Tärkeät uudet kappaleet vuonna 2010: 5 - 1

Listan alku täällä. Vuoden tärkeimmät levyt listana puolestaan täällä.

5. Britta Persson - Meet A Bear: Laulu, joka saa minut ajattelemaan, että kyllä tämä tästä. Tuo siis reilun kolmen minuutin ajaksi ripauksen elämäniloa ja itsevarmuutta ihmiseen, joka ei sellaisia luontaisesti omista.  Fin fin fin.

4. Gorillaz - On Melancholy Hill: Plastic Beach oli vähän pettymys, mutta tämä biisi onnistuu kyllä nousemaan kaikkien aikojen pop-kappaleiden joukkoon. Video on pyörinyt täällä jo joskus, joten laitan tällaisen liven. Ja kappas, rakkauteni Damon Albarniin roihuaa kovempana kuin koskaan. No kattokaa nyt sitä!

3. Stornoway - Watching Birds: Oxfordilaisyhtyeen folkahtavan debyytin menoraita. Yksi vuoden hyväntuulisimmista biiseistä, jonka tahtiin on pakko vähän karjuakin (2:24). Vuoden tiukin soolo (2:52 -->) ja veikein video. Tämä vain on yksinkertaisesti aivan mahtava.

2. Blur - Fool's Day: Minun taidot sanoa Blurista mitään objektiivisen musiikkitieteellistä ovat olemattomat. Rakkaus on sokea, kaikki käy. Oli siis tavallaan helpotus huomata, että come back -kappale löytyy myös muutaman muun blogin listalta. Näennäisesti yksinkertaisen laulun hienous menee joka tapauksessa yli minun ymmärryksen. Huh, miten tämmöstä voi edes olla olemassa? Tässä on siis aika lailla kaikki, mitä tarvitaan: myös se kaivattu Graham Coxon.

1. The Courteeners - You Overdid It Doll: Yhtyeen Falcon-albumi oli yksi vuoden käytetyimmistä, mutta ei kuitenkaan ihan yltänyt Tärkeimmät levyt -listalle. Tämän biisin tykkäily on vähän kirvoittanu lähipiirissä ihmettelyä, mutta itse kyllä ostan tällaisen poljennon: mansesterilaiskomistusten biisi on herättänyt fiiliksiä, joita olisin mieluusti tuntenut menneenä vuonna enemmänkin. Myönnän, että lyriikat eivät ole tämän laulun vahvuus, mutta nehän ovatkin vain puoli biisiä. Jos vuodesta pitäisi valita yksi biisi soitettavaksi, valitsisin tämän. Ja tanssisin sen tahtiin. Harmi, että tuo video on vähän nolo.

Päätin valita listalle vain kaksitoista biisiä, mikä tarkoittaa sitä, että hurjasti kaikkea kivaa jäi ulkopuolelle. Kahdentoista kärkeä viime metreille asti hätyyttelivät Neufvoinin ainakin multa jalat alta vienyt  Polar Song, Teenage Fanclubin takuuhyvä Baby Lee, Magenta Skycoden taianomainen Trains Are Leaving The Yard ja French Filmsin mahtavat Golden Sea ja Take You With Me. Nyt kuitenkin tällaisella uuteen vuoteen.

Tärkeät levyt vuonna 2010

Mietin varsin pitkään, että sivuuttaisin kokonaisuudessaan nämä tällaiset listailut. Rakastan listoja, mutta pelkäsin lopputuloksen näyttävän liian raukalta julkaistavaksi. Mutta mitä voi odottaa tytöltä, jonka joulun kohokohta on vuosikymmenten takainen, jälleen YLE:llä pyörivä brittidraama Kahden kerroksen väkeä? Nii-in. No, minusta lista on just tosi jees, vaikkakin pelottavan paljon laatijansa näköinen.

