Ein großes Bier, bitte!

Pääsin muutama vuosi sitten Wienissä viettämäni vaihtovuodena aikana todistamaan sitä, kuinka saksankielinen Eurooppa meni sekaisin ruotsalaisesta Mando Diaosta. Yhtyeeltä oli juuri ilmestynyt echt super kakkoslevy, Hurricane Bar, jonka siivittämänä viisikko myi kaupungin ykköskeikkapaikan, Gasometerin loppuun hetkessä. Hauskaa sinänsä, Oasiksen samaisen venjyyn keikalle lippuja sai vielä ovelta. No, kyllähän sitä itsekin yhtyeen vetäviin rokkiralleihin tuli hullaannuttua ja se keikkakin tuli hikoiltua läpi, yläkatsomossa tosin.

Aika paljon minun villiä nuoruuttani kiteytyy siihen hetkeen, kun God Knows -kappaleen alkutahtien rämähtäessä soimaan huikkaan wieniläisen Chelsea-baarin tiskillä Ein großes Bier, bitte!. Siitä sitten juosten tanssilattialle Ottakringerin maltaita samalla maistellen, sopivasti "Ou jee" -huutoon mukaan. Ai ai, sitä kertosäettä kelpasi kyllä tanssia.  Ja sitä olutta juoda. Ja kelpaa edelleen, tanssia ja juoda. 

Laulu on yhä ja aina vain perjantai-soittolistani vakkari. Toimii, myös ilman sitä wieniläisten kansallislageria.  

Once more, encore!

Kirjoitan paljon siitä, miten rakastan popmusiikkia, popkulttuuria ja brittipoppia. Mainitsen viehtyväni popestetiikasta ja asioista, jotka ovat mielestäni jollain viehättävällä tavalla pop. Tekstini toisin sanoen vilisee epämääräistä pop-terminologiaa.

Pop terminä on aivan varmasti ihan yhtä ongelmallinen kuin tuo mystinen indie. Oh my. Kuten kaikessa tieteellisessä terminologiapelleilyssä, myös tällaisessa viattoman populaarissa kirjoittelussa olennaisinta ei varmaankaan ole se, minkä termin valitsee mihinkin yhteyteen, vaan se, että määrittelee käyttämänsä termit ja käyttää niitä johdonmukaisesti. Vai onko? Emmietiiä. Luen juuri tieteellisen kirjoittamisen perusteista.

Joka tapauksessa. Siitä, mikä tarkalleen ottaen on pop, on varmasti mahdotonta tehdä mitään yleispätevää tiivistystä. Totuuksia on varmasti yhtä monia kuin on poppareitakin. Taannoin vihjailin The La´sin There She Goes -kappaleen soveltuvuudesta popmusiikin sanakirjamääritelmäksi. Siis minun mielestäni. Hyvä. Suhteellisen lähelle minun pop-totuuttani päästään myös The Bluetonesilla demonstroiden. Toimikoon yhtye siis minun käyttämäni pop-terminologian määrittäjänä. 

The Bluetones taitaa sellaisen popin, joka on minusta kaikinpuolin pop. Kitarat kainaloissa, rummut tyynessä rytmissä. Lauluissa A- ja B-osat, melodiat, kertosäkeet, you and me:t ja stemmat kohdillaan. On parkat, duffelit, pikkutakit, kauluspaidat ja farkut, tennarit, maiharit, höpsöt tanssimuuvit ja moppitukat. 60-lukua, 90-lukua, vähän ladia, vähän modia ja paljon brittiä. Ja poppia. Ja brittipoppia. Kehäpäätelmä?

Tuo on siis melko puhdasoppista minulle, tällä määritelmällä mennään tässä blogissa, kunnes toisin sovitaan. Sitä indietä en edes yritä määritellä. 

Mutta mikä on popmusiikkia teille?

Otsikko: The Bluetones - The Bluetones Big Score

I need to know are you the one, are you the one?

Myönnän kirjoittavani tänne suhteellisen itsekkäistä syistä. Jotta en tukehtuisi tukahtuneisiin tunteisiini. 

