Unohtuneet levysuosikit: Mull Historical Society: Us

Tämän päivän meno on ollut melko reppanaa. Todisteena siitä iltapäivällä veljen kanssa käyty keskustelu:

Miia: Kohta alkaa onneksi Kotikatu.

VM: Miekhään en ole vielä kattonu, hyvä ko muistutit.

Miia: Siis olen mie kattonu, mutta katon uuestaan. 

VM: :-)

Vähän pelkään, että uusintojen päälle vedän vielä kolmannen kierroksen Ylen Areenassa.

Olen sentään saanut edistettyä Unohdetut levyt kuunteluun -projektia. Tänään soin huomioni skotlantilaiselle laulaja-lauluntekijä Colin McIntyrelle. Pseudonyymiä Mull Historical Society käyttäneen multi-instrumentalistin kakkoslevy Us oli 2000-luvun alussa kovin kuunneltu ja pidetty indie-ilo, sittemmin harmillisesti lähinnä unohtunut sellainen. En kuitenkaan vielä vuosienkaan jälkeen varsinaisesti ihmettele, että albumiin aikoinaan hurahdin. Onhan kysessä sentään levyllinen mukavan harmitonta, sellaista vanhan koulukunnan indie-tunnelmaa: vähän kotikutoistakin kitaranointia, hitusen naivistista laulantaa ja demomaisia kotiäänityksiä. Toisaalta myös kaiken maailman instrumenttileikittelyjä, vähän kilinää ja kolinaa, suurieleisiä nostatuksia ja melodiakaaria... Näköjään jotain ainakin sen verran ajatonta, että toimii edelleen. Kyllä minä tämänkin levyn omakseni tunnustan. 

McIntyre teki Mull Historical Society -nimen alla kolme levyä. Sittemmin skotti on julkaissut kaksi levyä omalla nimellään. Minun rakkauteni McIntyreen on kahden levyn kokoinen - kakkoslevy Usin jälkeen tipahdin miehen kelkasta. Missä McIntyre juuri nyt menee? Keine Ahnung.

Mull Historical Society: Us

2003

Warner Music

Huiput: avausraita Final Arreasilla kuuluvat säätiedotukset, Minister Of Genetics And Insurance M.P. -kappaleen BBC-sämplet, pirinät ja pörinät, Gravity-rykäisyn hölmöt sähkökitarat.

Scottish fiction, Scottish fiction

Fiktiotahan ei tietystikään ole se, että Skotlannista löytyy linnojen, kirkkojen ja nummien lisäksi monen monta elämäni tarkoitusta lisännyttä yhtyettä. Jos siis joskus päätän, että en haluakaan tuhkiani ripoteltavan Lontoon Primrose Hillille, voisi ne minun puolestani lennättää jonnekin Ben Nevis-vuoren reunamille. Vai mitä sanotte: Ben Nevis - 355 pilvistä päivää vuodessa. (Lähde: Wikipedia). Yhtä monta kuin minun elämässäni.

Viime vuoden kesänä itseopiskelin gaelia ja suunnittelin lähteväni valmistuttuani kenttätyöhön Hebrideille. Keikkaseuraksi tutkimusavustajaksi mukaan olisi päässyt kaiken oikutteluni nähnyt pikkuveljeni. Lingvististen tutkimusretkien ohessa olisin voinut tehdä musiikkitieteellisiä havaintoja: olisin voinut käydä vaikka Mullin saarella asumassa hetken Colin McIntyren pianossa. 

Mull Historical Society, Franz Ferdinand, Belle and Sebastian, Travis, Teenage Fanclub, Simple Minds, Primal Scream, The Jesus And Mary Chain, Glasvegas, Idlewild. Minulle kaikki nuo soivat jotain mystistä skotlantia, jonka luulen tunnistavani niin kuin japanilainen ja suomalainen muotokieli tunnistavat toisensa.

Tällä hetkellä tuota skotlantia minulle soittaa erityisesti Frightened Rabbit. Yhtyeen kolmas levy The Winter of Mixed Drinks ilmestyi maaliskuussa, Swim Until You Can't See Land oli ensimmäinen levyltä julkaistu single, joka mielestäni kuvaa loistavasti koko levyn tunnelmaa. M-a-h-t-a-v-a. Jos The Nationalin, Idlewildin tai Glasvegasin haikeudensekainen mahtipontisuus miellyttää, kannustan kyllä tutustumaan. Ainakin ihana kakkoslevy The Midnight Organ Fight löytyy Spotifysta.

Todellisuudessahan Jesus And Mary Chainilla ja Travisilla on aika vähän yhteistä. Ehkä  pintatason alla on joku syvä skotlantilaisuuden muotokieli, joka vetoaa minuun kuin Muumit japanilaisiin. Mutta  ihan pelkällä haikeudensekaisuudella en kuitenkaan lähtisi minun ja skottimuusikkojen sielunkumppanuutta perustelemaan. Kun on kuitenkin ne 10 päivää vuodessa, jolloin Ben Nevis ja minä emme ole pilvien peitossa. Silloin annan Franz Ferdinandin kepeyden viedä.