1. The Moons - Life On Earth: Mulle varmasti se soitetuin viime vuonna ilmestyneistä levyistä. Kivalla tavalla perinteisistä, brittiläisen popin klassisista elementeistä rakennettua tunnelmaa. Levy kolahti heti ja kovaa, mistä syystä siitä tuli lopulta sellainen tilanteessa kuin tilanteessa toimiva ja koko vuoden musiikillisia fiiliksiä kiteyttävä soundtrack. Erityisesti levy pelasti ne tilanteet, kun mikään muu levy ei oikein innostanut tai tuntunut tunnelmaan sopivalta. Leikkisä ja kepeä albumi täynnä kaikin puolin mainioita, ajattomia pop-kappaleita, jotka onnekseen päätyvät yhtyeen käsittelyssä kuulostamaan kuitenkin tuoreilta ja vähän erityisemmiltä kuin ihan perus.

2. Paul Weller - Wake Up The Nation: Yksi vuoden odotetuin tapaus. Tällaisia klassisia linjoja tarvitaan pitämään rönsyilevä musiikimaailma kasassa. Luo raamit ja antaa takuuvarmasti rajat elämään silloin, kun tuntuu, että hukassa ollaan ja kaikenlaisesta pitäis ehtiä tykkäillä. Paul Welleriä parhaimmilaan, elämän peruskauraa ja just siksi niin tärkeä. Ja olis ollut mielestäni sen Mercury Music Prizen arvoinen.

3. Britta Persson - Current Affair Medium Rare: Petailin listalle tyttökiintiötä, jonka meinasi täyttää Kate Nash. Nashin kakkoslevy päätyi kuitenkiin olemaan ihan kiva kevytversio tytön mahtavasta debyytistä, eikä siis ihan listatasoa. Loppujen lopuksi mitään hölmöä tyttökiintiötä ei tarvita: yhden tyttöidolini, ruotsalaisen Britta Perssonin syksyllä ilmestynyt uusin Current Affair Medium Rare on kaikilla mittareilla loistava, rakastettava ja jopa kahta edeltäjäänsä parempi. Kiehtova levy, joka paikoin tuntuu kuin juuri minulle tehdyltä: Some girls just can't go with the flow...Tuon yhden lainin johdattamana Some Girls Some Boys -kappaleesta tulikin loppuvuodeksi henkilökohtainen voimalauluni. 

4. Steve Mason - Boys Outside: Vuoden miellyttävimmät tunnelmat. Skotlantilaisesta kulttiklassikosta, The Beta Bandistakin tutun Masonin ensimmäinen soololevy on alusta loppuun tasaisen mahtava. Positiivisella tavalla simppelit biisit yhdistettynä Masonin äärimmäisen miellyttävään lauluääneen ja albumin läpileikkaavaan rytmikkääseen poljentoon synnyttävät levyllisen pienieleistä ja tyylikästä kauneutta.

5. Manic Street Preachers - Postcards From a Young Man: Jännitin levyn ilmestymistä ja sen saamaa vastaanottoa hurjasti. Arvioista viis, yhtye kuulosta omaan korvaani juuri siltä Manicsiltä, jota itse rakastan. 
 

6. Kula Shaker - Pilgrim's Progress: Hups, Kula Shaker teki vanhoilla päivillään mielestäni parhaan levynsä. Olen saanut olla aika yksin fiilistelyni kanssa, mutta ei haittaa. Ehkä muut vain ei tajua tai sitten tämän rakkauden voi laittaa sen populaarikulttuurin turmeleman tunne-elämän piikkiin. Levyltä aistittava nostalginen ja retrohenkinen tunnelma on selvästikin ollut elämässäni kuluneena vuonna jotenkin must ja in. Varmaan siksi klassikkoyhtyeen intialaisvaikutteista riisuttu paluulevy Pilgrim's Progress kuulostaa korvaani niin ajankohtaiselta. Ensimmäinen singlelohkaisu Peter Pan R.I.P ei lyönyt ällikällä, mutta onneksi maltoin antaa kokonaisuudelle mahdollisuuden: sopivasti kepeä, välillä surullinen ja silloin tällöin haikea levy on kaiken kaikkiaan huippu. Varsinaisia yksittäisiä hittibiisejä Pilgrim's Progresssilta ei saa irrotettua, mutta svengaavat Barbara Ella ja Modern Blues ovat kyllä olleet ykkösvalintoja sellaisille hyvää fiilistä nostattaville soittolistoille

