I'm happy to be here tonight

On tullut I'm happy to be here tonight -blogin viimeisen blogimerkinnän aika. Ja tietystikin ainut tapa toteuttaa se on kiittää ja kumartaa. Kiitos teille. Sillä, että olette lukeneet, lueskelleet, selailleet, tykkäilleet ja kommentoineet, on ollut suuri merkitys. Ja kiitos Idlewildille, joka antoi blogille nimen. Ja niin paljon, paljon muutakin. 

Viimeisen kerran siis: Roddy laulaa juuri minulle.

I'm happy to be here tonight, olkaa tekin. Joka paikassa, tänä iltana ja muulloinkin. Stay young.

Maanantai

Vaikean maanantaiaamun taustamusiikiksi valikoitu The Charlatansin Can't Get Out Of Bed -kappale. Maanantaihin niin kuuluvan vähävetoisuuden lisäksi sängystä luopumista vaikeutti lauantaina Kuudennen linjan Hang The Dj -klubilta hankittu kaatumisvamma. Uuuuh, sen siitä saa - kyljen mustelmille - kun keksii syöksyä 6-vuotiaan innolla baaritiskiltä tanssilattialle suosikkikappaleen alkutahdit kuultuaan.

Puolustuksekseni on todettava, että loirimaisessa kaatumistempussani oli laagerilla tykitettyä nostetta enemmän kyse ihan vaan siitä spontaanista riemusta, mikä syntyy yhdistelmästä indiedisko ja Arctic Monkeys. Ja ehkä vähän myös siitä, että jaloista löytyi kovasti vieraiksi jääneet korot.

Noh, seuraavalla kerralla pysyn mitassa sataviiskytjarisat ja harjoitan sitä hillittyä käytöstä, mitä liki kolmikymppiseltä odotetaan. Paitsi äh, jos tämän kappaleen kaltainen täydellisyys soi, on ehkä pakko vähän heittäytyä.

Synttärityttö

Täytin tänään vuosia ja huh, vielä monia sellaisia! Ei-niin-ylhäisessä yksinäisyydessä eletyistä opiskeluvuosista on jäänyt päälle tunne, että ihan paras tammikuun viidestoista on silloin, kun saan viettää sen itsekseni touhuillen. Vaikka niin kuin tänään: ahmien Satu Taskisen Täydellinen paisti -kirjaa, kuunnellen The Courteenersia, Valkyriansia, Castia, Oasista ja vanhaa Idlewildia, hioen Liam-kävelyä peilin edessä, syöden vuoroin karkkia ja linssikeittoa, järjestellen pikeitä kaappiin värikoodeittain, selaillen kuvia Lily Allenista, haaveillen pitkistä hiuksista, keväästä ja uudesta parkasta, pyykkäillen, laulaen ja vähän tanssienkin.

Kaavailin kirjoittavani viimeisen käyntiin pyörähtäneen kaksikymppisen kunniaksi vuosisadan synttäripostauksen siitä, kuinka olen tällä hetkellä onnellisempi kuin ikinä. Siitä, kuinka just näin ja just tällaisena on hyvä. Mutta koska jokainen lause, jonka kirjoitin tuntui olevan vähän sinne päin, vetäydyin projektista. Onneksemme meillä kuitenkin on popmusiikin suuret ajattelijat, jotka osaavat sanoa sen juuri oikein:

Someone will always be more than I'll ever be, so then I'll be myself.

'Cause all that I need today, is all I need. Ooh, rakastan, yhtä paljon kuin pullajalkojani. Ei lisättävää.

Manics-lähtölaskenta, päivä 3

3. You're Tender and You're Tired (This Is My Truth Tell Me Yours 1998)

Voisin kirjoittaa pitkän synkistelyn siitä, kuinka tässä laulussa soi minun kymmenvuotiset tunnelmani. Mutta ehkä olen synkistellyt viime aikoina ihan riittävästi, lyhyesti siis.

