Hyvää uutta vuotta

Mikään uusi vuosi ei ole mitään ilman tätä. Hyvää uuutta vuotta! Huomenna vuoden biisejä.

Päivän poiminta: Todella upeeta 20.v

Saffron: Do you like them or not?
Eddie: I like them if they're Lacroix.
Saffron: Well they are.
Eddie: Oh, good. I like them, darling. 

Yksi parhaista komediasarjoista ikinä tekee kaksikymppistensä kunniaksi lyhyen paluun televisioon - ja ihan alkuperäisen näyttelijäkaartin voimin. Fabulous!

Eddie: Sweetie, what are you drinking?

Patsy: Oh this? Chanel No. 5.

Vaikka sarjassa olennaista olikin ysäriys - ihanan kamalat vaatteet, Harvey Nicks -tavaratalo, Christian Lacroix, dialogissa vilahtelevat ysisjulkkikset - on Patsyn ainehuuruinen kolsous ja Edinan itsesäälintäyteinen läskisurkeilu ajatonta. Päivitettyä sekoilua siis just kohta Ylellä. 

Eddie: In this body there is a thin person dying to get out.
Gran: Just one dear?

Todella upeeta, 20.v

TV1 torstaina 29.12. ja 5.1.2012 klo 19.30 – 20.00

Kuva Yle

Temppu päivässä

Kuva via

Tulossa: Janice Graham Band - It's Not Me

27.02.2012

This is a album , it was written as a album and should be played as a album , in fact when it goes on iTunes we're not gonna let people bastardise it by letting people buy individual tracks...

Manchesteriläisen Janice Graham Bandin helmikuussa ilmestyvä debyytti - ehkä yksi ensi vuoden mielenkiintoisimmista levyistä. Tällaista yhtye on tehnyt aiemmin, Assassiner-kappale löytyy  Murder-singlen b-puolelta.

Lokakuussa olin vielä pikkuisen epäileväinen, nyt kuitenkin kiinnostaa kovasti kuulla, mitä pojanklopeilla on tarjota. 

Blur more

Kaveri vinkkasi tällaisesta Facebookissa. Söpö.

Parasta juuri nyt: Smith & Burrows - Funny Looking Angels

Jos jotain saisin toivoa vuodelle 2012, niin enemmän Smith and Burrowsia ja vähemmän muuttoja: pakkasin lauantaina muuttoauton neljännen kerran tänä vuonna. Onneksi projektia saatiin tällä kertaa toteuttaa Tom Smithin ja  Andy Burrowsin yhteistyön hedelmän, Funny Looking Angels -albumin tahtiin.

Joululevyn tittelin saanut albumi ei onneksi ole sikermä ennalta-arvattavia jouluklassikoita, vaan sisältää sesongin ulkopuoleltakin poimittuja kappaleita. Tästä huolimatta albumi on täydellinen juhlakauden kuunneltava, kiitos herkkien kappalevlintojen ja Smithin dramaattisen lauluäänen, joka tekee kappaleesta kuin kappaleesta juhlavan.

Albumin hienoimmat hetket sijoittuvat mielestäni levyn keskivaiheille, missä Razorlightista aikoinaan karannut Burrows ja Editorsin keulakuvana parhaiten tunnettu Smith ovat päättäneet irrotella kolmella yllättävällä cover-valinnalla: levyltä löytyy niin Yazoon kasariballadi Only You, Blackin Wonderful Life -klassikko kuin täälläkin rakastetun 90-luvun brittipoppiyhtye Longpigsin On And On.

 

Oikeastaan "joululevy" tuntuu vähän ahtaalta määritelmältä albumille, jota voisi ainakin joidenkin kappaleiden osalta kuvitella kuulevansa myös tammikuussa. Andy Burrowsin johdolla lauletut osat kun tuovat useammin mieleen Badly Drawn Boyn kuin joulun. Mutta niin, yksi vuoden kivoimmista levyistä.

This is England, this is Joseph Gilgun

Ei Baracuta miestä pahenna. Eikä varsinkaan Joseph Gilgunia. Ehkä mielenkiintoisin brittinäyttelijä tällä hetkellä. Rakastan ja huokailen. 

kuva via 

Ei haittaa, vaikka Gilgun onkin jättänyt taakseen elämänsä Emmerdalen Eli Dinglenä, kun tiedossa on lisää Woodya. Miehen tähdittämä This is England -elokuva on nimittäin saanut jatkokseen jo toisen spin-offin: kolmijaksoinen This Is England '88 -minisarja näytetään tällä viikolla brittien televisiossa. Sarjan dvd:lle päätymistä odotellessa minulla onkin sopivasti aikaa katsoa sitä edeltäneet This is England '86 -jaksot. Vihdoin.

Joseph Gilgun Woodyna, This is England '88 

Kiitos lukijalle vinkkauksesta! 

Miracles happen

Toivottavasti myös joskus maanantaisin.

Kuva via

Ihmeiden täyteistä viikkoa kaikille!

Uutta: The Moons - Double Vision Love -video

No voi herkkua! Ainakin tämän pian ilmesyvän uuden singlen perusteella The Moonsin vuodentakainen Life On Earth -debyytti on saamassa hienon seuraajan. Edwyn Collinsin tukemana äänitetyn levyn ilmestymistä odotellessa siis.

