalisen puutteeseen perustettu blogi on tuntunut vähän epäajankohtaiselta.
No, niin sosiaalistunut ihminen en edelleenkään sentään ole, ettenkö ehtisi valita viikonpäivistä kivoimmalle jälleen yhtä ylistyslaulua. Tie tämän viikon Perjantai-biisiin käy ex-Beta Band -miehen Steve Masonin kautta: skottilahjakkuuden liki parin vuoden takainen Boys Outside -albumi on syyslevyjen uutta aatelia ja ainoa seura, jonka olen tällä viikolla kelpuuttanut iltalenkkien kaveriksi. Masonin taidokkuutta ihastellessa on tietysti ollut luontevaa tonkia myös vanhoja The Beta Band -suosikkeja. Hieno, hieno yhtye.
Smiling on ehkä vähän kummakas The Beta Band -nosto, mutta jostain syytä tämän tahtiin on ollut tänään hyvä toimia. Älkää antako videon häiritä, se nyt vaan on ainoa, mikä löytyi.
Täälläkin tykätään The Beta Bandistä: "It's good..." "I know." Klassikkokohtaus.