En tiedä tarinaa laulun takana, enkä oikeastaan välitäkään tietää. Haluan nimittäin pitää sen itsekkäästi tutun kuuloisena, kuin juuri minulle tehtynä. Tämän kuuleminen on minulle aina pieni elämys. Soi yleensä silloin, kun ei jaksa kirjoittaa päiväkirjaa.

Minustahan on tietystikin ihan käsittämätöntä, että muutamat ystäväni eivät voi sietää kyseistä kappaletta. Tunnevammaiset epänössöt...

Can anyone write a protest song?

No eiköhän tässä vihassa yksi protestilaulu saada aikaiseksi. Nimittäin siitä, kuinka vastustan elämää. Boikotoin! En nimittäin aio astua sinne enää jalallanikaan.

Paitsi ehkä siinä tapauksessa, jos joku lupaa, että Ian Brown tulee ja miksaa minunkin elämäni uuteen uskoon: 

Manic Street Preachers: Let Robeson Sing (Ian Brown Mix) (2001)

Sing it loud sing it proud, I will be heard I will be found. Ian Browniton versio vaikka täällä.

Time for heroes

Viikonloppuna opin taas sen, että minun ei koskaan pitäisi ihastua muihin, kuin näihin turvallisen etäällä pysytteleviin sankareihin, jotka eivät katoa elämästä. Idolirakkaus, sitä vaarallisempaan touhuun minusta ei enää ole. Pettymyskiintiö on täynnä.

Kuva: kk+ / Flickr / cc 2.0

Viikonloppuun ei monta hyvää hetkeä mahtunut. Mutta kuitenkin sentään tämä dj:ltä ruinattu biisitoive, joka onneksi ehti soida ennen kuin sain kuulla, että muutamien ihanien viikkojen jälkeen kaikki palaa taas kurjasti ennalleen. Ehkä eniten nimittäin vihaan sitä, kun liian aikaisin päättyvät ihmissuhteet tulevat ja tahraavat hienot levyt ja biisit.

Olisi vain pitänyt alun perinkin pysytellä turvallisesti popromanttisessa haavemaailmassa eikä lähteä seikkailemaan sinne, missä näköjään en pysty muuta kuin häviämään. Niin, oikeaan elämään. Miksi kukaan ei koskaan kysy, mitä minä haluan?

Life is good

Elämä on hyvää ja pojat ihania. Ei muuta mielessä nytten.

Kuvat: lucasNapeche / Flickr.com / cc 2.0

Crush on you

Viime aikoina kasvoilla on ollut leveä hymy ja mielessä tämä kappale. Pojat on ihania!

  
No nyt hymyilyttää taas.  

Tänään aion rakastaa Glasvegasia

Tottahan se on, että vaikka en koskaan saisikaan mahdollisuutta rakastaa sitä jotain ihanaa poikaa, ei rakastaminen silti ole turhaa ja elämän rakkaudetonta. Siispä aion tänäänkin rakastaa - ja paljon. Tietystikin ainakin tätä:

 

Ja sitä, että saan rakastaa tätä maailman ihastuttavimman pikkuveljen (toisen niistä) ja hyvän ystävän seurassa.

Ja sitä, että minusta ei tulekaan kuun lopussa koditonta. Ja sitä, että sijoitin viikonloppuna viimeiset rahani nimenomaan uuteen pikeepaitaan enkä mihinkään vähemmän tarpeelliseen, kuten vaikka ruokaan. Ja sitä, että eilen - kiitos perjantain vieraiden jälkeen jättämien tyhjien pullojen - kuitenkin sain syödäkseni. Ja sitä hammaslääkäriä, joka tänään parantaa tämän hammassäryn. Ja Miles Kanea, päälle päätyvää maailman täydellisintä parkaa, Adidaksen Samba-tennareita, uutta harjoittelupaikkaa, päiväkahvia Töölöntorilla ja oluthuone Kaislan vehnäolutviikkoja. Ja kaikkea muuta rakastettavaa, mitä tänään vastaan tulee.

Glasvegas
Ti 17.5.2011 Helsinki, The Circus
Ovet klo 20, ikäraja K-18
Liput Lippupalvelusta 35 euroa + mahd. toimituskulut

Uuh uuh darling, who needs love?