Jossain vaiheessa elämääni huomasin jääväni tunteellisuuteni kanssa yksin tai siis kaksin milloin minkäkin pop-kappaleen kanssa. Lopulta olin vastareagoitunut ja haluton jakamaan ylipäänsä mitään itselleni tärkeitä asioita kenenkään kanssa. Niinpä olennaiseksi osaksi noiden asioiden tärkeydessä muodostui niiden yksityisyys. Se, että asetuin niiden kanssa yksin muuta maailmaa vastaan. Pop-musiikin kouluttamana psykologina nimeän tuon vaikka The Electric Soft Parade -syndroomaksi. 

Asioiden jakaminen tänne on tuntunut kuitenkin äärettömän onnelliselta. Olen onnistunut huijaamaan itseni uskomaan, että olen jollain tavalla näkyvämpi ja enemmän totta jos kirjoitan pop-musiikin turmelemasta tunne-elämästäni oikeasti jonnekin. Erityisen hyvältä kirjoittaminen tuntuu jos huomaa tulleensa itselle tärkeiden asioiden kanssa kuulluksi. Potenssiin kolme onnellista se on silloin, kun tuo kuulluksituleminen poikii vielä uuden suosikkiyhtyeen.

Koska ankara blogimaailma painostaa muotibloggareita kertomaan, onko esitelty tuote blogin kautta ilmaiseksi saatu vaiko itse hankittu, koen minäkin hyödylliseksi tässä yhteydessä mainita, että tieto tästää Stornowaysta on siis saatu blogin kautta, ts. lukijalta. Kiitokset siis sinulle, joka rohkenit sähköpostitse tunnustaa kanssani samaa musiikillista aaltopituutta. Vakuutuin aaltopituuksien yhteneväisyydestä itse asiassa niin paljon, että uskaltauduin viestisi perusteella veikkaamaan mainitsemastasi, mutta itselleni vieraasta Stornowaysta aika mieluisaa kuuntelukokemusta. Yhtyeestä tuli kuin tulikin minulle kesän tapaus.

Voi ihmiset, lukekaa, kirjoittakaa ja olkaa asioista samaa tai eri mieltä. Ja kertokaa se. Sillä tavoin voi löytää jotain hienoa. Voi voi, miten olin onnistunut päästämään tällaisen ohitseni?

Otsikko: Stornoway - I Saw You Blink

Roddy laulaa juuri minulle

Vaikka viljelenkin superlatiiveja ja muita ylisanoja useista yhtyeistä ja kappaleista puhuessani, elämäni kaikista suurimmaksi rakkaudeksi nimitän kuitenkin ainoastaan yhtä yhtyettä, nimittäin Idlewildia. On itse asiassa perin outoa, että en ole täällä tuosta maailman rakastettavimmasta skotlantilaisyhtyeestä juurikaan kirjoitellut.

Joskus 2000-luvun alussa luin pienen pohjoissuomalaisen muuttotappiokunnan kirjaston musiikkiosastolla Soundia, tietämättä Idlewildista yhtään mitään. Tuon lehden eräässä levyarvostelussa Mikko Meriläinen kirjoitti "Suurin lämmöntuottaja on Roddy Woomblen pehmeä lauluääni, joka huutaessaankin kuulostaa siltä kuin Roddy rakastaisi juuri minua". Tiesin heti, lauluakaan kuulematta, että tuossa on minun yhtyeeni, tuleva rakkauteni.

Tuosta liki kymmenen vuoden takaisesta ensitapaamisesta lähtien Roddy on osoittanut minulle rakkauttaan kutakuinkin joka päivä. Olen rakastanut yhtyeen jokaista levyä, jokaista laulua ja jokaista nähtyä keikkaa. Olen rakastanut yhtyeen seilailuja jossain debyytinaikaisen punkpopin

Hope is Important 1998

ja kakkoslevyn läpimurtopopin välisillä vesillä.

100 Broken Windows 2000

Hullaannuin kolmannen levyn radioita ja stadioneja hellivästä listapopista

The Remote Part 2002

ja tennarit bootseihin vaihtaneesta aikuis-Idlewildista.

Warning/Promises 2005

Rakastin yhtyettä vielä, kun se Parlophone-potkuista hämmentyneenä etsi itseään jostain keskinkertaisehkon kitarapopin paineissa

Make Another World 2007

ja yhä vain, kun se jälleen muistutti minua siitä, mitä hieno popmusiikki hienoimmillaan on.