The Moons tuntuu tekevän kivojen biisien ja videoiden lisäksi hurjasti muutakin jotenkin niin oikein. Yhtye kiersi Eurooppaa Beady Eyen lämppärinä, se liputtaa Liam Gallagherin supertyylikkään Pretty Green -vaatemerkin puolesta ja levyttää Acid Jazz Recordsille. Lisäksi yhtyeen laulaja Andy Crofts on soitellut Paul Wellerin bändissä. Yksi mielenkiintoisimmista uusista brittiyhtyeistä, jonka retrotaju tuntuu olevan ihan omaa luokkaansa. Tykkäävätkö muut?

Lisää The Moons -hehkutuksia löytyy täältä.

Kirpparilöytö: Space Monkeys - The Daddy of Them All

Jos on niinkin epäcoolin musiikin kuin ysäribrittipopin vannoutunut kuluttaja, voi varautua siihen, että kirpparit ja lähetystorit ovat pullollaan hyviä löytöjä. Päivällä suoritetulta, Hakaniemen Fidaan suunnatulta tutkimusmatkalta mukaan tarttui Space Monkeysin levy The Daddy of Them All. Yhdellä eurolla.

Niin. Mikä ihmeen Space Monkeys, kyselin minäkin vielä hetki sitten. Nyt tiedän, että yhtye on Manchesteristä, julkaisi 1990-luvun lopulla yhden levyn (melkein kaksi) ja että their musical style was often compared to baggy and acid house music, some would even call their music post-Madchester. (Wikipedia)

Miten sitten osasin tarttua varsinaiseksi helmeksi osoittautuneeseen levyyn? No, yhtyeen nimi, albumin nimi, levyn kansi ja kannessa esiintyvän yhtyeen habitus kauluspaitoineen ja tuulitakkeineen - kaikki tuo tuntui jotenkin NIIN kovasti manchesteriltä. Tutulta. Oikeanlaiselta. Vielä kun takakannesta löytyi merkinnät 1997 ja Factory Records, tiesin, että käsissä voi olla uusi just minun juttu. Ja kyllä vain, levy on ihana sekoitus madchesteriä ja 90-luvun brittipoppia.

Mahtavaa löytää jotain uutta ja ihanaa maailmasta, jota ei enää ole. Miten olen onnistunut ohittamaan tämän?

Viikonlopun valinnat

Lauantai 26.11: An evening with Soliti @ Korjaamo 

Oman maan mansikoita samalla lavalla:

22.00 doors
22.15 The New Tigers
23.15 Black Twig
24.15 Cats On Fire
01.15 Big Wave Riders

Vaikka en mikään varsinainen indiehirmu olekaan, kyllä tällainen hyvän livemusiikin maraton kiinnostaa. The New Tigersia lukuun ottamatta kaikki on tuttuja ja kovasti täälläkin tykättyjä. Nam.

 

Black Twig: Death Scene by Soliti

 

Big Wave Riders: Behind These Walls

Sunnuntai 27.11: This is England, YLE FST5 Klo 21.00

12-vuotias isänsä menettänyt ja koulukiusattu Shaun löytää paikkansa poikaa sympatisoivien skinheadien porukasta. Elokuva on hieno aikamatka 1980-luvun alun Englantiin, rankka kuvaus nationalististen ja rasististen näkökulmien tunkeutumisesta "epäpoliittiseen" skinheadkulttuuriin, mutta myös koskettava kasvutarina. Rosoista, paikoin ahdistavaa tunnelmaa keventää upea musiikki. Elokuvan valopilkku on ehdottomasti Shaunin suojatikseen ottavan skinheadporukan pää Woody.

Parasta juuri nyt: The Rifles - Sweetest Thing

Sweetest Thing on The Riflesin kolmannen albumin, syksyn melkein ihanimmaksi osoittautuneen Freedom Runin parhaimmistoa. Tämän hetken suosikkibiisi. Tykkään erityisesti videon ja kappaleen yhdistyessä syntyvästä, unelmoimaan ajavasta tunnelmasta. Sopivassa suhteessa psykedeliaa ja liki kliseisiä popelementtejä. Kitaroissa vierailee Paul Weller, jonka Black Barn studiolla albumi on äänitetty. Niin ja videolla yhtye esiintyy Liam Gallagherin Pretty Green -merkin vaatteisiin pukeutuneena.

Sweetest thing on syyskuussa ilmestyneen albumin toinen single ja ainakin minun mielestänin ensimmäistä Tangled Up in Love -singlelohkaisua huomattavasti mielenkiintoisempi.

I've got a pocket full of pretty green

Oih! Mie en kestä!

Videolla vilahtelee useampikin konkreettinen syy sille, miksi vilkuilen jatkuvasti miestenosastoille. Oi miten tyylikästä! Miksi en vaan voisi olla poika? Tai edes vähän harteikkaampi tyttö?

Mukavaa uutta viikkoa toivottelee tyttö, joka pukeutui tänään(kin) Graham Coxoniksi

The Maccabees: Pelican

Vihdoin pilkahduksia uudesta The Maccabeesistä!  

Kyllä The Maccabees pelikaaneineen ainakin minun korviini soipi yhtenä tämän hetken mielenkiintoisimpana kitarayhtyeenä.

Brightonilaisia on veikkailtu brittiläisessä musiikkimediassa vuoden 2012 isoksi jutuksi. Kyllähän lopullinen läpimurto olisi vähintäänkin kohtuullinen palkinto yhtyeelle, joka on kuitenkin ehtinyt jo tehdä kaksi kovasti kivaa albumia. Toivotaan nyt siis, että suuri yleisö vihdoinkin päättäisi tämän uuden albumin myötä ottaa yhtyeen vakavasti. Pelican-single ilmestyy 1. tammikuuta, Given To The Wild -albumi tammikuun yhdeksäs.