7. Stornoway - Beachcomber's Windowsill: Vuoden yllätysrakkaus. Ehkä hieman vaikeasti genreytyvää musiikkia, mutta voi, niin sympaattista. Oxfordilaisyhtyeen debyytti onnistuu vakuuttamaan, vaikka biisimateriaalin taso ihan vähän heitteleekin. Levyn helmet Zorbing, I Saw You Blink, Fuel Up ja Watching Birds ovat kuitenkin sen verran suuria ja kiiltäviä, että kokonaisuudestakin muodostuu silkkaa plussaa ja ihanuutta. Tuoreella tavalla sekä indie että folk, mutta silti sopivan pop. Vähän Mumford & Sonsish, paljon ihan oma itsensä vain.

8. Teenage Fanclub - Shadows: En oikein tiedä, millä perusteella Teenage Fanclubin levyjä enää voi laittaa järjestykseen tai edes arvioida hyviksi tai huonoiksi. Voi olla, että tykkään Grand Prix'sta enemmän kuin Bandwagonesquesta. Tai sitten en, en tiedä. Minusta yhtyeen levyt vain ovat järkiään kaikki ihan älyttömän hyviä. Niin myös tämä viimeisin, joka ilmestyttyään teki minut yksinkertaisesti onnelliseksi. Ja tekee vieläkin. Yhdistettynä Nosturin keikkahienouteen: rakkaus.

9. Foals - Total Life Forever: Ei ehkä kuuluisi listalle, koska on selkeästi mulle sellainen kausi- tai elämänvaihelevy. Ei mikään oman elämäni moderni klassikko siis, mutta kesällä sen verran paljon kuunneltu ja selviytymiskamppailuissa uskollisesti tukenut, että en raaski jättää poiskaan. Kolahti ilmestyttyään ylikovaa, juuri nyt en ehkä jaksaisi. Vähintään hyvä se on toki silti.

10. The National - High Violet: Ehkä ainoa levy, joka päätyy listalle puhtaasti "vain" musiikillisin ansioin. Välillä mietin, että mistä ihmeestä minut on rakennettu, kun en ole onnistunut luomaan rakkaussuhdetta yhtyeeseen. Levy kuitenkin kuulostaa niin hyvältä, että onnistuu tunne-elämäänikin järkyttämättä olemaan yksi vuoden parhaimmista.

Jos tämä lista jätti kylmäksi, niin katsopas vaikka tämä ja tämä tai tämä tai tämä ja tämä. Taikka tämä.

Elämäni levyt

Oasiksen (What's the Story) Morning Glory? -levyn juhlavuosi ja Tomin haaste inspiroivat minua viettämään muutaman hetkisen olennaisen äärellä. Yritin pukea sanalliseen muotoon niitä merkityksiä, joita itselleni erityisen tärkeisiin levyihin liittyy. Elämäni levyt -listalta löytyvät nyt sitten ne levyt, joita ilman elämäntarinani olisi varsin erilainen. Joita ilman en olisi se, kuka olen.

Koska maailmassa on äärimmäisen paljon hyviä levyjä, ovat listalle asti yltäneet albumit himpun verran enemmän: ne ovat tärkeitä. Mutta. Vaikka kärkisijat valoittettiinkin loppujen lopuksi tunnetekijöillä, uskallan väittää, että kaikki listaamani levyt ovat myös absoluttisesti hienoja pop-teoksia. Eli, kuusi levyä, jotka ovat johdattaneet minut sinne, missä on hyvä: 

1) Oasis - What's The Story Morning Glory (1995): Olen äärimmäisen onnellinen siitä, että olen saanut kasvaa nimenomaan tämän levyn vaikutuspiirissä. Lisää tässä postauksessa. Spotifyssa täällä.