Not I.

Tänään on taas ollut sellainen päivä, että suurin piirtein jokaisen vastaan tulevan pariskunnan näkeminen on johtanut nyyhkyttelyyn.

Mutta koska itsesäälissä, masentelussa ja  miksi-kysymyksissä kieriskely tuntuu olevan näin keväällä so last winter, otan minäkin käyttööni toisenlaiset strategiat. Kun toiset aloittavat kevätsoitimiaan, aloitan minä kevätsoitteluni: rypistelen irti popmusiikin romantisoimasta rakkauskäsityksestäni ja alan luukuttaa kappaleita, joiden avulla pystyn uskottelemaan itselleni, että minähän en onnellisuuteen mitään rakkautta tarvi. 

Joka kerta kun lähden mukaan rakkauden suuruudella huokailuun, tulen samalla kääntäneeksi selkäni omalle rakkaudettomalle elämälleni. Ja se jos mikä tuntuu kurjalta. Kuka muu tätä rakkausvajeista elämäraukkaa pitäisi arvokkaana jos ei sen eläjä itse? Kai tässä nyt on jälleen kerran aloitettava yhden naisen kampanjointi rakkauden yliarvostusta vastaan. Kyllähän minä kuitenkin haluan, että elämälläni on tarkoitus, vaikkei siinä rakkautta olisikaan. 

Otsikko: Razorlight - Who Needs Love? (Razorlight 2006)

I can't control my hope I can't control my dreams

Täällä on nyt hirvittävät tunnemyrskyt päällä eikä tilannetta helpota yhtään se, että muut vain menevät naimisiin, kun itse en onnistu etenemään no tykkääköhän se nyt vai ei -arvailuja pidemmälle. Ja voin kuulkaa kertoa, että yleensä ne ei tykkää.

Olenkohan muuten koskaan paljastanut sitä, että saatoin vähän itkeä tirauttaa, kun viime syksynä kuulin Markus Krunegårdinkin ukkomiehistyneen? Kova isku, olinhan kuitenkin haavepäissäni suunnitellut vähän sitä ja tätä meidän varalle.

I can't control my hope I can't control my dreams, I can't eat I can't sleep I can't do anything, call you in the morning crying on the phone, glad to hear your voice but your voice has turned ice cold la la laa padam padam miks olen tämmönen läski miks se ei tykkää yhyy yhyy ja here we go again. Ei jaksais taas sitä, että mielenrauha horjuu sellaisen ihmisen takia, jolle en merkitse mitään. Huoh.

Jos minun veli lukee tämän tekstin, sulkee se puhelimensa än yy tee nyt.

Marry me, Graham Coxon!

I have picked my prince: HRH Prince of Britpop. Marry me, Graham Coxon!

Tahdon!

Pieni tyttö, iso sielu

Joskus - äh, usein - ajattelen, että ihan pakkohan minun on olla jokin hassun hölmö sketsihahmo, josta pääsen eroon riisumalla yleisön hämäämiseen tarkoitetun rooliasun. Mutta ei, kyllä sitä joka aamu herättyään joutuu toteamaan, että olen mie ihan oikeasti tämmönen. Hölmö. Mutta kun niin kovasti vain toivoisin olevani vähemmän Miia ja enemmän ihana tyttö. Vaikka niin kuin Emmy the Great.

Mitä tekevät ihanat tytöt? No, Britta Persson teki yhden vuoden 2010 ihanimmista levyistä, indie-folk -lintunen Emmy the Great todennäköisesti yhden tämän vuoden ihanimmista, ainakin jos tuleva kakkoslevy on yhtään niin viehättävä tapaus kuin vuoden 2009 First Love -debyytti. Mites Miia sitten? Miia sen sijaan terrorisoi Bloggeria marisemalla sitä, että on tämmönen. Voi, kun minussa olisi sielua niin paljon suurempaankin kuin vain suremaan. Mutta kun en uskalla.  

