Brorherin Darling Buds Of May -singlen A-puoli on soinnut täällä jo pari kertaa, joten pistetäänpäs eetteeriin sitten sen alkuviikosta ilmestyneen singlen toinen puolisko. Parempi sellainen? No ei nyt sentään. Joo-o, kyllä minäkin noita Supersonic- (tai melkein mitä tahansa Oasis-) kitaroita aluksi säikähdin.
Aluksi Homesick tosiaan järkytti noilla Oasis-kitaroilla. Vaikutteiden säikähtäminen on kuitenkin ehkä vahän tylsä ja vaisu tapa lähestyä yhtyettä, joka selkeästi on ottanut asiakseen tehdä brittipoppia. Itse olenkin sitä koulukuntaa, joka suhtautuu tuttuihin juttuihin, vaikutteisiin ja niiden leviämiseen varsin suopeasti. Niinhän niitä genrejä, ilmiöitä ja alakulttuureita syntyy: kun ollaan riittävän samanlaisia muodostamaan jotain kollektiivista. Ja niin niitä genrejä, ilmioitä ja alakulttuureja pidetään hengissä, että tehdään juttuja ainakin vähän niin kuin ennenkin. Eikä minua haittaa se, että brittipoppia tarjoillaan taas siinä muodossa kuin sen itse mieluiten nautin. Etenkin, kun ne vanhat brittipop-jumalat siirtyvät soittamaan rock 'n rollia.
Olen saanut olla Brother-fiilistelyjeni kanssa aika yksin. Jossain brittiläisessä mediassa yhtyeen kohderyhmäksi määriteltiin mielikuvituksettomasti Fred Perryyn pukeutuneet teini-ikäiset ladit, joihin uppoaa joku The Courteeners. No, tarkemmin ajatellen, taidan itse istua hyvin pienin sovelluksin tuohon kohderyhmämääritelmään, kypsä lähipiirini sitten ehkä ei.
Eihän Homesick lauluna ole läheskään niin näppärä ja nokkela popitus kuin emobiisinsä Darling Buds Of May tai toinen suosikkini Time Machine, mutta kyllä se minusta pienestä vaisuudesta ja jopa äärimmäisen läpitunkevista idoliviboista huolimatta - tai ehkä juuri niiden vuoksi - ihan kivasti sitä itseään edustaa. Uutta brittipoppia. Paljon Oasis, paljon Stars of CCTV-aikainen Hard-Fi, vähän Brother. Kyllä minä siis edelleen yhtyeestä intoilen, kuten intoilen The Courteenersista, ladeistä ja Fred Perrystäkin. Ehkä olen helppo ja analyyttisyyteen kykenemätön. Tai sitten vain uskon sokeasti, että tuottaja Stephen Street tulee ja pelastaa taas maailman, kuten parikymmentä vuotta sitten. Niin kauan kuin minulla ei ole tarvetta mennä elämässäni eteenpäin, tällainen kyllä kelpaa. Ja olisi kelvannut teini-ikäisenä Fred Perryyn pukeutuneena ladinakin. Tai lassiena.
