I'm happy to be here tonight

On tullut I'm happy to be here tonight -blogin viimeisen blogimerkinnän aika. Ja tietystikin ainut tapa toteuttaa se on kiittää ja kumartaa. Kiitos teille. Sillä, että olette lukeneet, lueskelleet, selailleet, tykkäilleet ja kommentoineet, on ollut suuri merkitys. Ja kiitos Idlewildille, joka antoi blogille nimen. Ja niin paljon, paljon muutakin. 

Viimeisen kerran siis: Roddy laulaa juuri minulle.

I'm happy to be here tonight, olkaa tekin. Joka paikassa, tänä iltana ja muulloinkin. Stay young.

Everyone says you're so fragile

Näinhän ne puhuvat. Omiakin kokemuksia tuosta helpostisärkyvyydestä toki on, ihan tuoreitakin. Puh, en edes aio aloittaa siitä, miltä minusta nyt tuntuu. Kuten maanantaisessa Pasila-jaksossa - siinä, missä Pöysti ryhtyi prosaistiksi - piirrossarjalle sopivan kepeyden keskellä varsin vakavasti muistutettiin: Luemme, jotta emme olisi yksin. Niin ja kuuntelemme Idlewildia, lisäisin minä. Siispä kirja kätöseen ja peiton alle kuuntelemaan, kuinka Roddy laulaa juuri minulle. En yksinkertaisesti keksi muita keinoja itseni eheyttämiseen. Yksi suurista levysuosikeista, Hope Is Important vuodelta 1998, soimaan siis. Itku sikseen, let's punkpop.

28 olennaisuutta minusta

1. Synnyin tammikuun 15. päivä, samana vuonna, jona Michael Jackson esitti ensimmäistä kertaa Moonwalk-tanssinsa, Tiina Lillak voitti keihäänheiton MM-kultaa ja Pentti Saarikoski kuoli.

2. Synnyin, kasvoin ja elin ensimmäiset 19 vuotta Pellossa. 

3. Mulla on lapsuudenystävä, joka syntyi Kolarissa ja kasvoi Pellossa.

4. Tarvittiin vuosien suomen kielen opinnot yliopistossa, ennen kuin tajusin, että tuo edellinen voi kuulostaa hupaisalta. 

5. Sanon tornionlaaksolaisittain edelleen esimerkiksi että mie ja sie, ruukata, häätyä, ei sole poka mikhään, mutta harmillisesti en enhään laita sitä hoota niin monheen paikhaan ko ennen ruukasin.

6. Sen hoon ovat vieneet eteläläiset: viimeiset vuodet olen asunut ensin Tampereella ja sitten Helsingissä. Välipysähdykset tehty myös Lontoossa ja Wienissä.

7. Tornionlaaksolaisen lisäksi olen elämäni aikana identifioinut (tai yrittänyt) itseni muun muassa partiolaiseksi, jalkapalloilijaksi, jääkiekkoilijaksi, maalivahdiksi, hyökkääjäksi, klarinetistiksi, tyttöbändin basistiksi, metsänistuttajaksi, kassaneidiksi, suomen kielen opiskelijaksi, kieliteknologian opiskelijaksi, hömppähumanistiksi, keittiöapulaiseksi, vaihtariksi, au pairiksi, isosiskoksi, pikkusiskoksi, Miia-tädiksi, perheen mustaksi lampaaksi sekä Tenavatähti- ja Kotikatu-faneiksi.

8. Olen Luotolan Teemun Facebook-ystävä. Kyllä, juuri Ylen Kotikatu-sarjan Teemun.

9. Olin veljeni mielestä "maailman noloin", kun kirjoitin Teemun seinälle "Hyvää matkaa!" sen jakson jälkeen, jossa Teemu lähti perheineen Thaimaahan joulun viettoon.

10. Pakollinen "tulevien lasten nimet" -kohta: Nuutti-Noel, Lassi-Liam ja Reino-Roddy. Kunnianosoitus ihailemilleni suurmiehille.