Hmmm. Miia the Great? Sketsihahmo, ehdottomasti. Puuh.

One to wait: Emmy the Great (TBA) 2011 

Viikon loppukevennys: Indie boys don't deserve it

Jos tänne ikinä koskaan ilmestyy mitään ilkeämielistä tekstiä pojista, on se katkeroituneen vanhanpiian ääni, joka minussa silloin puhuu. Liian monet pakit liian ihanilta indie-pojilta, uskoisin.

Brittiläiset Dj-kuninkaalliset, Queenz Of Noize -duon Mairead ja Tabitha eivät ole varsinaisia musiikki-idoleitani (kröhöm, onneksi näitä neitosten tehtailemia "biisejä" taitaa olla vain yksi), mutta naisten karkeaa suorapuheisuutta kyllä ihailen, heh. Kunpa minäkään en aina antaisi niiden poikien sekoittaa päätäni, vaan uskaltaisin joskus vähän haistatella kyseenalaistaa kaikenmaailman jannujen ylivertaisuutta. Vaikka edes kieli poskella. Bongasithan videolta muuten ykkösindieboy Pete Dohertyn?

Siinä missä indiepojat ovat päässeet pehmentämään minun pääni, ovat nämä Camdenin kauhakakarat puolestaan sekoittaneet niiden ihanien indiepoikien päät. Tai ainakin tehneet lähtemättömän vaikutuksen. 2000-luvun alussa, Camdenin indieskenen kuumimpina vuosina dj-uransa aloittaneella kaksikolla on näppinsä pelissä ainakin Dohertyn Babyshambles-yhtyeen nimessä: nimi on tyttöjen tehtailema lempinimi ongelmarokkarille.  Lisäksi Maireadin sanotaan olevan kolmen varsin kivan kipaleen inspiraationlähde: Von Bondiesin Maireadin, Graham Coxonin No Good Time -kappaleen sekä Razorlightin Golden Touch -söpöyden. Oih! Tyttöidoleitani? Kyllä!

Se yksi pieni rivi

Tässä elävä esimerkki siitä, kuinka sinänsä mitäänsanomattomasta pop-kappaleesta voi tulla merkityksellinen. Tarvitaan vain brittiläinen pop-yhtye, yksi yksinäinen sielu ja rivin verran juuri oikein muotoiltua pop-lyriikkaa. 

Jopa minä tunnistan brittiyhtye Keanen Nothing In My Way -kappaleen keskinkertaisuuden ja vaisuuden, vaikka omaankin enemmän pop-herkkyyttä kuin järkeä ja vaikka pidänkin yhtyeen kahta ensimmäistä albumia suorastaan loistavina. Mutta. Ihan sama, mitä kuraa ensimmäiset 2 minuuttia ja 52 sekuntia ovat, jos kappaleen loppu menee: For a lonely soul, you're having such a nice time. Joskus laulusta voi tehdä merkityksellisen ihan vain se yksi pieni rivi - jos se tuntuu kuin juuri minulle lauletulta.

I put a bomb in your fire you say oh oh oh oh - viikon loppukevennys

Olisi hienoa väittää, että vuokrasin tämän elokuvan jälleen uskottavasti Ellen Pagen tai Drew Barrymoren vuoksi, kuten ensimmäisellä kerralla. Totuus on kuitenkin se, että olen nähnyt Roller Girl (Whip It!) -elokuvan nyt jo kaiken kaikkiaan neljä kertaa, joista kolmella  viimeisellä kerralla - tänään viimeksi - olen keskittynyt yksinomaan tuon päärentun, Landon Piggin esittämän Oliverin katseluun. Ja kyllä, olen myös kelaillut tiettyjä kohtia. 