2) Come Inside - Mosaic (1998): A.k.a levy, joka kaikkien pitäisi kuulla. Kuka muistaa helsinkiläisen Come Insiden? Eikö kukaan? Ehkä joku, jonka heikkoutena on unohdetut brittipop-bändit? Come Insiden tie kulki Ääni ja vimma -kisan kautta Stupidon leipiin, jonka riveissä se ehti julkaista kaksi kokopitkää levyä ennen kuin vetäytyi kuvioista 2000-luvun alussa. Kiitettävästi kansallista mainetta ja himpun verran kansainvälistäkin huomiota saanut yhtye oli kutakuinkin elämäni sisältö 1990-luvun lopussa. Olenkin yhtyeen debyyttilevylle paljon velkaa kivuttomasta murrosiästä. Sen sijaan, että olisin ollut kiukkuinen ja itseäni etsivä 15-vuotias, koin levyn myötä löytäneeni sen verran merkittävän osan itseäni, että identiteettikriisiin ei yksinkertaisesti ollut vielä tuossa vaiheessa suurtakaan tarvetta. Mosaic teki minut yksinkertaisesti onnelliseksi.

Levy on mielestäni tyylikkäintä brittipoppia mitä Suomessa on koskaan tehty. Mikko Sippola antaa mennä levyn aloittavasta Cliff Street -kappaleesta lähtien paikoin jopa charmantimmin kuin itse Brett Andersson, ja Junnu Alajuumasta voi varsin sujuvasti puhua samassa lauseessa Bernard Butlerin kanssa. Levy hämmästyttää mahtavuudellaan yhä vieläkin: kappaleita She Wants, Floor ja Rooster Of Glory kuunnellessa ei voi kuin hämmästellä sitä, kuinka hienoa voi musiikki olla. Ilman tätä levyä voisin olla elämässäni aika hukassa.

Elämäni suurimmaksi tragediaksi oli koitua se, että en päässyt näkemään yhtyettä livenä sen aktiiviaikoina. Sattuma kohtalo kuitenkin järjesti elämäni palaset sen verran taitavasti kohdilleen, että viime pääsiäisen kohokohdaksi muodostui suklaamunien sijaan Semifinaalissa koetut suuret tunteet. Yhtyeen Mojo Clubin juhlavuoden kunniaksi heittämä random-keikka sinetöi nuoruuteni ja oli enemmän kuin mikään koskaan ment tu pii.

Pikkuhitiksi noussut mahtava Hold Me Now sai sen verran kyseenalaisen videon, että lopulta sensuuri söi siitä osansa. Joo, onhan se aika porno. Video pyöri kuitenkin jonkinlaisena versiona aina MTV:llä asti. Rohkeimmat voivat fiilistellä sitä täällä. Kappale löytyy myös Stupido Jukeboxista. 
 

3) Morrissey - Vauxhall and I (1994): Jostain syystä Morrisseyn neljäs soololevy on noussut omassa elämässäni merkittävämmäksi kuin yksikään The Smiths -levy. Levyn tunnelma on kerrassaan taianomainen: häkellyttävät melodiat yhdistettynä Morrisseyn erityisen heleästi soivaan ääneen muodostavat suorastaan epätodellisen kuuntelukokemuksen, joka päättyy ehkä maailmanhistorian kauneimpaan lopetusraitaan, ja säkeisiin, jotka vetävät hiljaiseksi joka kerta, ihan joka: In my own strange way I've always been true to you,  in my own sick way I'll always stay true to you. Epätodellisuuden tunne maksimoituu jos levyn kuuntelee läpi kuulokkeilla: 39 minuutin ja 53 sekunnin ajan tuntuu kuin maailmassa ei olisi ketään muuta kuin minä ja Morrissey. Tämän levyn kohdalla on mielestäni varsin tarkoituksenmukaista puhua taideteoksesta. Spotifyssa täällä.

