Manic Street Preachers näyttää olevan yhtye, josta puhuessa tuntuu usein joutuvan jonkinlaisten koulukuntakysymysten äärelle. Levyjen julkaisujen alla arvaillaan, että mitäköhän Manicsiä sieltä on tulossa ja ensimmäisen singlen perusteella mietitään, että minkä koulukunnan mielestä tuleva levy on sitä oikeaa Manicsiä. Itse olen törmännyt ainakin sellaisiin yhtyettä fiilisteleviin, joiden mielestä Manics oli oma itsensä nimenomaan kolmella ensimmäisellä levyllä, niihin, joidenkin mielestä juttu alkoi toimia vasta post-Richey-levyillä ja sitten on niitä, jotka ovat erityisen mieltyneet menestyslevy This Is My Truth Tell Me Yoursin jälkeiseen ja kaltaiseen tuotantoon.
Itse löysin yhtyeen nimenomaan This Is My Truthin kautta. Levy on ensimmäinen Manics-albumi, johon olen rakastunut autenttisesti: elin tuolloin vahvaa musiikillisen heräämisen aikaa ja levy sopi täydellisesti silloiseen agendaani. Vaikuttanut siis vahvasti oman musiikkimakuni muodostumiseen. Tuota joidenkin mielestä Manicsin kaupallistumisen aloittanutta levyä edeltäneiden albumien hienouden ole huomannut vasta postuumisti ja ainoa, joka niistä on levynä noussut henkilökohtaiseksi supersuosikiksi asti on Everything Must Go On. Omaa Manics-koulukuntaani ei siis taida olla kovin vaikea määrittää eikä varmaan ole yllättävää se, että minun korviini uusin levy Postcards From A Young Man kuulostaa välilevynä pitämäni Journal For Plague Lovers -albumin jälkeen taas siltä minun Manicsiltäni. Ihana. Suuren suuria levytason suosikkeja ovat myös vähän vähemmän mahtipontista Manicsia edustava vuoden 2001 Know Your Enemy sekä vuoden 2007 rokkaava Send Away The Tigers.
Niin tai näin, yhtye on minulle yksi sellainen elämän tukipilari, takuutykättävä kestosuosikki, jonka keikalle on aina kiva päästä. Syksyksi suunniteltu Lontoon keikkareissu ei mennyt aivan niin kuin piti: James Dean Bradfieldin sairastumisen vuoksi yhtye joutui siirtämään useamman kiertueen keikoista tammikuuhun. Nyt perjantaina on sitten sen uuden yrityksen aika. Jee! Lisäfiilistä tähän kohtaamiseen uskon löytäväni siitä ilosta ja riemusta, että näen samalla ensimmäistä kertaa livenä supersuosikkini British Sea Powerin, joka on pestattu lämmittelijäski. Awww.
Mutta tämän postauksen varsinaisena ideana ei ollut rakentaa minun Manics-identitteettiäni, vaan saada kuulla teidän Manics-mieltymyksistänne. Luovutan nyt loppuviikon ajaksi kirjoitusvastuun teille: kertokaahan te kommenttiboksiin omat Manic Street Preachers -mieltymyksenne: suosikkibiisi (ehkä YouTube-linkkeineen), suosikkilevy, mitä vain.
Kiitokseksi siitä, että olette i h a n i a ja viime aikoina erityisen rohkeasti kommentoimaan uskaltautuneita, lupaan tuoda tuliaiseksi jotain teemaan sopivaa Manics-sälää parille onnekkaalle arvottavaksi. Uskon puhuvani kaikkien blogia kirjoittavien puolesta, kun sanon, että on mahtavaa saada välillä omien päänsisäisten ajatusten lisäksi vihiä siitä, mitä muiden päässä liikkuu. Kaikilla, jotka rohkenevat paljastamaan tämän tekstin kommennenttikenttään oman Manic Street Preachersinsä viimeistään sunnuntain 23.1 päiväyksillä, on siis onnettaren avustamana mahdollisuus saada itselleen jotain Manics-muksaa! Palaan asiaan maanantaina kotiuduttuani.
Avaan pelin yhdellä omalla suosikilla. Kivaa loppuviikkoa.