Kiskan kautta

Useimpien viikonloppujeni rutiini: lehtipisteen kautta kahvistelemaan.

NME:tä ostan nykyään aika harvoin, parin viikon takaiseen ostopäätökseen vaikutti Stone Roses -huuma ja yhtyeen reunionia huutava kansikuva, tällä kertaa lehden äärelle houkutteli kantta koristava mieskomeus. Myös Mojon Quadrophenia-teemanumero vaikutti letkeään lauantaihin sopivalta herkulta. Kylkiäisenä tuleva, teemaan  istuvaksi koottu kokoelmalevy mainostaa kannessa itseään  kahdella ennenjulkaisemattomalla The Who -demolla. Mukana kokoelmalla myös muita klassikoita: Small Faces, The Yardbirds, The Creation, Bo Diddley ja The Action, jolta on valittu mukaan tällainen herkku: 

Perjantai-biisi: Something 4 the weekend

Tämän kappalevanhuksen veikeässä keinuttelussa on hyvä kulkea kohti viikonloppulomaa ja Black Dooria. Paikan dj-tiskin takaa löytyy tänään sen verran rakasta (ja musiikkimaullisesti ansioitunutta!) porukkaa, että uskon ainakin joidenkin tämän tytön biisitoiveiden toteutuvan. Saa tulla porisemaan!

Ja ai niin, täällä tapahtuu ihania. Hus hus sinne!

Eka työpäivä

Jännittää.

Cast: See that girl. En kestä!

Juuri nyt tuntuu siltä, että rakastan menneiden vuosien menestysyhtyeiden takaisin tulemisia enemmän kuin ikinä. 1990-luvun brittipop-suuruus Cast on tehnyt paluulevyään ilmeisesti jo hyvän tovin, sillä vihjeitä uudesta materiaalista on tipahdellut sosiaalisen median eri sovelluksiin varmastikin jo yhtyeen viime joulukuisesta, vuoden 1995 mestariteoksen, All Change -klassikon juhlistamisen kunniaksi tehdystä paluukiertueesta lähtien.

Viime kesänä yhtye soitti muutaman festarikeikan, nyt on sitten vihdoin sen uuden materiaalin julkaisun aika. Albumi Troubled Times ilmestyi ilmeisesti PledgeMusic-verkkosivuston kautta jonkinlaisena eksklusiivisena latausversiona tiistaina, virallisesti se on ulkona helmikuussa. Singlelohkaisu See that girl ilmestyy kuitenkin jo 19.12. Ihan sama, mitä sieltä tulee, suursuosikki on aina suursuosikki ja keulamies John Power yksi pop-jumalistani. Britpop never dies - olen innoissani. 

Cast 2011

Cast 1996

Päivän poiminta: Koria Kitten Riot @ Kokomo

Kotimaisen Koria Kitten Riotin The Lows and The Highs* -albumi on varmastikin yksi tämän syksyn mukavimmista uusista tuttavuuksista. Levy on niin lempeän, hyväntahtoisen ja helposti lähestyttävän kuuloinen, että siitä on kutakuinkin mahdotonta keksiä mitään pahaa sanottavaa.

Lempeä ja helposti lähestyttävä ei kuitenkaan tarkoita tylsää ja valjua. Moneen taipuva biisilista sekä eri instrumenttien ja niiden käsittelyn taitavien runsaanlainen hyödyntäminen tekevät levystä ihanan musikaalisen kokonaisuuden. Harkitun ja viimeistellyn jälkimaun jättävän albumin kruunaa americanan lomasta pilkottavat Ed Harcourt -mielleyhtymät, jotka saavat tällaisen anglofilismiin taipuvaisen  innostumaan entistä enemmän.

Levyllä on useampi vaikutuksen tekevä kappale, esimerkiksi juuri harcourtmainen Don't Know If I Can Go Back Home, ihanan rytmikäs Playing Truant ja kivasti koliseva Your Final Warning. Popparin korvaan levyn helmeltä kuulostaa kuitenkin videokappale An Anthem From The 80s, josta itsestäkin löytyy melodiaa ja nostatusta vaikka aina yltäkylläisyydessä huonosti voivan sukupolven anthemiksi asti.

The Lows and The Highs on ilmestynyt jo lokakuun puolella, mutta nimen takana vaikuttava Atti Reikko on mahdollista nähdä - yhtyeellä vahvistettuna - levynjulkaisukeikallaan juuri tänään! Artisti itse varoittaa, että livekeikkojen meno voi olla levysovituksista poikkeavaa: "Levyä voi kuunnella kotona, mutta keikat ovat parhaimmillaan ihan oma juttunsa." Jännää! Minut löytää siis illalla täältä:

Koria Kitten Riot @ Kokomo

3.11.2011

Liput 6e

*Levy saatu blogin kautta.

Kaiser Chiefs: Kind Girl You Are

Kaiser Chiefsin muutaman viikon takaisesta keikasta - niin kuin sadasta muustakin keikasta - kirjoittaminen on vähän jäänyt. Jotenkin koen keikkatunnelmien purkamisen ja sanaistamisen hankalaksi, mistä syystä päädyn luonnostelemaan keikkaraportteja niin pikäksi aikaa, että lopulta niiden valmiiksi saattaminen ja julkaiseminen tuntuu jo jotenkin liian myöhäiseltä.