4) Blur - Modern Life Is Rubbish (1993): Jos on Morrisseyn Vauxhall and I -albumissa historian kaunein lopetusraita, on Blurin kakkoslevyssä sitten se historian kaunein aloitusraita. Maagista.

Modern Life Is Rubbish on virallinen Blur-levyni ja sen aloitusraita For Tomorrow virallinen kaikkea lauluni. Jo tuohon yhteen lauluun kiteytyy äärimmäisen taidokkaasti se, mistä pop-musiikissa omasta mielestäni on kyse: rakkaudesta, rakkaudettomuudesta, melodiasta ja la la laasta. Kokonaisuudessaan levy on malliesimerkki täydellisestä pop-albumista ja yksi syy siihen, miksi Britannia oli 1990-luvulla niin cool.

Brittipop-klassikon ja elämäni hymnin, For Tomorrow -kappaleen lisäksi levyltä löytyy muun muassa sellaiset aarteet kuin Advert, Chemical World ja Villa Rosie, joita ilman mistään ei tulisi mitään. En tajuu sitä joka ei tajuu tätä. 

5) Idlewild - 100 Broken Windows (2000): Skotlannin R.E.M:iksikin tituleerattu yhtye on kaikessa komeudessaan yksi elämäni tuki, turva ja valo ja ansaitsee siksi kaikki mahdolliset ylisanat ja suitsutukset. Skottiyhtyeen toinen levy lunasti kaikki ne odotukset, joita sen varsin punk debyytti Hope Is Important herätti. Debyyttiä asteen verran popimpi 100 Broken Windows tekee kolmesta soinnusta taidetta ja osoittaa sympaattisella tavalla sen, kuinka yhtye voi olla yhtä aikaa sekä punk, pop että rock.  

100 Broken Windows on levy, jolla on monta monituista hetkeään: välillä rähinää (Roseability), välillä veikeää popitusta (Mistake Pageant) ja toisaalta kauniin haikeaa tunnelmointia (Quiet Crown ja Bronze Medal). Roddy Woomblen turvallisuutta ja lämpöä huokuva ääni saa kuitenkin jokaisen laulun kuulostamaan omalla tavallaan kauniilta. Spotifyssa täällä. 

6) The Electric Soft Parade - Holes In The Wall (2002): Seurasin tuohon maailman aikaan todella ahkerasti brittiläisen musiikkimaailman edesottamuksia. Tämä rakkaus löytyi Q:n sivuilta. Kahden brightonilaisnuorukaisen haastattelu teki sen verran suuren vaikutuksen, että veljesten debyytti oli hankittava käsiin. Sen verran hurmoksellinen ensikosketus levyyn oli, että kesti tovin ennen kuin mikään muu kuulosti taas yhtään miltään.

Myös tähän levyyn liittyy Come Insiden Mosaic-albumin lailla erityisen paljon tunnetekijöitä ja herkkä kasvuikä. Holes in The Wall teki elämästä helpompaa hetkinä, jolloin tunsin olevani ruma, läski ja yksinäinen. Ja tekee yhä. Samanlaisella intensiteetillä en ole tainnut sittemmin yhteenkään levyyn rakastua. Spotifyssa täällä. 

Ja tosiaan, jotta 15 Albums in 15 minutes -haasteen levymäärä täyttyisi, niin tässä vielä ne puuttuvat yhdeksän levyä.Tekstin kirjoittamiseen meni pikkuisen enemmän kuin vartti, mutta itse levyt tuli kyllä valikoitua todella kivuttomasti. Aika selvä peli.