Post Electric Blues 2009

Idlewild on kaikilla standardeilla maailman aliarvostetuin yhtye. Ehdottomasti ja niin kauan kuin kaikki ihmiset eivät intoudu sellaiseen ylistykseen  kuin minä ja Mikko Meriläinen: Tiedän vieväni uskottavuuden tältä arviolta, mutta en löydä 100 Broken Windowsista mitään huomautettavaa. Sillä ne ylistykset yhtye on ansainnut. Idlewildissa vain on se kaikki jokin: punk, pop, rock, folk, säkeet, kertosäkeet, riimit, lyriikat, tennarit, bootsit, pikkutakit ja juu, ne suuret tunteet.

Meriläiselle 100 Broken Windows oli aikoinaan viiden tähden levy, minulle Idlewild on kokonaisuudessaan yhtä viittä tähteä, nyt ja aina. Voi toki olla, että se viides tähti tulee taas joistain muista kuin järkisyistä, vaikka niistä tunteista, joita yhtye on minulle uransa aikana järjestänyt. Mutta kun ne järjen ylittävät syyt ovat juuuri niitä, jotka tekevät  asioista täydellisiä.

Erikoisinta Idlewildissa on ehkä se, että vaikka yhtye soittaisi kitarat täydellä säröllä, kuten biisissä A Modern Way of Letting Go, se kuulostaa silti kaiken aikaa vastustamattoman ystävälliseltä. Aivan kuin metsäpolulla tulisi vastaan suuri karhu ja se olisi niin suloinen että sitä tekisi mieli halata. Mikko Meriläinen, Soundi 8/2002

Ja Mikko Meriläinen, minun tekisi mieli halata sinua.

Vaikka Idlewild on uransa aikana onnistunut kuulostamaan kaikelta välillä brittipoppi ja skottifolkki, kuulostaa se aina silti turvallisesti omalta itseltään, siltä, kuin Roddy -ei vaan rakasta juuri minua, vaan myös - laulaa juuri minulle. Ja voi, tuon laulun en anna loppua, en myötä- enkä vastamäessä.

What's a Wonderwall anyway?

Ehkä kaunein laulu ikinä on tietystikin Oasiksen Wonderwall. Toiseksi kaunein on varmaan sekin, ööö, Oasiksen Wonderwall.  

Eiku Travisin Writing To Reach You, joka on vain näppärästi tehty suoraan Wonderwallin sointukuvioon; yhtye on kertonut muuttaneensa ainoastaan rytmin ja melodian. Fran Healyn sanoin "You can sing Writing to Reach You over Wonderwall, and vice versa". Kappas, niinpäs voitkin! Koitettu on.

Who are we argue, laulut ovat kuin kaksi marjaa. Mutta hei,  kaksi Wonderwallia yhden hinnalla ei ehkä kuitenkaan ole kovin kamala juttu.

Laulu on ihastuttava, allekirjoitan sen jokaisen soinnun ja säkeen. What's a Wonderwall anyway? Niin ja se sopii minun maanantaini sunnuntai-tunnelmaan paremmin kuin Wonderwall.

Otsikko ja lyriikkalainaus: Travis - Writing to Reach You
Fran Healy -lainaus: Q Magazine 1001 Best Songs Ever -special issue 

Modfather and Mr Modern mod

Eilisestä tuli onnellinen päivä. Uskomatonta, mitä vuorokausi helteettömyydessä voi tehdä itsetunnolle. Tuntuu taivaalliselta kulkea Desert bootseissa tuntematta itseään aavikolla hikoilevaksi norsuksi. Ja farkut, ai ai, teitä olin kaivannut!

Desert bootseista, farkuista ja viilenneistä säistä aasinsilta aamun videoon.  Graham Coxon ja Paul Weller, nuo tyylien kuninkaat. Tätä viileämmäksi ei voi kyllä parivaljakko juurikaan käydä. Täydellisyyttä täydentämässä Zak "Ringo Starrin poika ja Oasisksessakin pistäytynyt" Starkey ja Stone Roses -basisti Mani. Aikamoista cool Britanniaa siis.

You're not very well, are you?