11. Myös nuo nimet ovat veljeni mielestä maailman noloimmat. Jaa-a, ei kai.

12. Koirasta tulee Ruby Weller.

13. Mulla on kuorma-autokortti.

14. Uskon vahvasti, että Lontoo on paras paikka maailmassa. 

15. Toivoisin, että olisin se tyttö, joka kieriskelee alas Lontoon Primrose Hilliä Damon Albarnin kainalossa Blurin For Tomorrow -videolla. 

16. Minun ehkä suosikein elokuva ikinä on Miehuuskoe (The Graduate). 

17. Minun alahampaiden rivistö tunnetaan myös nimellä "Norjan rannikko". On kuulemma yhtä repaleinen. Mutta ai ai, purujälki on komea!

18. Viimeistelen gradua aiheesta joojoo.

19. No joojoo! Oikeasti.

20. Jos olisin poika, olisin nimeltäni Jukka-Pekka. Nyt mulla on sen niminen pikkuveli.

21. Mutta se on eri veli kuin se, jonka mielestä taidan olla yhtä maailman nolointa koko tyttö.

22. Tottelen myös nimeä Misse, joka on lyhennetty versio alkuperäisestä lempinimestä Misse-kissa. Ööö. Mielialasta, tilanteesta ja seurasta riippuen saatan olla myös Bisse-Misse, Viski-Misse a.k.a Wiskis tai Läsci-Micce. Voi luoja.

23. Minun toiveammatti on DJ. En ole koskaan koittanut, mutta jotenkin olen vakuuttunut, että kutsumusta löytyis. 

24. Dj Läsci-Micce?

25. Olen yhtä pitkä kuin Lily Allen. Lyhyt.

26. Siskontytön, 4.v, mielestä olen höpsö. Olen joskus kuullut olevani myös no semmonen harmiton. Niin yritän pitää noita kohteliaisuuksina.

27. Omasta mielestäni olen toivoton tapaus, ainakin mitä tulee ihaniin poikiin, ihastumiseen ja rakastumiseen. Tästä vuodesta piti tulla sydänsuruton, mutta niin vain olen jo ehtinyt kokea turhan suuria tunteita ja itkeäkin yhden perään.

28. Ja sitten laulu, jota ilman olisin niin paljon vähemmän Miia. Ehkä niitä suuria tunteita ja rakkaudettomuutta tarvitaan, jotta tällaiset laulut pääsisivät muodostumaan merkityksellisiksi,  elämän tunnareiksi. Starring me and no one else. 

  Idlewild - Love Steals Us From Loneliness

Happy birthday, are you lonely yet? Voi Roddy, tulisitpa puhaltamaan kynttilät minunkin synttärikakustani.

Elämäni levyt

Oasiksen (What's the Story) Morning Glory? -levyn juhlavuosi ja Tomin haaste inspiroivat minua viettämään muutaman hetkisen olennaisen äärellä. Yritin pukea sanalliseen muotoon niitä merkityksiä, joita itselleni erityisen tärkeisiin levyihin liittyy. Elämäni levyt -listalta löytyvät nyt sitten ne levyt, joita ilman elämäntarinani olisi varsin erilainen. Joita ilman en olisi se, kuka olen.

Koska maailmassa on äärimmäisen paljon hyviä levyjä, ovat listalle asti yltäneet albumit himpun verran enemmän: ne ovat tärkeitä. Mutta. Vaikka kärkisijat valoittettiinkin loppujen lopuksi tunnetekijöillä, uskallan väittää, että kaikki listaamani levyt ovat myös absoluttisesti hienoja pop-teoksia. Eli, kuusi levyä, jotka ovat johdattaneet minut sinne, missä on hyvä: 

1) Oasis - What's The Story Morning Glory (1995): Olen äärimmäisen onnellinen siitä, että olen saanut kasvaa nimenomaan tämän levyn vaikutuspiirissä. Lisää tässä postauksessa. Spotifyssa täällä.