En tiedä, kuinka uskottava olen kun sanon, että kyseinen elokuva, Barrymoren esikoisohjaus, on suosikkini kaikista elokuvista, jotka viime vuonna näin. Kyllä Landon Piggin lisäksi tästä tykkäämisestä voi tietysti syyttää myös Ellen Pagea, jonka roolihahmo on Junoon verrattuna independent potenssiin kymmenen. Jos olisin nähnyt elokuvan kymmenen vuotta sitten, olisin alkanut siltä istumalta fanittaa Pagen esittämää yli-ihanaa Bliss Cavendaria, pikkukaupungin misfitiä, joka uhmaa vanhempiensa teksasilaisia tytärihanteita ja löytää oman juttunsa roller derbystä ja muusikonrentusta. Voi voi, en vain voi saada tarpeekseni näistä nuorella rakkaudella höystetyistä kasvukertomuksista.

No, loppukevennyksen tästä tekee se, että tykkään tuosta leffan tunnaribiisistä. Hmmm. Mutta minulla on puolustus: Niin kauan, kuin en löydä sitä oikeaa rakkautta, on minulla suorastaan oikeus mennä sekaisin pojasta, joka näyttää nuorelta Richard Ashcroftilta ja kuulostaa siltä että oh oh oh oh oh.

Ja lisäksi, onhan se varsin hupaisaa, että tuo viime kesänä kirjoitettu teksti voisi olla tältä päivältä. Ääh, enkö koskaan muutu? 

Heräämisiä Elastican tahtiin

Isona minusta tulee Justine Frischmann. Sillä erotuksella, että en eroa Damon Albarnista.

Vaikka tuo minun tunne-elämä onkin välillä turhan voimakasta, huojentavaa siinä on se, että sen voimakkuus ja vaihtelut noudattavat yleensä samanlaista kuviota. Nyt kun olen viime kuukaudet vain toivonut olevani juuri sellainen, että se tietty poika tykkäisi, huomaan vihdoin väsähtäneeni yhtikäs minkäänlaisena olemiseen. Jossain vaiheessa tulee siis aina se hetki, kun laitan Elastican soimaan ja tunnen, että tämän tahtiin minun kuuluu elää, olla ihan oma itseni vain. 

Seuraava akel on muiden oman elämän perusasioiden äärelle hakeutuminen: aamupalaksi viiliä, välipalaksi lakritsia, viikonloppuisin kirpputoreja, hyviä romaaneja, torstaisin ja perjantaisin Kotikatua, ystäviä, juoksemista, kahviloita, levyjä, lehtiä, villatakkeja, ruutua, raitaa, maihareita ja tennareita, rusetteja, hattuja, huiveja. Yksinkertaisesti enemmän minua ja vähemmän tyttöä, joka kaipaa rakkautta. 

Tällainen unettoman yön aikana käynnistetty minuutta vahvistava vaihe huutaa tietystikin seurakseen juuri ne levyt, jotka mitä suurimmissa määrin tekevät minusta minun,  ne  kappaleet, joiden tahtiin ydinminäni hykertelee onnesta. Elastican vuoden 1995 deyytin lisäksi. Aamuyön havahtumisen hetkillä soimaan päätyi Oasiksen (What's the Story) Morning Glory? - tietysti. Tänään on soinut Blurin Modern Life Is Rubbish sekä Idlewildin 100 Broken Windows ja The Remote Part. Iltapäivään mennään varmastikin The Bluetonesin, Sueden, Manicsien, The Smithsin, Come Insiden ja vanhan Teenage Fanclubin tahtiin. Iltaan tultaessa soi ehdottomasti Morrisseyn Vauxhall and I, ehkä maailman kaunein levy, lähellä täydellisyytä.

Juuri nyt hienoa on huomata, miten äärimmäinen tyytymättömyys elämään ja omaan itseen voi  varsin nopeasti muuttua tyytyväisyydeksi, jopa onnellisuudeksi. Kun vain malttaa keskittyä niihin oikeisiin asioihin. En enää ikinä halua herätä siihen, että en ehdi iloita graduni valmistumista ja opintojeni päättymistä sen takia, että täytyy olla surullinen  - ja vielä pojan takia. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin Morrisseyn Speedwayn kaltaisen päätösraidan rinnalla ei yksikään poika tunnu enää oikein miltään. Ja niinhän se menee, että itselle jos jollekin on oltava rehellinen: In my own strange way I've always been true to you, in my own sick way I'll always stay true to you. 