No, ytimekkäästi jotain leedsiläisten Helsingin vierailusta yhtyeen uusimman singlen ja siitä tehdyn videon seuraksi: keikka oli lähellä huikeaa, tykkäsin hirmuisesti! Yhtye lunasti On se sairaan kova livenä kyllä -lupaukset ja yleisö lähti upeasti menoon mukaan. Oma keikkatunnelmani rakentui pitkälti vanhojen hittibiisisuosikkien intoilusta tai tuon intoilun odottamisesta, mutta oli kiva huomata, etteivät ne itselleni merkityksettömät uudet kappaleetkaan ihan nollaan onnistuneet tunnelmaa laskemaan. Kiva keikkafiilistely löytyy Laurin blogista. Allekirjoitan, vaikka itse ongelmayleisöltä vältyinkin. 

Niin kovasti kuin uudesta Kaiser Chiefstistä haluaisinkin tykätä, ei yhtye oikein tunnu antavan siihen mahdollisuutta. Uusin levy kuulostaa kivan keikkakokemuksen jälkeen jopa entistä valjummalta eikä tämä viimeisin singlekään tunnu tuovan hommaan mitään ryhtiä. Vaisu ku mikä.

Perjantai-biisi: The View - Tragic Magic

Tulin parisen päivää sitten nimenneeksi Kasabianin Velociraptor! -albumin tämän vuoden todennäköisimmäksi suosikkilevykseni. Kattavampaan Vuoden 2011 tapaukset -listaan palaan varmasti parin kuukauden päästä, mutta koska mitä ilmeisimmin kaikki lukijat ovat menettäneet yöunensa sitä Miian toiseksi suosikeinta levyä arvaillessa, ajattelin nyt sitten kiltisti sen paljastaa.

Skotlantilaisen The View'n maaliskuussa ilmestynyt kolmosalbumi Bread and Circuses -albumi on kertakaikkisen loistelias ja lyö kyllä kaikkien muiden mukavien indiepopyhtyeiden tekemiset mennen tullen. The View'n uskomattoman näppärän ja tarttuvan biisikavalkadin rinnalla muun muassa The Kooksin ja The Riflesin viimeisimmät kuulostavat kyllä todella laimeilta. Vaikka ihanan hyväntuulinen Bread and Circuses ilmestyikin jo tovi sitten, ei se edelleenkään osoita vanhenemisen merkkejä, vaan on onnistunut säilyttämään paikkansa levyhyllyn eturivissä, käden ja hyvänmielen kaipuun ulottuvilla.

Tragic Magic on suosikkikappaleeni levyltä ja mitä parhain biisi juuri perjantaina soitettavaksi. Kylmiä väreitä aiheuttaa ainakin vuoden parhain kertosäe ja niin, tuo Kyle Falconerin aksentti. Aah, mikä poptäydellisyyttä hipova tunnelma.

 

Koska oletan, että kaikkien sydämet kokivat totaalisen sulamisen viimeistään kohdassa "gave them his umbrella, took it back on a reeeni day", uskallan ehdottaa illan soittolistalle vielä ainakin kappaleita Underneath The Lights, Girl, Beautiful, Blondie ja Walls.

Kohtaamisia Steven Morrisseyn kanssa

Tein eilen kulttuurimatkan Myllykoskelle MYPA-VPS-jalkapallo-otteluun. Kulttuurimatkan kyseisestä Veikkausliigan pelistä teki tietysti VPS:ssa numerolla 26 pelaava Steven Morrissey. Hah!

Jalkapalloilija Morrisseyn ja pian paperitehtaansa menettävän, lokakuisessa illassa kovasti surumieliseltä näyttäneen Myllykosken kylän inspiroimana päivän levynä soikoon haikeuslevyistä upein, Morrisseyn Vauxhall and I. Hmmm. Kyseisen levyn hienous se vain hämmästyttää vuodesta toiseen.

Tätä hiljenevien tahtaanpiippujen aiheuttaman melankolian tunnelmointia lienee luonteva jatkaa Miika Nousiaisen Metsäjätti-kirjan äärellä.

Päivän poiminta: NT's White Trash @ Loose

Nick Trianin tekemiset ovat kiinnostaneet jo vuosia, eivätkä vähiten niissä tapauksissa, kun mies itse on ollut kitaran ja mikkiständin varressa.

Trianin uusin kokoonpano NT's White Trash on livenä kovasti toimiva, tämä tuli todettua kesällä Libertessä. Tänään yhtye asettuu kuultavaksi Loosen lavalle, indienälkäisille siis tarjolla korkealaatuista lähiruokaa hupaisaan pikkusetelihintaan. Miia siis suosittelee kaikella vilpittömyydellään.

Parasta juuri nyt: Kasabian

Olen löytänyt tämän vuoden rakkauslevyni. Se on Kasabianin noin kuukausi sitten ilmestynyt neljäs albumi ja se kuulostaa kerrassaan upealta. Jollei jokin Blurin kaltainen palvottava nyt yhtäkkisesti keksi yllättää taianomaisesti vaikuttavalla paluulevyllä, saa Velociraptor! minulta kanteensa Vuoden levy 2011 -tarran, ihan varmasti.

"Who made you the master? The lady caster, I found you looking for a good time." Simppelit, mutta kiehtovat lyriikat = Re-Wired.