2) Come Inside - Mosaic (1998): A.k.a levy, joka kaikkien pitäisi kuulla. Kuka muistaa helsinkiläisen Come Insiden? Eikö kukaan? Ehkä joku, jonka heikkoutena on unohdetut brittipop-bändit? Come Insiden tie kulki Ääni ja vimma -kisan kautta Stupidon leipiin, jonka riveissä se ehti julkaista kaksi kokopitkää levyä ennen kuin vetäytyi kuvioista 2000-luvun alussa. Kiitettävästi kansallista mainetta ja himpun verran kansainvälistäkin huomiota saanut yhtye oli kutakuinkin elämäni sisältö 1990-luvun lopussa. Olenkin yhtyeen debyyttilevylle paljon velkaa kivuttomasta murrosiästä. Sen sijaan, että olisin ollut kiukkuinen ja itseäni etsivä 15-vuotias, koin levyn myötä löytäneeni sen verran merkittävän osan itseäni, että identiteettikriisiin ei yksinkertaisesti ollut vielä tuossa vaiheessa suurtakaan tarvetta. Mosaic teki minut yksinkertaisesti onnelliseksi.

Levy on mielestäni tyylikkäintä brittipoppia mitä Suomessa on koskaan tehty. Mikko Sippola antaa mennä levyn aloittavasta Cliff Street -kappaleesta lähtien paikoin jopa charmantimmin kuin itse Brett Andersson, ja Junnu Alajuumasta voi varsin sujuvasti puhua samassa lauseessa Bernard Butlerin kanssa. Levy hämmästyttää mahtavuudellaan yhä vieläkin: kappaleita She Wants, Floor ja Rooster Of Glory kuunnellessa ei voi kuin hämmästellä sitä, kuinka hienoa voi musiikki olla. Ilman tätä levyä voisin olla elämässäni aika hukassa.

Elämäni suurimmaksi tragediaksi oli koitua se, että en päässyt näkemään yhtyettä livenä sen aktiiviaikoina. Sattuma kohtalo kuitenkin järjesti elämäni palaset sen verran taitavasti kohdilleen, että viime pääsiäisen kohokohdaksi muodostui suklaamunien sijaan Semifinaalissa koetut suuret tunteet. Yhtyeen Mojo Clubin juhlavuoden kunniaksi heittämä random-keikka sinetöi nuoruuteni ja oli enemmän kuin mikään koskaan ment tu pii.

Pikkuhitiksi noussut mahtava Hold Me Now sai sen verran kyseenalaisen videon, että lopulta sensuuri söi siitä osansa. Joo, onhan se aika porno. Video pyöri kuitenkin jonkinlaisena versiona aina MTV:llä asti. Rohkeimmat voivat fiilistellä sitä täällä. Kappale löytyy myös Stupido Jukeboxista. 
 

3) Morrissey - Vauxhall and I (1994): Jostain syystä Morrisseyn neljäs soololevy on noussut omassa elämässäni merkittävämmäksi kuin yksikään The Smiths -levy. Levyn tunnelma on kerrassaan taianomainen: häkellyttävät melodiat yhdistettynä Morrisseyn erityisen heleästi soivaan ääneen muodostavat suorastaan epätodellisen kuuntelukokemuksen, joka päättyy ehkä maailmanhistorian kauneimpaan lopetusraitaan, ja säkeisiin, jotka vetävät hiljaiseksi joka kerta, ihan joka: In my own strange way I've always been true to you,  in my own sick way I'll always stay true to you. Epätodellisuuden tunne maksimoituu jos levyn kuuntelee läpi kuulokkeilla: 39 minuutin ja 53 sekunnin ajan tuntuu kuin maailmassa ei olisi ketään muuta kuin minä ja Morrissey. Tämän levyn kohdalla on mielestäni varsin tarkoituksenmukaista puhua taideteoksesta. Spotifyssa täällä.

4) Blur - Modern Life Is Rubbish (1993): Jos on Morrisseyn Vauxhall and I -albumissa historian kaunein lopetusraita, on Blurin kakkoslevyssä sitten se historian kaunein aloitusraita. Maagista.

Modern Life Is Rubbish on virallinen Blur-levyni ja sen aloitusraita For Tomorrow virallinen kaikkea lauluni. Jo tuohon yhteen lauluun kiteytyy äärimmäisen taidokkaasti se, mistä pop-musiikissa omasta mielestäni on kyse: rakkaudesta, rakkaudettomuudesta, melodiasta ja la la laasta. Kokonaisuudessaan levy on malliesimerkki täydellisestä pop-albumista ja yksi syy siihen, miksi Britannia oli 1990-luvulla niin cool.