Päivän pelasti aika monikin asia, yhtenä niistä keväällä julkaistu, remasteroitu ja bonus-CD:llinen versio The Charlatansin vuoden 1990 debyytistä Some Friendly. Levyhyllyssä onkin häpeällisen suuri Charlatans-vajaus. Parempaa tapaa kuin tämän 20-vuotisjuhlajulkaisun hankkiminen en tuon vajavuuden täyttöön kyllä keksi. Bonus-CD sisältää aika kovaa tavaraa ainakin muutamasta BBC-sessiosta. Classic.

Kiitos, Manchester, kiitos Stupido Shop. I am very well. Jos elämä jatkuu tätä menoa, olen maanantaihin mennessä taas onnellinen. Ja voi tätä musiikillista hienoutta.

Find comfort in pain ja Roller Girl (Whip It)

Maailmassa on yksi asia, jonka kanssa minun ei pitäisi olla missään tekemisissä. Tai oikeastaan kaksi. Humala ja sitä seuraava krapula. Siinä mielessä olen onnekas, että en yleensäkään kärsi kummemmista fyysisen krapulan oireista, mutta aika näennäistä tuo onnekkuus on, kun ottaa huomioon henkisen krapulan tasot. Tällä kertaa itseinhon lamaannuutamana meni kolme päivää.

Olen siis viime päivät eheyttänyt itseäni. Ja voi pojat, voin sanoa kyllä, että sitä prosessia ei jaksa sivusta seurata. Keskiviikon luukutin öö, James Bluntia, torstai meni hukkaan harmitellessa hukkaan mennyttä keskiviikkoa ja nousuhumalan rohkaisemana lähetettyä tekstiviestiä. Perjantai-aamuna ostin uuden päiväkirjan ja suunnittelin siihen itselleni uuden elämän. Perjantai-iltana oli aika jättää realismi ja vaihtaa taktiikaksi eskapismi. Helpotus löytyi Makuunista. 

Luulin eiliseen asti, että Ellen Page olisi söpöintä ja ihaninta, mitä maailmassa ikinä voisi olla. Mutta sitten näin Roller Girlin (Whip It!) ja Landon Piggin siinä soittamassa kitaraansa. Ja riisumassa Ellen Pagelta sukkahousuja. Veden alla. Uima-altaassa. Jens Lekmanin tahtiin. Ja kappas, näin taas toivoin olevani nuori, kaunis ja parempi uimari.

Nopea YouTube-kierros osoittaa, että Pagen esittämän Blissin rakkauden kohteeksi elokuvaan valikoitunut nuoriherra Pigg on ilmeisen vakavasti otettava muusikko. No, en osaa sanoa miehen musiikillisista kyvyistä tässä häikäistyneisyydessä paljoakaan, mutta hei, tarviiko kenenkään oikeasti osata mitään jos näyttää nuorelta Richard Ashcroftilta?

Tykkäsin  elokuvasta ihan oikeastikin, vaikka Radioheadin jumalainen No Surprises olikin kyllä eksynyt sen arvolle sopimattomaan kontekstiin. Mutta kyllä leffa silloin toimii, jos se onnistuu tekemään maailman isesäälittävimmästä ihmisestä jälleen elinkelpoisen.

Elokuvalla oli selvästikin suuri vaikutus minuun. Googlasin sen päätteeksi nimittäin "roller derby helsinki "ja "landon pigg girlfriend". Voi, olen eheytynyt omaksi itsekseni!

Otsikko: James Blunt - Tears And Rain

Mercury Music Prize 2010

Musiikkimaailman vaikuttajat ovat jälleen valinneet 12 ehdokasta vuoden 2010 Mercury Music Prizen (äääh, sponsorisyistä nykyään tyylittömästi Barclaycard Mercury Prize) saajaksi. Palkinto on myönnetty vuodesta 1992 lähtien parhaalle brittiläiselle tai irlantilaiselle levylle. Palkinnon saaja julkaistaan syyskuussa.

Palkintoa pidetään arvostettuna, vaikkakin useammin kuin kerran sen myöntämisperusteet ovat herättäneet polemiikkia. Brittipopin kultavuonna 1994 palkinnon vei M People Pulpin ja Blurin nenän edestä. Ja ei, Radioheadin Ok Computer ei voittanut palkintoa vuonna 1997 eikä Manicsien This Is My Truth Tell Me Yours vuonna 1999.