Velociraptor! saa erinomaisuudellaan kalpenemaan jopa hiljaiseksi vetäneen Kasabian-debyytin. Sen lisäksi, että siltä löytyy kasapäin sitä samaa modernia psykedeliaa, kauniiden popmelodioiden lomaan upotettua lädimäistä uhoa, tyylikästä aggressiivisuutta, koneilla rakennettua rytmikkyyttä ja mukaan tempaavaa mullikuorolaulua, mikä vuonna 2004 kuulosti Club Foot-, Processed Beats- ja L.S.F -hienouksien muodossa ennenkuulumattoman komealta, tarjoaa se levyllisen taidokkaasti kirjoitettuja kappaleita, joista jokainen onnistuu vuorollaan kuulostamaan siltä levyn parhaimmalta raidalta. 

Monimuotoisen, mutta silti hirmuisen kasabiamaiselta kuulostavan biisiarsenaalin seasta ei löydy yhtään täytebiisiltä tuntuvaa turhaketta.

Hämyisen indieklubin kaipuu = I Hear Voices

En siis vielä viikkojenkaan voimasoiton jälkeen ole onnistunut löytämään levyltä yhtäkään heikkoa lenkkiä. Sen sijaan olen onnistunut löytämään yksitoista hyvää syytä pitää Sergio Pizzornoa tämän hetken mielenkiintoisimpana biisikirjoittajana. Turhasta kikkailusta riisutut, mutta silti dynaamisuudellaan vaikutuksen tekevät lyriikat yhdistettyna Tom Meighanin itsevarmaa tarmokkuutta huokuvaan laulutyyliin ja mieleenpainuvia melodioita toisinaan säestäviin Pizzornon lauluosuuksiin tekevät jokaisesta kappaleesta omalla tavallaan kiehtovan.

Velociraptor!-napakympin myötä Kasabianista on tullut minulle tämän hetken se yhtye. Yhtye, jonka vetovoima on ihan pakko matkata kokemaan livenä. Yhtye, jolla on karismaa, kappaleita ja keulahahmoa täyttämään Oasiksen kokoinen aukko. Minun korviini Kasabian kuulostaa erityiseltä ja omanlaiseltaan, paremmalta kuin mikään muu hetkeen.

 lädimäinen itsevarmuus plus kaunis, mielenepainuva melodia = Man Of Simple Pleasures

Debyytin hienous ja viimeisimmän julkaisun ylivertaisuus eivät tarkoita sitä, etteikö leicesteriläsiyhtye olisi viimeisen seitsemän vuoden aikana onnistunut kohtuullisen komeasti kahdella muullakin albumillaan. Vaikka kakkoslevy Empire ei esikoisen tavalla vakuuttanutkaan, oli pari vuotta sitten ilmestynyt West Ryder Pauper Lunatic Asylum sitten taas lähellä täysosumaa. Voi pojat, taidan elää elämäni toista Kasabian-huumaa.  

Sen lisäksi, että yhtye saa minut ylisanailemaan, saa se minut näköjään kirjoittamaan käsittämättömän kryptisiä, kappaleen mittaisia virkkeitä. Huh. Jotta tämä kielikiemuroiden välistä luettava hehkutus saisi vähän uskottavuutta ympärilleen, liitin tekstin lomaan ne omat suursuosikit, kappaleet, joita ilman yhtäkään hämyiselle klubille pystytettyä indieiltamaa ei tulisi järjestää. 

Aamukahviseurana Frankie & The Heartstrings

The Jesus And Mary Chainin Just Like Honey on varmaankin yksi niistä jalustalle nostetuista kappaleista, joiden sormeilussa on omat riskinsä.

En minä nyt ainakaan tältä istumalta punaista näe - peukku siis.

F*cking mega

Stone Roses reunion. Olen innoissani.

Yksi tämän vuoden veikeimmistä hetkistä: kun pääsin kättelemään Mania Primal Screamin keikan jatkoilla Loosessa. Oliskohan tuo mahtavuus mahdollista toistaa...

"If anyone buys a ticket."

Suuri päivä

Työllistymättömyyden hyvä puoli: päivän kalenterimerkinnäksi kelpaa "Kuuntele Noelia".

Tänään ilmestyneestä Noel Gallagher's High Flying Birds -albumista ei välttämättä ole ihan Kasabianin tai The View'n haastajaksi Vuoden 2011 suosikkilevyt -kilpaan, mutta kyllä minä tykkään, jopa AKA... What a Life! -kappaleen yllättävistä Kent-assosiaatioista.

Tällä hetkellä ne levyn mieluisimmat raidat - ensimmäisenä singlenä ilmestyneen The Death Of You And Me -kappaleen ohella - ovat kuitenkin (I Wanna Live in a Dream in My) Record Machine ja AKA... Broken Arrow. Nautinnollista kuultavaa. 

Viikon loppukevennys: Northern monkeys

Viihdytään nyt vielä vähän stereotypioiden äärellä. Hah, ilmeisen osuvia nämä Soccer AM -ohjelman hassuttelut.

Sunday, sunday

Brittikliseillä ja -stereotypioilla leikittelevän Blur-kappaleen video näyttää näin 2010-luvun silmin katsottuna aikamoiselta kliseeltä itsekin. Mutta ai ai, kyllä tässä brittipopestetiikkaa vilisevässä pätkässä silmä lepää. Videolta kun löytyy kaikki, mitä ihminen tarvitsee näyttääkseen tyylikkäältä: desert bootit, pikeet, button downit, v-aukko-Perryt, parka, Harrington, Levi's viisnollaykköset... Tyyli-ikoneita, todellakin.