Brittipop-klassikon ja elämäni hymnin, For Tomorrow -kappaleen lisäksi levyltä löytyy muun muassa sellaiset aarteet kuin Advert, Chemical World ja Villa Rosie, joita ilman mistään ei tulisi mitään. En tajuu sitä joka ei tajuu tätä. 

5) Idlewild - 100 Broken Windows (2000): Skotlannin R.E.M:iksikin tituleerattu yhtye on kaikessa komeudessaan yksi elämäni tuki, turva ja valo ja ansaitsee siksi kaikki mahdolliset ylisanat ja suitsutukset. Skottiyhtyeen toinen levy lunasti kaikki ne odotukset, joita sen varsin punk debyytti Hope Is Important herätti. Debyyttiä asteen verran popimpi 100 Broken Windows tekee kolmesta soinnusta taidetta ja osoittaa sympaattisella tavalla sen, kuinka yhtye voi olla yhtä aikaa sekä punk, pop että rock.  

100 Broken Windows on levy, jolla on monta monituista hetkeään: välillä rähinää (Roseability), välillä veikeää popitusta (Mistake Pageant) ja toisaalta kauniin haikeaa tunnelmointia (Quiet Crown ja Bronze Medal). Roddy Woomblen turvallisuutta ja lämpöä huokuva ääni saa kuitenkin jokaisen laulun kuulostamaan omalla tavallaan kauniilta. Spotifyssa täällä. 

6) The Electric Soft Parade - Holes In The Wall (2002): Seurasin tuohon maailman aikaan todella ahkerasti brittiläisen musiikkimaailman edesottamuksia. Tämä rakkaus löytyi Q:n sivuilta. Kahden brightonilaisnuorukaisen haastattelu teki sen verran suuren vaikutuksen, että veljesten debyytti oli hankittava käsiin. Sen verran hurmoksellinen ensikosketus levyyn oli, että kesti tovin ennen kuin mikään muu kuulosti taas yhtään miltään.

Myös tähän levyyn liittyy Come Insiden Mosaic-albumin lailla erityisen paljon tunnetekijöitä ja herkkä kasvuikä. Holes in The Wall teki elämästä helpompaa hetkinä, jolloin tunsin olevani ruma, läski ja yksinäinen. Ja tekee yhä. Samanlaisella intensiteetillä en ole tainnut sittemmin yhteenkään levyyn rakastua. Spotifyssa täällä. 

Ja tosiaan, jotta 15 Albums in 15 minutes -haasteen levymäärä täyttyisi, niin tässä vielä ne puuttuvat yhdeksän levyä.Tekstin kirjoittamiseen meni pikkuisen enemmän kuin vartti, mutta itse levyt tuli kyllä valikoitua todella kivuttomasti. Aika selvä peli.

URL: http://able2know.org/topic/160325-1yhdeksän. Jonkinlaisessa alitajunnasta kumpuavassa tärkeysjärjestyksessä: 

The Crash - Comfort Deluxe (1999)
Idlewild - Hope Is Important (1998)
Glasvegas - Glasvegas (2008)
Blur - Parklife (1994)
Suede - Suede (1993)
Travis - The Invisible Band (2001)
Teenage Fanclub -  Sings From Northern Britain (1997)
Graham Coxon - Happiness In Magazines (2004)
Keane - Hopes And fears (2004)

Scottish fiction, Scottish fiction

Fiktiotahan ei tietystikään ole se, että Skotlannista löytyy linnojen, kirkkojen ja nummien lisäksi monen monta elämäni tarkoitusta lisännyttä yhtyettä. Jos siis joskus päätän, että en haluakaan tuhkiani ripoteltavan Lontoon Primrose Hillille, voisi ne minun puolestani lennättää jonnekin Ben Nevis-vuoren reunamille. Vai mitä sanotte: Ben Nevis - 355 pilvistä päivää vuodessa. (Lähde: Wikipedia). Yhtä monta kuin minun elämässäni.