Näin on siis oltava hyvä, kun muuta ei ole tarjolla. Elämäni levyjä lisää täällä.

Oh, we all want to escape

Viime viikonloppu osoitti taas sen, että on kaksi asiaa, joihon tämän tytön ei pidä sotkeutua: pojat ja alkoholi. Julistettuani tuota viime sunnuntaina Facebook-statuksessani, koki veljeni tarpeelliseksi kommentoida tilaani tyyliin: "Molempien vaikutuksen alaisena, etenkin sekakäytettynä, Micce voi vahingoittaa ympäristöä." Itse en enää jaksa olla huolissani ympäristöstä, se tuntuu olevan varsin immuuni sydänsuruilleni ja tunteenpurkauksilleni, varsinkin humalaisille. Surullisinta on se, että tämän herkkyyteni ja tunteikkuuteni kanssa vahingoitan eniten itseäni. Mutta minkä voin sille, että asiat ja ihmiset tekevät vaikutuksen, tuntuvat? Ja juuri ne väärät!

Nyt on sellainen kädet pystyyn ja luovutus -olo. Kun tuntuu, että ei osaa toimia oikein, lienee paras olla toimimatta lain. Seuraavaa surua en aio hankkia toivomalla, unelmoimalla ja rakastumalla, eiköhän se sieltä tule ilmankin. Oli siinä viikon takaisessa humalaisessa tunteista avautumisessa ja sitä seuranneessa unelmien sortumisessa toki hetkensäkin. Melankolia, tunnevyöry ja lopulta noista vyöryistä eheytyminen saivat hakea muotoaan tämän hienouden säestämänä. Kiitos ihanalle Neufvoinille viime viikosta ja Korjaamon keikasta.

Pettymysten hyväksyminen on helpompaa, kun sen voi tehdä tällaisen musiikin seurassa. Mutta voi, saisinpa minäkin pian elämääni suuren valopallon seurakseni. Vähän turhan pimeää on nyt. 

Everyone says you're so fragile

Näinhän ne puhuvat. Omiakin kokemuksia tuosta helpostisärkyvyydestä toki on, ihan tuoreitakin. Puh, en edes aio aloittaa siitä, miltä minusta nyt tuntuu. Kuten maanantaisessa Pasila-jaksossa - siinä, missä Pöysti ryhtyi prosaistiksi - piirrossarjalle sopivan kepeyden keskellä varsin vakavasti muistutettiin: Luemme, jotta emme olisi yksin. Niin ja kuuntelemme Idlewildia, lisäisin minä. Siispä kirja kätöseen ja peiton alle kuuntelemaan, kuinka Roddy laulaa juuri minulle. En yksinkertaisesti keksi muita keinoja itseni eheyttämiseen. Yksi suurista levysuosikeista, Hope Is Important vuodelta 1998, soimaan siis. Itku sikseen, let's punkpop.

28 olennaisuutta minusta

1. Synnyin tammikuun 15. päivä, samana vuonna, jona Michael Jackson esitti ensimmäistä kertaa Moonwalk-tanssinsa, Tiina Lillak voitti keihäänheiton MM-kultaa ja Pentti Saarikoski kuoli.

2. Synnyin, kasvoin ja elin ensimmäiset 19 vuotta Pellossa. 

3. Mulla on lapsuudenystävä, joka syntyi Kolarissa ja kasvoi Pellossa.

4. Tarvittiin vuosien suomen kielen opinnot yliopistossa, ennen kuin tajusin, että tuo edellinen voi kuulostaa hupaisalta. 

5. Sanon tornionlaaksolaisittain edelleen esimerkiksi että mie ja sie, ruukata, häätyä, ei sole poka mikhään, mutta harmillisesti en enhään laita sitä hoota niin monheen paikhaan ko ennen ruukasin.

6. Sen hoon ovat vieneet eteläläiset: viimeiset vuodet olen asunut ensin Tampereella ja sitten Helsingissä. Välipysähdykset tehty myös Lontoossa ja Wienissä.