Päivän paras: Goodbye kiss

Tämän päivän ykkösbiisi on ollut ehdottomasti Kasabianin vastikään ilmestyneen albumin musta hevonen, kovasti epäkasabiamainen herkkisraita Goodbye kiss. Kappale on yhtyeen tuotannoksi yllättävän aggressiiviton ja pop, mutta niin ihana, ihana. Yksi tämän syksyn biisisuosikeista, ehdottomasti.

Perjantai-biisi: Kaiser Chiefs -riemua

Olen surkea tanssija, mutta sellaisessa epämääräisessä biisin tahtiin säheltämisessä mielestäni varsin hyvä. Yksi kaikkien aikojen pomppubiisisuosikeistani joutunee tänään illalla super onnellisen brittipopparin käsittelyyn. Koreografiat olkoon ne joskus fanityttöiässä lanseeratut ylös, alas törkeästi toisia tönien.

Kaiser Chiefs on minulle yhtyeenä yhdenlainen brittipopin moderni klassikko, siitäkin huolimatta, että leedsiläisten menemiset ovat kiinnostaneet lähinnä kahden ensimmäisen albumin verran. Noilta levyiltä kun löytyvät minusta ne yhtyeen tuotantoa kannattelevat helmet, käsittämättömän nokkelat popkappaleet, jotka aikoinaan palauttivat uskoni uuteen brittipoppiin. Hienoa on toki myös se, että luotettavat lähteet kertovat yhteen olevan äärimmäisen kova livebändi.

14.10.2011 Kaiser Chiefs @ The Circus

Jotain uutta: Janice Graham Band

Mikä tekee brittiläisestä Janice Graham Bandista minun silmissäni lähtökohtaisesti mielenkiintoisen?

a) yhtye on Manchesteristä
b) sillä on takataskussaan tuore levytyssopimus tasokkaan ja mod-uskottavan Acid Jazz -levy-yhtiön kanssa
c) Manikin tykkää*
d) sitä mainostetaan modculture.com-sivulla ja vielä tällaisin sanoin: The first single, Murder, sounds like an update on The Specials take on ska (not unlike what the Dead 60s did), but with some modern day indie, a bit of old school funk, some aggression and an Arctic Monkeys-style regional vocal thrown in for good measure (but swap Sheffield for Manchester).

Yhtyeen tuotanto leviää nyt harmillisesti tällaisina klippeinä. 

Periaatteessa siis joo, käytännössä en kuitenkaan ole Janice Graham Bandistä ihan niin innoissani kuin toivoisin. Vaikka yhtyeessä onkin rytmiä, sielua, takapotkua, ja persoonallisuutta enemmän kuin  monessa uudessa virityksessä yhteensä, joku tässä mättää. Vielä.

*Janice Graham Band are a gang of funkateers from Manchester who sound so unique in an age when it is so easy to copy what has gone before. They are much much more than just another bunh of Mancunian council house riff-raff, they have got attitude aplenty and hearts full of soul. I don't know how my city does it, but I am glad, it does. The North is about to rise again. (Mani, Stone Roses / Primal Scream)

Noel Gallagher's high flying shoes

Limited to 200 pairs worldwide, the Noel Gallagher x adidas Originals – Training 72 NG will officially launch on Saturday, October 22nd, at adidas Originals No.6 in London and No.74 in Berlin.

Mistäs saatais Miialle? 

Kuvat täältä.

Homecoming queen

Syyslomakausi heitti minut junaan, jonka määränpäänä oli Suomen Tornionlaakso, äidin ja isän peräpohjalaisella mentaliteetilla varustettu seura sekä tietysti rauha ja hiljaisuus. 

Kotiinpaluun pakollisiin alkurutiineihin kuuluva paikallislehtien selailu paljasti muun muassa, että Pellon väkiluku on nyt sitten laskenut alle neljän tuhannen ja että kaksi pässiä annetaan hyvään kotiin. Niin ja että tänne Pelloon tarvitaan flyygeli.

Pelloon tarvitaan flyygeli

PELLO - Pello on aktiivinen musiikkipitäjä. Kuoroja on neljä, paikkakunnalla toimii Lapin musiikkiopiston sivutoimipiste, kosketinsoittajia on runsaasti myös kansalaisopiston piireissä. Pelloon tarvitaan flyygeli.

Sivistyslautkunnan ehdottamaan työryhmään kuuluvat alan ammattilaiset kanttori Raili Aska, musiikinopettaja Noemi Lehkonen, musiikinopettaja Lassi Vierikko ja sivistyslautakunnan varajäsen Katja Kauppi.

Työryhmä esittää, että Pellon kunta hankkisi takuun omaavan flyygelin, jonka hankkimiseen varattaisiin 15 000 euron määräraha. Hankinta olisi rajoitettu, ja tarjous pyydettäisiin vähintään kolmelta soitinmyyjältä. -- Työryhmä perustelee flyygelin tarvetta. Pellon kunnassa ei ole yhtään flyygeliä. 

(Katkelma Meän Tornionlaakso -lehden jutusta 6.10.2011) 

Pääkaupunkiseudun uuvuttava hektisyys tuntuu tällaista arkea tarkastellessa ihanan kaukaiselta. 