Viime vuoden kesänä itseopiskelin gaelia ja suunnittelin lähteväni valmistuttuani kenttätyöhön Hebrideille. Keikkaseuraksi tutkimusavustajaksi mukaan olisi päässyt kaiken oikutteluni nähnyt pikkuveljeni. Lingvististen tutkimusretkien ohessa olisin voinut tehdä musiikkitieteellisiä havaintoja: olisin voinut käydä vaikka Mullin saarella asumassa hetken Colin McIntyren pianossa. 

Mull Historical Society, Franz Ferdinand, Belle and Sebastian, Travis, Teenage Fanclub, Simple Minds, Primal Scream, The Jesus And Mary Chain, Glasvegas, Idlewild. Minulle kaikki nuo soivat jotain mystistä skotlantia, jonka luulen tunnistavani niin kuin japanilainen ja suomalainen muotokieli tunnistavat toisensa.

Tällä hetkellä tuota skotlantia minulle soittaa erityisesti Frightened Rabbit. Yhtyeen kolmas levy The Winter of Mixed Drinks ilmestyi maaliskuussa, Swim Until You Can't See Land oli ensimmäinen levyltä julkaistu single, joka mielestäni kuvaa loistavasti koko levyn tunnelmaa. M-a-h-t-a-v-a. Jos The Nationalin, Idlewildin tai Glasvegasin haikeudensekainen mahtipontisuus miellyttää, kannustan kyllä tutustumaan. Ainakin ihana kakkoslevy The Midnight Organ Fight löytyy Spotifysta.

Todellisuudessahan Jesus And Mary Chainilla ja Travisilla on aika vähän yhteistä. Ehkä  pintatason alla on joku syvä skotlantilaisuuden muotokieli, joka vetoaa minuun kuin Muumit japanilaisiin. Mutta  ihan pelkällä haikeudensekaisuudella en kuitenkaan lähtisi minun ja skottimuusikkojen sielunkumppanuutta perustelemaan. Kun on kuitenkin ne 10 päivää vuodessa, jolloin Ben Nevis ja minä emme ole pilvien peitossa. Silloin annan Franz Ferdinandin kepeyden viedä. 

So, without my love, I would not be me

Ei ne suuret surut, vaan ne pienet ilot? Taitaa olla aika puhdistaa viime aikojen alakuloista ilmaa. Täyttyköön tämä blogi nyt taas rakkaudesta ja onnesta.

Rakkautta on kun Roddy laulaa juuri minulle vaikka kukaan muu ei koskaan laulaisikaan.

Onnea on no, muiden epäonni, tavallaan. Perspektiivien paikoilleen asettamisessa auttoi nimittäin myös Riku Korhosen Hyvästi tytöt -teos. Jonkun toisen epäonnisesta ja surkuhupaisastakin rakkauselämästä lukeminen pystyy näkökulmittamaan omaa elämää paremmin kuin sen oman epäonnisen ja surkuhupaisan rakkauselämän ihmettely.

Niin, mitäpä niiden poikien perään suremaan, ainahan voin kirjoittaa 25 tarinan kokoelman, joka käsittelee sitä mikä rakkaudessa on mahdollista ja mikä mahdotonta. Ainekset löytyy omasta eletystä elämästä ja nimeksi voisi tulla vaikka Hyvästi pojat. Paitsi Riku Korhonen ja Roddy Woomble, älkää menkö minnekään.

Otsikko: The Crash - Sugared

Elokuvissa

Elämä heitteli jälleen kerran siihen malliin ja sellaisiin suuntiin, että katsoin parhaaksi vetäytyä hetkeksi. Elämisestä ja sen heittelyistä. Siinä vaiheessa, kun tuntuu, että ei enää kestä yhtäkään epätykkääväistä poikaa eikä yhtäkään sydänsurua ja uutta alkua, taitaa olla aikalisän paikka. Se on sitä elämänkoulua, Miia, kuulen äitini sanat päässäni. No, tässä elämänkoulussa on nyt niin paska lukujärjestys, että otin ja lähdin välitunnille. Perustin huoneeseeni elokuvateatterin. Ehkä jonain päivänä olen taas kiinni opetuspohjelmassa, sitä ennen olen vain  noh, maailman surullisin tyttö. 