Joka tapauksessa, ehdokkaiden listoja selaillessa huomaa taas, kuinka ylivoimaisen hienosta musiikkimaailmasta Brittein saarien kohdalla on kyse. Tälläkin kertaa palkinnon voisi myöntää varmasti useammalle kuin yhdelle artistille. Itse henkilökohtaisesti myöntäisin kunnianosoituksen modfatherille levystä Wake Up The Nation tai Foalsille levystä Total Life Forever. Sympaattisin voittaja saataisiin varmasti irlantilaisesta Villagersista, onhan Conor O’Brien kumppaneineen nyt aivan sekopäisen herttainen tapaus.

No, kaiken järjen ja kohtuullisuuden nimissä palkinto pitäisi antaa varmasti The XX:lle, mutta koska myöntämislogiikka on horjunut ennenkin, nimeän itse viralliseksi arvauksekseni Laura Marlingin. Tai hetkinen, tuskin ne antavat pystiä kahta kertaa peräkkäin naiselle...

Minun uskoni palkinnon puolueettomuuteen meni viimeistään viime vuonna, kun Glasvegasin debyytti ei saanut ansaitsemaansa huomionosoitusta. Voiko siitä levy enää parantua, perhana vie! En usko enää mihinkään, mihin on sotkeutunut luottokorttiyhtiöitä. No, taidan olla perinteisen bändipopin ystävänä suhteellisen puolueellinen kannanotoissani. Ja onhan siellä voittajienkin seassa hienouksia.

No, kelles laitetaan pysti menemään?

Biffy Clyro – Only Revolutions

Corinne Bailey Rae – The Sea
Dizzee Rascal – Tongue N’ Cheek
Kit Downes Trio – Golden
Foals – Total Life Forever
I Am Kloot – Sky At Night
Laura Marling – I Speak Because I Can
Mumford And Sons – Sigh No More
Paul Weller – Wake Up The Nation
Villagers – Becoming A Jackal
Wild Beasts – Two Dancers
The XX – XX

Ja loppuun vielä Maximo Park, joka ei tietystikään saanut palkintoa vuonna 2005. Kova on taso, kun tällaisella ei pärjää.

OK, Go to Tavastia

Tutustuin OK Go -yhtyeeseen Englannissa vietetyn au pair -vuoden aikana joskus,  kröhöm, 2000-luvun alussa. Juuri debyyttinsä julkaissut yhtye temmelsi tuolloin brittiläisessä musiikkimediassa suhteellisen näkyvästi yhdessä toisen ensilevynsä julkaisseen ei-brittiläisen yhtyeen, Hot Hot Heatin kanssa.

Jostain syystä olen sittemmin unohtanut  OK Go:n suurin piirtein kokonaan. Multa on mennyt ihan ohi bändin saavuttama videotaiteellinen kulttimaine ja YouTube-menestys, eikä mulla juurikaan ole hajua siitä, missä yhtye nyt menee ja kuinka monta levyä julkaisseena. Onnistuin kuitenkin ilostumaan, kun tajusin, että kvartettia pääsee kuulemaan Tavastialle 24.8. Ilostuin itseasiassa niin paljon, että hankin lipun keikalle oikein ennakkoon. Etten vain jää ilman. Ja taisinpa vähän painostaa Oulussa asuvaa pikkuveljeäkin yhtyeen musiikkivideofestivaalien avajaiskeikalle. Missä vaiheessa muuten rock-yhtyeitä on alettu kiinnittä seminaarien puhujavieraiksi?

Jänskää päästä päivittämään oma OK Go -suhde ajantasalle. Koska yhtyeen uudempi tuotanto on minulle vierasta, tunnelmoin tässä nyt sillä OK Go:lla, jonka minä tunnen. Ei varmaan tarvitse mainita erikseen, että taisin joskus olla rakastunut laulaja-Damianiin. Kyllä, olin joskus toivoton tapaus. Onneksi en enää.