Matkamusiikkina kotiseutumatkalla tuon vanhan The Rifles -suosikin, teemabiisin virkaa suorittavan Peace & Quiet -kappaleen lisäksi uutta musiikkia: kyseisen yhtyeen yllättävän miellyttäväksi osoittautunut uusin täyspitkä Freedom Run, kotimaisen Koria Kitten Riotin hieno The Lows & The Highs -albumi sekä Kasabianin viimeisin, minut täysin hurmannut nelosalbumi Velociraptor!. Kaikista varppina tulossa hehkutuksia myöhemmin.

Pellossa kasvanut mukula kuittaa. 

Ainahan se on mielessä,

nimittäin Damon Albarn.

Klassikko

Niin ja yksi hienoimmista Blur-hetkistä:  Blue Jeans (1993), kappale, jonka äärellä minulla on paha tapa herkistyä. Tämä on aarre. Jestas!

Tässä laulussa vain on kaikki, mitä ihminen tarvitsee: poppi, maihait, farkut, Lontoo ja rakkaus. Kiiltokuva sille yhtyeelle, joka pystyy samaan näin 2010-luvulla. Vähän ehkä tekis mieli huutaa: "Modern life is rubbish!".

Air cushioned soles

I bought them on the Portbello Road on a Saturday

I stop and stare awhile

A common pastime when conversation goes astray

And don't think I'm walking out of this

She don't mind

Whatever I say, whatever I say

I don't really want to change a thing

I want to stay this way forever

If you don't mind

Blue, blue jeans I wear them every day

There's no particular reason to change

My thoughts are getting banal, I can't help it

But I won't pull out hair another day

You know it's to be with you, don't give up on me yet

Niisk.

Tulossa: The Maccabees - Given To The Wild

We are very pleased to announce our third album ‘Given To The Wild’ will be released on January 9. (http://themaccabees.tumblr.com/) 

No vihdoin! Brightonilaisyhtyeen kolmas albumi on tehnyt tuloaan jo hyvän tovin. Tuntuu siis huojentavalta, että käsittämättömän kivan Wall of Arms -albumin seuraajan ilmestymispäivästä voi vihdoin tehdä tarkan kalenterimerkinnän. Siitäkin huolimatta, että raksin joutuu tekemään vasta kuukausien päähän.

Liki kolmen vuoden mittaiseksi venyvä levynilmestymistauko tuntuu tässä hektisessä ajassa ikuisuudelta. Jos yhtye ei pukkaa täyspitkää vähintään joka toinen vuosi, heräävät epäilyt yhtyeen sisäisistä musiikillisista erimielisyyksistä ja odotukset menestyslevyä seuraavasta flopista.

The Maccabees onnistui kahdella ensimmäisellä levyllään kuulostamaan onnistuneesti sekä ajattomalta popilta että ajanhermoilla porskuttavalta indieyhtyeeltä. Vaikka sekä vuoden 2007 debyytti Colour It In  että pari vuotta myöhemmin ilmestynyt Wall Of Arms sivuavatkin Interpol- ja Editors-henkisiä, 2000-lukua vahvasti leimaavia indieihanteita, ei yhtye päädy kuulostamaan pelkältä aikansa tuotteelta, menestyksekkäällä indiekaavalla tuotetulta malliesimerkiltä, vaan on loppujen lopuksi yllättävän moneen kykenevä.

No, olipa The Maccabeesin resepti muutaman kuukauden päästä ilmestyvällä levyllä mikä tahansa, olen minä ainakin tästä odotuksen onnesta soikeana. Todennäköisesti luvassa on nimittäin tavalla tai toisella toimivaa popmusiikkia. Uutta materiaalia vartoillessa vanhaa, hyväksi todettua.

Pakko nähä: Northern Soul - The Film

This is a story of a youth culture that changed a generation and influenced songwriters, producers, DJs and designers for decades to come.

This is the story of Northern Soul.

 

The film will tell the tale of two Northern boys whose worlds are changed forever when they discover black American soul music. 

Northern Soul was phenomenally popular with British youths in the 1970s, taking the North of the country by storm. Northern Soul the film intends to appeal to those generations of fans while attracting a modern audience who can relate to youth culture from another era. If you were there, you’ll know. If you weren’t there, you’ll wish you had been.

Kuinka siistiä?! Northern Soul -elokuvan on määrä ilmestyä tammikuussa 2012. Sitä odotellessa voi vaikka katsella elokuvan tanssitreenejä. Cool.

Teksti täältä.

Hätäistä on

Hätäinen raportti näin syksyisin iskevän innostuneisuuden ja siitä johtuvan, kovasti kiireisenä pitävän elämisen keskeltä. Mielessä tänään:

No, tietysti tämä.

ja niinpä myös tämä, tulevan Noel Gallagher -albumin ennakkokuuntelujuhlallisuus:

Mainos Peteltä bongattu

Ja jokasyksyinen tennarihimotus, tällä kertaa Gola sellainen.

1999: Noel Gallagher calls Gola to request a pair of 'Harrier' trainers for himself and 'our kid'. Bryan Robson, Middlesbrough manager at the time endorses Gola. (Gola History)

Ja uusi takki. Rotsi. Made in England. Takilla on väliä ja life is good.