7. Tornionlaaksolaisen lisäksi olen elämäni aikana identifioinut (tai yrittänyt) itseni muun muassa partiolaiseksi, jalkapalloilijaksi, jääkiekkoilijaksi, maalivahdiksi, hyökkääjäksi, klarinetistiksi, tyttöbändin basistiksi, metsänistuttajaksi, kassaneidiksi, suomen kielen opiskelijaksi, kieliteknologian opiskelijaksi, hömppähumanistiksi, keittiöapulaiseksi, vaihtariksi, au pairiksi, isosiskoksi, pikkusiskoksi, Miia-tädiksi, perheen mustaksi lampaaksi sekä Tenavatähti- ja Kotikatu-faneiksi.

8. Olen Luotolan Teemun Facebook-ystävä. Kyllä, juuri Ylen Kotikatu-sarjan Teemun.

9. Olin veljeni mielestä "maailman noloin", kun kirjoitin Teemun seinälle "Hyvää matkaa!" sen jakson jälkeen, jossa Teemu lähti perheineen Thaimaahan joulun viettoon.

10. Pakollinen "tulevien lasten nimet" -kohta: Nuutti-Noel, Lassi-Liam ja Reino-Roddy. Kunnianosoitus ihailemilleni suurmiehille.

11. Myös nuo nimet ovat veljeni mielestä maailman noloimmat. Jaa-a, ei kai.

12. Koirasta tulee Ruby Weller.

13. Mulla on kuorma-autokortti.

14. Uskon vahvasti, että Lontoo on paras paikka maailmassa. 

15. Toivoisin, että olisin se tyttö, joka kieriskelee alas Lontoon Primrose Hilliä Damon Albarnin kainalossa Blurin For Tomorrow -videolla. 

16. Minun ehkä suosikein elokuva ikinä on Miehuuskoe (The Graduate). 

17. Minun alahampaiden rivistö tunnetaan myös nimellä "Norjan rannikko". On kuulemma yhtä repaleinen. Mutta ai ai, purujälki on komea!

18. Viimeistelen gradua aiheesta joojoo.

19. No joojoo! Oikeasti.

20. Jos olisin poika, olisin nimeltäni Jukka-Pekka. Nyt mulla on sen niminen pikkuveli.

21. Mutta se on eri veli kuin se, jonka mielestä taidan olla yhtä maailman nolointa koko tyttö.

22. Tottelen myös nimeä Misse, joka on lyhennetty versio alkuperäisestä lempinimestä Misse-kissa. Ööö. Mielialasta, tilanteesta ja seurasta riippuen saatan olla myös Bisse-Misse, Viski-Misse a.k.a Wiskis tai Läsci-Micce. Voi luoja.

23. Minun toiveammatti on DJ. En ole koskaan koittanut, mutta jotenkin olen vakuuttunut, että kutsumusta löytyis. 

24. Dj Läsci-Micce?

25. Olen yhtä pitkä kuin Lily Allen. Lyhyt.

26. Siskontytön, 4.v, mielestä olen höpsö. Olen joskus kuullut olevani myös no semmonen harmiton. Niin yritän pitää noita kohteliaisuuksina.

27. Omasta mielestäni olen toivoton tapaus, ainakin mitä tulee ihaniin poikiin, ihastumiseen ja rakastumiseen. Tästä vuodesta piti tulla sydänsuruton, mutta niin vain olen jo ehtinyt kokea turhan suuria tunteita ja itkeäkin yhden perään.

28. Ja sitten laulu, jota ilman olisin niin paljon vähemmän Miia. Ehkä niitä suuria tunteita ja rakkaudettomuutta tarvitaan, jotta tällaiset laulut pääsisivät muodostumaan merkityksellisiksi,  elämän tunnareiksi. Starring me and no one else. 

  Idlewild - Love Steals Us From Loneliness

Happy birthday, are you lonely yet? Voi Roddy, tulisitpa puhaltamaan kynttilät minunkin synttärikakustani.