Steve Mason: Lost and Found

Skotlantilainen The Beta Band ei koskaan kolautellut minun tajuntaani siinä määrin kuin olisi voinut. Tai ansainnut. Yhtyeen hyvyyden kyllä olen tiedostanut, mutta jotenkin vain en ole saanut luotua siihen mitään syvällistä suhdetta, vaikka High Fidelityn mahtavan Dry The Rain -kohtauksen olen nähnytkin.  Ehkä vain en ole yrittänyt riittävästi.

Nyt jo kuopatun yhtyeen laulajan, Steve Masonin uutukaista soolotuotantoa olen kyllä viime aikoina tykittänyt. Tai no, mistään hirvittävävästä tykkittämisestä ei voi puhua, sen verran tyyntä melodiaa keväällä julkaistu Boys Outside sisältää. 

Lost and Found kuulostaa juuri nyt minun sunnuntai-iltapäivässäni hienoudelta. Napapiirillä tuulee, kohta myrskyää. Olen hukassa ja juuristani vieraantuneena vanhempieni nurkissa. Huomenna onneksi taas turvallisesti kotona Helsingissä. Itseni jälleen kerran löytäneenä. Hah.

Viikonloppupimento

Olen viettänyt viikonloppua oman mukaavuusalueeni ulkopuolella hektisessä urheiluympäristössä Muoniossa. Onneksi minun ei talkoolaisena tarvinut kiertää seikkailukisan liki 300 kilometrin reittiä tunturimaastossa pyöräillen, juosten, meloen ja rullaluistellen. Maratonjuoksu tunturissa korkeuskäyrien vilinässä olisi ollut vähän liikaa. Varsinkin liki 200 kilometrin pyöräilyetappien päälle. Leppoisaan hölkkäilyyn ja fiilispuolimaratonailuun tottuneelle tuollainen multisporttailu on kyllä aika nounou. Itse tyydyinkin nostalgisoimaan tunturin juurella Pallaksen ympäristöä, tuota lapsuuteni talvilomailun ykköskohdetta.

Aamuyö kostean sumun peittämässä tunturissa rastien perässä juosten ei vastaa minun mielikuvaani täydellisestä perjantaista. Onneksi sain pysytellä siistissä sisähommassa  kisablogin ja -päiväkirjan päivittelijänä. Kaikkeen sitä joutuu, kun perhepiiristä löytyy seikkailu-urheiluhullua porukkaa. Mutta niin, hulluhan ei ole se, joka järjestää, vaan se, joka osallistuu. Ja tulee vielä 24 maastotunnin jälkeen yhtenä kappaleena maaliin asti. Huh huh.

Aikamoisissa maisemissa saivat sekopäät tämän vuoden AC24-seikkailukisassa painaa. Yötön yö - kirjaimellisesti sellainen - on pehmentänyt pääni. Siksi tällainen linjasta poikkeava sporttivartti tänne.

AC24

Melkoisen onnellista

Raskainta elämässä on ehdottomasti etäsuhde maailman supereimpaan pikkuveljeen. Aikamoista riemua herättävät siis ne päivät, jotka sekopäiset alter egomme pääsevät viettämään samassa kaupungissa. Kovinkaan monia päivänvaloa kestäviä keskusteluja noista tapaamisista ei irtoa, juttujamme ymmärtää lähinnä kahden hengen sisäpiirimme. Mutta juuri siksi nämä tapaamiset ovatkin niin ainutlaatuisia. 

Viikonloppuuun kuului aamupalailua, Skip-Boa, matkakertomuksia, matkahaaveita, jalkapalloa, vehnäolutta, päiväunet piknikpeitolla ja tietysti poppia. Ihan parasta on, kun saa viettää kolme päivää samalla aaltopituudella jonkun kanssa.

kuva oma

Päivän brittipoppi: Cast

Nämä brittipoppi-tunnelmoinnit ovat yleensä aika nostalgiavoittoista fiilistelyä. Tällä kertaa ei tarvitse kuitenkaan muistella pelkästään menneitä. Liverpoolilainen Cast on nimittäin tekemässä tämän vuoden lopulla muutaman keikan mittaisen reunionin juhlistaakseen legendaarisen All Change -albumin 15:n vuoden ikää. Erityisen mahtavaa on se, että brittiläinen musiikkimedia ja -yleisö vaikuttavat suuresti innostuneen legendojen paluusta. 