Aikamoista elämänkoulua käydään myös yhdessä suosikkielokuvistani. Muutama vuosi sitten valmistunut Wild Generation - History Boys on sympaattinen kuvaus kahdeksasta sheffieldiläisestä nuorukaisesta, joita hyvien A-level-tulosten myötä aletaan valmentaa maan huippuyliopistojen, Oxfordin ja Cambridgen pääsykokeisiin. Kahden persoonallisen mentorin johdolla pojat opettelevat, ei, elävät historiaa ja tutustuvat, noh, historian ja elämän sattumanvaraisuuteen ja omana itsenä olemiseen. Hmmm, vähän Kuolleiden runoilijoiden seuran hengessä.  

Elokuva perustuu palkittuun näytelmään ja sen rooleja, ei, vaan henkilöitä näyttelevät, ei, vaan tulkitsevat alkuperäisen näytelmäversion alkuperäinen - ja palkittu - näyttelijäkaarti. Elokuvan hedelmällisintä antia ovatkin ehdottomasti sen rakastettavat hahmot: veikeät ja nuoruudenintoiset oppilaat, tunteikas ja elämäänsä kirjallisuuden sivuilla elävä opettajavanhus ja nuori, oppilaiden charmista, erityislaatuisuudesta ja lahjakkuudesta hämmentyvä historianopettaja. Vuoteen -83 sijoittuvaa lämminhenkisyyspläjäystä ryhdittää tietysti myös asiaankuuluva musiikki. New Orderin Blue Monday, The Smithsin This Charming Man, vähän Echo and The Bunnymeniä, vähän Curea. Lovely.

- How do you define history, Mr Rudge? 
- It's just one fucking thing after another.

No, minäkin toivon, että vielä pystyn suhtautumaan menneisyyteen samalla rationaalisuudella ja viileydellä kuin yksi elokuvan pojista. Tällä hetkellä määrittelisin historiani kutakuinkin tyyliin one fucking dissappointment in luv after another. Ja nyt kun tiedän, kuinka tässä ihastumisessa kävi, voisin mieluusti muuttaa sen tapahtumattomaksi. Jos vain en olisi alunperinkään tavannut sitä poikaa, kulkisin nyt onnellisena ja surusta vapaana ajattelemassa jotain tyystin muuta. 

- Barring accidents, it would have happened. 

- Listen. There is no "barring accidents". It's what I said. History is just one fucking thing after another. 

Niinpä. Ei ole olemassa jos en olisi tavannut sitä poikaa -historiaa. On vain joukko peräkkäin asettuvia tapahtumia, jotka johtivat siihen, että olen nyt ihmisraunio. Tekisi mieli heittäytyä lapselliseksi ja huutaa Pojat on ihan tyhmiä! Vaikka ongelman ydinhän on juuri se, että asia on päinvastoin. Ihanat pojat, te teette elämästä niin raskasta!

Yksi elämääni suuresti vaikuttanut ööö, ajattelija, Idlewildin Roddy Woomble kiteytti historiannäkemyksensä suloisesti Love Steals Us From Loneliness -kappaleen riveihin: Don't tell me you're afraid of the past, it's only the future that didn't last. Huh, enpä tiedä, haluanko tulevaisuuteeni enää asioita, jotka muuttuvat näin raskaaksi menneisyydeksi.

Mutta kirjoituksen pontti oli se, että katsokaa se elokuva. Se on ihastuttava. Voi, kunpa minulle vain olisi suotu vähän vähemmän näitä tunteita.

Roddy laulaa juuri minulle

Vaikka viljelenkin superlatiiveja ja muita ylisanoja useista yhtyeistä ja kappaleista puhuessani, elämäni kaikista suurimmaksi rakkaudeksi nimitän kuitenkin ainoastaan yhtä yhtyettä, nimittäin Idlewildia. On itse asiassa perin outoa, että en ole täällä tuosta maailman rakastettavimmasta skotlantilaisyhtyeestä juurikaan kirjoitellut.

