Lepardi

Minulle Clarksin Desert Bootsit edustavat enemmän musiikillista elämäntapaa ja populaarikulttuuria kuin pukeutumista ja muotia, joten rohkenen läväyttää tänne kuvan, joka saa tällaisen Desert Boot -kiihkoilijan sekoamaan. Räyh.

Clarks Originals

Hmmm. En tiedä, huokuvatko nämä enää  sitä mod twistiä, joka minut aavikkokenkien äärelle aikoinaan johdatti. Eikä tuo leopardikuvio ehkä varsinaisesti huuda Graham Coxonin, tuon suurimman Desert Boot -idolini,  nimeä, mutta ihanat nuo ovat silti. Muotiblogeja lainaillen: toisivat särmää, sitä jotain muuten tylsään ja yksinkertaiseen asukokonaisuuteen - tai tässä tapauksessa asun kantajaan.

Kuinkakohan monien Desert Bootsien omistaminen menee vielä täysijärkisyyden piikkiin? Yksivärisiä, arkikäyttöön passaavia löytyy riittämiin, juhlakäyttöön tarkoitetuille tuntuu olevan varsin vähän tilausta ja koriste-esineenäkin on jo yksi pari moisia - ko emmie vain raaski käyttää niitä. Tarvetta ei siis ole, mutta halua sitäkin enemmän. Nyt vain toivotaan, että se Korvatunturin ihmemies ottaisi aattoillan vierailulle mukaansa parin lepardia.

Levylautasella: Mando Diao: MTV Unplugged - Above and Beyond (and ihana)

Ruotsalaisen Mando Diao -yhtyeen reilu viikko sitten ilmestynyt MTV Unplugged - Above and Beyond -livelevy on osoittautunut ihmeitä tekeväksi. Se on nimittäin onnistunut elvyttämään minun ja yhtyeen välisen, jo hiipuneeksi luullun rakkauden taas hehkuvaksi.

Borlängeläisten skandinaavista itsevarmuutta huokuva rokki onnistui vuosituhannen alussa sekoittamaan pääni. 2002 ilmestynyt Bring' Em In ihastutti, pari vuotta myöhemmin ilmestyneen Hurricane Barin jälkeen olin rakastunut. Vuonna 2006 ilmestyneen Ode To Ochrasyn sitten julkasikin jo yksi suosikeistani ikinä. Tiedän, mitä tulee mallipojilta näyttäviin rokkareihin, tytöistä kertovaan yeahyeahyeahiin, tamburiineihin ja pikkutakkeihin, olen aika helppo. Uskallan kuitenkin julistaa Hurricane Barin ihan pelkkien musiikillistenkin ansioiden perusteella yhdeksi menneen vuosikymmenen parhaaksi levyksi. 

No, vuoden 2007 Never Seen The Light Of Day -albumin ilmestymisen aikaan mulla taisi olla jo muut pojat mielessä: kovasta yrityksestä huolimatta yhtyeen neljäs studioalbumi jäi etäiseksi - kannen Morrissey-viboista huolimatta. Viimeisin albumi, Give Me Fire sitten kasvattikin välimatkan minun ja kiiltokuvapoikien välille sen verran suureksi, että uskoin yhtyeen jääneen nuoruusaikojeni  reliktiksi, imperfektein muisteltavaksi ihastukseksi.

Yhtye siis vähän niin kuin karkasi hetkiseksi. MTV Unplugged - Above and Beyond onnistuu kuitenkin tuomaan sen jälleen sinne, minne se kuuluukin, lähelle. Uudenlaiset, hauskan leikittelevästi svengaavat sovitukset saavat yhtyeen kuulostamaan ihanan musikaaliselta ja vanhat suosikkikappaleet etäisesti uusilta. Jopa viimeisimmän albumin ohilyöntiä johtanut Dance With Somebody -hitti kuulostaa vähemmän sähköisesti toteutettuna varsin suloiselta. Lisäpisteet kivoista välispiikeistä ja vierailevista tähdistä. 

Kyllähän tämä tähtilevy on, vaikka You Can't Steal My Love -hienous onkin törkeästi jätetty pois. Levyn helmet - Sheepdog, All My Senses ja God Knows - onnistuvat kuitenkin siirtämään ajatukset pois tämän hienouden tahtiin "Honey I love you, like the summer falls and the winter crawls you're above and beyond me" -tunnustusta (ruusun terälehtien leijaillessa) rääkyvästä Gustaf Norénista sen verran tehokkaasti, että suosikkibiisin puuttumista ei aluksi edes huomaa.

Ja tämä Down In The Past, tämä on kuulkaas melkein yhtä ihastuttava kuin se rääkyvä Herr Norén. Sydän hehkuu taas, ainakin sinne seuraavaan levyyn asti. 

Hello-hurrah what a nice day for the Eton Rifles

Vaikka viikonloppuvapaus onkin suhteellisen vieras käsite ihmiselle, joka on jo muutamia vuosia yrittänyt sovittaa yhteen opiskelua ja työntekoa, onnistuu perjantai yleensä aina olemaan tunnelmaltaan jotenkin muita päivä kepeämpi. Tänä perjantaina ilmassa leijuu erityisen sankka pilvi potentiaalia olla villi, vapaa, iloinen ja onnellinen, kiitos eilisen Teenage Fanclub -keikan, mikä pisti tällaisen syntymäpessimistin pasmat ihan sekaisin: eilen illalla viritelty hymy taitaa olla kasvoilla vieläkin. Ja voih, missä te kaikki tänään kaupungilla näkemäni ihanat pojat olette itseänne piilotelleet! 