Vaikka Cast kuuluukin brittipopin kulta-aikojen kultakimpaleisiin, yltää sen syntyhistoria aikaan ennen brittipopyhtyeiden ylitarjontaa. Ennen vuonna 1992 perustettua Castia yhtyeen keulahahmo John Power vaikutti nimittäin The La's:in basistina.

The La's:in näkyvyys Maailman parhaat pop-kappaleet -listalla on tietysti ilmiselvää. Pop-musiikin sanakirjamääritelmäksi sopisi varmasti aika monen mielestä "vrt. There She Goes". Vakuuttavasti poptaiteili myös Cast. All Change sisältää muun muassa sellaiset popestetiikan riemut kuin Alright, Fine Time ja Walkaway, joka minun mielestäni kuuluu jokaisen itseään kunnioittavan poppari-DJ:n soittolistalle viimeiseksi hitaaksi. Ai ai. Sen verran ajatonta on yhtyeen soittelu, että itse ainakin innostun aina ja yhä vain. 

I'll just read a book instead

Kiitos kiitos aamun sateesta. Me aurinkoa karttavat olemme tyytyväisiä, kun voimme turvallisin mielin lähteä ulos inhimillisin suojakertoimin.

Kotipaikkakuntani katukuvassa näkyy liki legendaarinen, solariumissa ja auringossa kypsynyt naishenkilö, joka lapsuudenystäväni isän mielestä näyttää nyt kuusikymppisenä vanhalta nahkarepulta. Tuosta ryppyisen löysästä, ruskeasta nahkakasasta olen nähnyt painajaisia koko viikonlopun, kun olen yrittänyt pysyä järjissäni tuolla yli 6 menevän UV-indeksin ulkoilmassa. Heh, raskasta.

Mutta nyt on parempi. Vähän aurinkoa, vähän sadetta. Ja koko päiväksi ohjelmaa turvallisesti sisätiloissa, yliopiston tietokoneluokassa. Mahtavaa! Tähän päivään en lähtisi mistään hinnasta ilman Kate Nashia.

Otsikko: Kate Nash - Do-Wah-Do

Sunnuntairakkaus: Thirteen Senses

Brittiyhtye Thirteen Sensesin The Invitation -levy oli aikoinaan minulle sen verran kova juttu, että matkustin yhtyeen keikalle Plymouthiin. Elin tuolloin vielä sen verran kovaa fanitusikää, että otatutin yhtyeen roudarilla keikan päätteeksi noin rullallisen noloja  fani tapaa idolin -kuvia minusta ja yhtyeestä. Muistona reissusta on luonnollisesti myös  bändin nimikirjoitukset levyn kansilehdissä (kyllä, kuljetin levyn mukanani keikalle), lavalta napattu biisilista sekä keikkapaikan seinältä mukaan revitty keikkajuliste. Noo, olihan tuo onnellista aikaa.

Suosikeikseni nousseet kappaleet, The Questions ja Lights out,  eivät kuitenkaan löydy tuolta yhtyeen ensimmäiseltä levyltä, vaan ovat siltä julkaistujen singlejen b-puolia. Yhtä varmasti kuin olen sunnuntai-iltaisin ahdistunut, kuuntelen olotilaan kyseisiä kappaleita. Viikkorutiiniani helpottaamaan olen tehnyt koneelle kyseisistä kappaleista oman Ahdistus-soittolistan, jota pyöritän viikon päätteeksi non-stoppina. Heh. Jos iPodissani olisi jonkinlainen pikanäppäintoiminto, olisin tallentanut laulut napinpainalluksen ulottuville. Hätätapauksia varten.

The Questions ei ole varsinaisesti mikään piristävä kappale, päinvastoin. Minussa se herättää valtavaa, mutta jollain tapaa nauttinnollista alakuloa. Itsesäälissä rypemistä, sanoisi joku. Tunnelmointia, sanon minä. 

Onneksi olin sen verran hardcore-fani, että tulin hankkineeksi aikoinani myös nämä yhtyeen ekan levyn singlet. Auts, en uskalla edes kuvitella, mitä elämäni olisi ollut jos en olisi näitä lauluja silloin löytänyt.