Joskus 2000-luvun alussa luin pienen pohjoissuomalaisen muuttotappiokunnan kirjaston musiikkiosastolla Soundia, tietämättä Idlewildista yhtään mitään. Tuon lehden eräässä levyarvostelussa Mikko Meriläinen kirjoitti "Suurin lämmöntuottaja on Roddy Woomblen pehmeä lauluääni, joka huutaessaankin kuulostaa siltä kuin Roddy rakastaisi juuri minua". Tiesin heti, lauluakaan kuulematta, että tuossa on minun yhtyeeni, tuleva rakkauteni.

Tuosta liki kymmenen vuoden takaisesta ensitapaamisesta lähtien Roddy on osoittanut minulle rakkauttaan kutakuinkin joka päivä. Olen rakastanut yhtyeen jokaista levyä, jokaista laulua ja jokaista nähtyä keikkaa. Olen rakastanut yhtyeen seilailuja jossain debyytinaikaisen punkpopin

Hope is Important 1998

ja kakkoslevyn läpimurtopopin välisillä vesillä.

100 Broken Windows 2000

Hullaannuin kolmannen levyn radioita ja stadioneja hellivästä listapopista

The Remote Part 2002

ja tennarit bootseihin vaihtaneesta aikuis-Idlewildista.

Warning/Promises 2005

Rakastin yhtyettä vielä, kun se Parlophone-potkuista hämmentyneenä etsi itseään jostain keskinkertaisehkon kitarapopin paineissa

Make Another World 2007

ja yhä vain, kun se jälleen muistutti minua siitä, mitä hieno popmusiikki hienoimmillaan on.

Post Electric Blues 2009

Idlewild on kaikilla standardeilla maailman aliarvostetuin yhtye. Ehdottomasti ja niin kauan kuin kaikki ihmiset eivät intoudu sellaiseen ylistykseen  kuin minä ja Mikko Meriläinen: Tiedän vieväni uskottavuuden tältä arviolta, mutta en löydä 100 Broken Windowsista mitään huomautettavaa. Sillä ne ylistykset yhtye on ansainnut. Idlewildissa vain on se kaikki jokin: punk, pop, rock, folk, säkeet, kertosäkeet, riimit, lyriikat, tennarit, bootsit, pikkutakit ja juu, ne suuret tunteet.

Meriläiselle 100 Broken Windows oli aikoinaan viiden tähden levy, minulle Idlewild on kokonaisuudessaan yhtä viittä tähteä, nyt ja aina. Voi toki olla, että se viides tähti tulee taas joistain muista kuin järkisyistä, vaikka niistä tunteista, joita yhtye on minulle uransa aikana järjestänyt. Mutta kun ne järjen ylittävät syyt ovat juuuri niitä, jotka tekevät  asioista täydellisiä.

Erikoisinta Idlewildissa on ehkä se, että vaikka yhtye soittaisi kitarat täydellä säröllä, kuten biisissä A Modern Way of Letting Go, se kuulostaa silti kaiken aikaa vastustamattoman ystävälliseltä. Aivan kuin metsäpolulla tulisi vastaan suuri karhu ja se olisi niin suloinen että sitä tekisi mieli halata. Mikko Meriläinen, Soundi 8/2002

Ja Mikko Meriläinen, minun tekisi mieli halata sinua.

Vaikka Idlewild on uransa aikana onnistunut kuulostamaan kaikelta välillä brittipoppi ja skottifolkki, kuulostaa se aina silti turvallisesti omalta itseltään, siltä, kuin Roddy -ei vaan rakasta juuri minua, vaan myös - laulaa juuri minulle. Ja voi, tuon laulun en anna loppua, en myötä- enkä vastamäessä.

You're not a ghost you're just a girl who lost hope

Paskin päivä ikinä. Päätin laittaa elämäni järjestykseen, mikä tarkoittaa aina itkua, raivoa ja itkuraivokohtauksia.

Huomenna ajanlaskun ensimmäinen päivä, nyt nollapiste. Why people don´t feel the same?

Otsikko ja lainaus: Idlewild - Hold on to Your Breath

(I’m not Ben Hoy)

.

Idlewild

What should I take with me to the North? It’s the good North.

The promised success, the appropriate North. It’s the good North.

Otsikko ja sitaatti Idlewild: Quiet Crown