Tällaiset päivät, jolloin limpparilasi tuntuu ennemminkin puoliksi täydeltä kuin puoliksi tyhjältä, saavat viimeisen silauksensa tietystikin tunnelmaan sopivasta musiikista. The Jamin The Eton Rifles on kappale, jonka tahtiin saa harmillisen vähän tanssia muualla kuin ikiomalla tanssilattialla. Kappale on ehdottomasti perjantai-biisien eliittiä ja ihan parasta just nyt, kun tekisi mieli vain hyppiä nyrkki pystyssä ja huutaa hello-hurrah what a nice day.

Hei, dj, jos haluat nähdä tanssivia tyttöjä, niin soita, soita tämä!

This boy is too young to be singing the blues

Coverit, remixaukset sun muut kikkailut eivät ole minulle ihan se ongelmattomin taiteenlaji purtavaksi. Ihminen, jolla on enemmän tunnesiteitä popkappaleisiin kuin eläviin olentoihin, voi olla aika herkkä näyttämään punaista valoa tietyn tärkeystason saavuttaneen biisimateriaalin sormeilulle. 

Onneksi maailmassa, jossa on pyhiä, jopa varsin seremonialliseen käyttöön kohotettuja popveisuja, on myös liki pyhiä yhtyeitä, joihin muodostunut rakkaus on sen verran sokea, että tekee kaikenlaisesta toiminnasta vähintäänkin ihan ookoon. Tästä syystä Idlewildin versiointi Teenage Fanclubin Everything Flows -hienoudesta ei tunnu kovinkaan suurelta vääryydeltä, vaikka lähtökohtaisesti tuollaisella teoksella leikittely onkin aika no no. 

Koska Elton Johnin tuotantoon minulla ei ole sen suurempaa tunnesidettä, en pidä miehen kappaleiden versiointia lähtökohtaisesti mitenkään ongelmallisena. Etenkään, kun sillä leikittelijänä on itselleni niinkin merkityksellinen taho kuin Keane. Yhtyeen muutama vuosi sitten päivitetty näkemys vuonna 1973 ilmestyneestä, popkappaletäydellisyyttä hipovasta Yellow Brick Road -biisistä on yksi cover-suosikkini. Keane on onnistunut versiossaan muokkaamaan Elton Johnin alkuperäiskappaleen kauneudesta ja hienoudesta uudenlaista kauneutta ja hienoutta, joka kuulostaa Keanelta, mutta tuo silti klassikon parhaat puolet hienosti esiin. Ehkä hyvä cover on sellainen, jonka  kuulemisen jälkeen pystyy rakastamaan molempia versioita ja alkuperäistä ehkä jopa vähän enemmän kuin ennen.

Mikä coveri on säväyttänyt juuri sinua?

Ja ai niin. Minulla olisi yhdelle halukkaalle tarjottavana lippu Teenage Fanclubin huomiselle Nosturi-keikalle. Keikkaseuralaiseni on estynyt suorittamaan velvollisuuttaan, joten minulla on yksi ylimääräinen lippu. Mainostin lippusta jo parin päivän ajan Facebookissa, mutta koska ottajia ei löytynyt, siirrän nyt tarjouksen tänne. Tuntuisi hullulta jos lippu jäisi tyystin käyttämättä.

Koska aika on rajallinen, en ehdi järjestää sen suurempia arvontoja. Lipun saa se (siis ilmaiseksi), joka ensimmäisenä ehtii hihkaista tämän postauksen kommenttiboksiin oman suosikkicoverinsa ja sähköpostiosoitteensa sille tarkoitettuun kenttään tai kommentin yhteyteen muuten. Lippu ei tietystikään sisällä velvoitetta pitää allekirjoittaneelle seuraa. Riittää, että olet valmis noutamaan lipun Helsingin keskustan alueelta huomenna n. klo 9 - 17 tai Nosturin edestä klo 19.45. 

Ja ne, jotka eivät ehdi ensin, keikalle saa tietääkseni vielä lippuja.

Be Be Beady Eye

Ainakin oman pienen elämäiseni yksi viime aikojen odotetuimmista hetkistä taitaa olla käsillä huomenna keskiviikkona, kun Liam Gallagherin luotsaama Beady Eye tuo pikkaisen elämän tarkoitusta meidän sitä kaipaavien ulottuville. Bring the Light on ladattavissa yhtyeen kotisivuilla huomenna Suomen aikaa klo 12  lähtien. Niin kovasti toivon, että tästä hommasta nyt olis johonkin erityiseen, vaikka olenkin sitä mieltä, että ilman Noelia Liam on aika sieluton. Mutta mitäs me sieluista, jos kampaus ja takakeno ovat kohdillaan.

Pulp return, this is hardcore

Hiljaisuus on kultaa, mutta niin on brittipop-klassikko Pulpin lyhyt visiitti keikkalavoillekin. Annetaanpa uutisen siitä nyt siis toimia tämän kultaisen blogihiljaisuuden rikkojana.

Pulp siis ensi toukokuussa Primavera-festivaaleilla ja myöhemmin kesällä, 3. heinäkuuta,  Lontoon Hyde Parkin Wireless-festivaaleilla. Aww, aika hardcorea! Voi voi, taas tuli onnellisuuden ja tyytyväisyyden tavoittamisesta hieman vaikeampaa. En voi mitenkään, mitenkään, antaa Jarviksen laulella heinäkuisessa Hyde Parkissa ilman minua. Miksi onnellisten asioiden täytyykin olla niin vaikeasti saavutettavissa?
 

Lähde: XFM