URL: http://able2know.org/topic/160325-1yhdeksän. Jonkinlaisessa alitajunnasta kumpuavassa tärkeysjärjestyksessä: 

The Crash - Comfort Deluxe (1999)
Idlewild - Hope Is Important (1998)
Glasvegas - Glasvegas (2008)
Blur - Parklife (1994)
Suede - Suede (1993)
Travis - The Invisible Band (2001)
Teenage Fanclub -  Sings From Northern Britain (1997)
Graham Coxon - Happiness In Magazines (2004)
Keane - Hopes And fears (2004)

Minä menen: Teenage Fanclub

Onnistuin aamulla kadottamaan osan virallisesta katu-uskottavuusuniformustani. Miten voi olla mahdollista, että Wayfarereiden toinen sanka irtoaa kesken pyörämatkan Munkkivuoresta Helsingin keskustaan? Siis olenko oikeasti polkenut osan matkasta yhdellä sangalla, lasit vinossa vai mitä ihmettä? Voiko toisen sangan puuttumista ylipäänsä olla huomaamatta? Mysteeri. Oma vikahan tuo, en ole ihan hirvittävästi muistanut kiristellä noiden vintage-aarteideni ruuveja. Täytyy ehkä kehitellä jokin todella pop viritelmä kadonnen sangan tilalle. En tajua.

Mutta mutta, harmituksesta on lyhyt matka onnellisuuteen. Teenage Fanclub saapuu marraskuussa piristämään meitä kaamosmasennuksessa rypeviä. Mahtavaa! Minun syksyni alkaa kohta olla niin täynnä elämäntarkoituksia, että on ihan epätodellinen olo. Mitenhän sen kaiken onnen kestää?

No, kohta alan nähdä painajaisia siitä, kuinka marraskuisena iltana, matkalla Nosturiin, liukastun jäisellä katukivityksellä ja kuolen. Tai että Nosturin ovella jonottaesssani yläkerran asunnosta lentää perheriidan päätteeksi sohva lytistäen minut keikkakelvottomaan kuntoon. No, ehkä joskus voisi yrittää luottaa siihen, että liian hyvätkin asiat voivat olla totta ja jopa toteutua.

Liput tulevat myyntiin perjantaina, jee. Onnesta soikeana soitan nyt sitten yhden yhtyeen parhaista.

Teenage Fanclub - Ikuista rakkautta

Ikuista rakkautta ei suinkaan ole skottiveteraanien uusimman levyn nimi, se on tietystikin Shadows. Ikuista rakkautta minä puolestani aion vannoa yhtyeelle jatkossakin. Uusi levy on kaiken rakkauden ja huomion arvoinen ja muistuttaa minua siitä, kuka olen, mitä rakastan ja mikä elämässä yksinkertaisesti on kaunista ja tärkeää. Melodia ja harmonia. Kahden päivän kuuntelun jälkeen levystä on tullut osa minuuttani. Voih.

Levyn aloitusraita (herättää minussa muuten runsaita Kings Of Convenience -kuulokuvia) Sometimes I Don’t Need To Believe In Anything jatkaa sujuvasti siitä, mihin yhtye viiden vuoden takaisella edeltäjällään jäi. Ihanaa, että jotkut asiat eivät muutu: kappale on turvallinen fanclubitus. Kakkosraita Baby Lee puolestaan on levyn virallinen minun lauluni. 

Teenage Fanclubia onkin ollut jo ikävä. Onnellista, että tutut ja turvalliset asiat pysyvät. Edellisen levyn tiimoilta  yhtye vieraili Tavastialla, jonne otin keikkaseurakseni kuorolaulua harrastavan ystäväni. Ajattelin, että tämä beatlemaniansa teini-iässä sairastanut lapsuudenystäväni osaisi arvostaa popmelodioita ja harmonista stemmalaulantaa, mutta järkytyksekseni hän totesikin yhtyeen laulavan vähän epävireisesti. Ei oikein soi yhteen. Pöh, ei siis enää kuorolaulajia poppikeikkaseuraksi.