Päivän poiminta: Neds

Neds (Peter Mullan, 2010)

"Personal but not autobiographical" (Peter Mullan) 

1970s Glasgow, Non-Educated Delinquent, hooligans, louts, Tea Boy, gangs of bored youths, implication of casual sports clothes, "the so-called neds look more similar to mods/rude boys", "Mullan is trying to recreate the early 70s skinhead/suedehead look that was then in fashion", "Peter Mullan yhdistää raivokkaan jengikuvauksen, klassisen brittiläisen luokkatarinan ja nuoren toivon kehityskertomuksen sujuvasti"
 
Neds @ Rakkautta ja Anarkiaa 

Ke 21.09. 21:00 - Bio Rex

Pe 23.09. 18:30 - Kino Engel 2

Pe 23.09. 18:30 - Kino Engel 1

Inspiration in pictures

Fred Perry girl and Merc boy.

  
Kuvat: Fred Perry (1&2) ja Merc (3&4)

This is the day - uusi Manics-single

Manic Street Preachersin uusin single on coveri The The -yhtyeen vuonna 1983 julkaistulta Soul Mining -klassikkoalbumilta löytyvästä This is the day -kappaleesta. 38 kappaleen massiivisen National Treasures -singleboksin lokakuisen julkaisun kynnyksellä tälle viimeisimmälle koostettu video on luonnollisesti kaikkia meitä Manics-faneja hemmotteleva nostalgiatrippi.

Marraskuun alussa julkaistava kappale on muuten ensimmäinen Manicsien singleksi päätynyt coverbiisi sitten vuoden 1992 ja Suicide Is Painlessin.

Edit. Mikään ihan vaatimaton kokoelmajulkaisu ei tuo National Treasures -boksi olekaan:

'National Treasures - The Complete Singles' will be released on 31st October 2011. One of the formats will be a treasure of its own in the form of a boxset. The Boxset will consist of: 38 re-mastered vinyl finish CD singles (including B-sides from CD1's), a poster, a DVD of all 38 videos plus bonus video content, 7" vinyl of New Art Riot, Suicide Alley, Jackie Collins Existential Question, a lipstick and vanity mirror and a limited number will also contain a 7" of Motown Junk.

R&A-valintoja

Kovin anarkistisia nämä minun Rakkautta ja anarkiaa -valinnat eivät tänäkään vuonna ole. Yllätyksetöntä ehkä, että päätin pistäytyä katsomaan juuri elokuvat Neds ja Submarine, joita molempia voi ainakin hätäisesti kuvailla sanalla britti. Ilmiselviä poimintoja ehkä, mutta myös kovasti just minun näköisiäni.

Glasgow, 1970-luku: nuorella pojalla kirja kädessä. Nyrkistä tulee siis aika pian. Peter Mullan yhdistää raivokkaan jengikuvauksen, klassisen brittiläisen luokkatarinan ja nuoren toivon kehityskertomuksen sujuvasti. Elokuvaa kantaa viattoman näköisen Conor McCarronin häkellyttävä roolityö Jekyll ja Hyde -väritteisenä päähenkilönä. Sekä näyttelijänä että ohjaajana Venetsiassa, Cannesissa ja Torontossa palkittu Mullan varasi itselleen helvetillisen isähahmon osan tässä kolmannessa pitkässä elokuvassaan.

Nuori John McGill saa huipputodistuksen ala-asteelta, mutta joutuu yläasteella kantamaan koulusta erotetun isoveljensä syntien taakkaa sekä raahaamaan mukanaan työväenluokkaisen taustansa myllynkiveä. Opettajien syrjintä ja alituisesti joka nurkalla leijuva väkivallan kirpeä katku ajavat nuorukaisen kirjojen parista opiskelemaan kaupunkiviidakon lakeja. John menestyy uudella urallaan ja nousee katujen yläluokkaan. Mullan ajaa kaasu pohjassa päin konflikteja. Elokuva nousee lentoon lopun yliluonnollisissa jaksoissa, ja tarjoaa omalla tavallaan vapauttavan tuomion päähenkilölleen. (Mika Siltala)

Brittikoomikko Richard Ayoaden esikoiselokuva on tummasävyinen draamakomedia ranskalaisen uuden aallon, Wes Andersonin ja varhaisen Woody Allenin hengessä. Tunnelmallinen ja tyylitietoinen kasvutarina on hurmannut sekä kriitikot että festivaaliyleisöt niin Euroopassa kuin rapakon takanakin.

Joe Dunthornen romaaniin perustuvan elokuvan kertoja-päähenkilö on walesilainen koulupoika Oliver Tate (Craig Roberts), joka yrittää pitää vanhempiensa rakoilevan avioliiton kasassa keinolla millä hyvänsä. Toisaalta hän vasta tapailee parisuhteen aakkosia tulitikkuleikkeihin mieltyneen ensirakkautensa Jordanan (Yasmin Page) kanssa. Vakavailmeinen Oliver on sukua sellaisille populaarikulttuurin unohtumattomille nörttinuorukaisille kuin Antoine Doinel, Adrian Mole ja Harold Chasen.

Tyyliteltyyn lähimenneisyyteen sijoittuva Submarine tavoittaa teini-iän angstisuuden ja sen pakahduttavan tunteikkuuden, jota elämää suuremmat elokuvat ja popmusiikki entisestään vahvistavat. Ennen esikoispitkäänsä Ayoade ohjasi musiikkivideoita muiden muassa Vampire Weekendille sekä Arctic Monkeysille, jonka nokkamies Alex Turner on säveltänyt elokuvan ääniraidan melankoliset popmelodiat. (Lumi Tirronen)

Jengikuvaus, klassinen brittiläinen luokkatarina, kasvutarina, populaarikulttuurin unohtumattomat nörttinuorukaiset, tyylitelty lähimenneisyys, Alex Turner ja melankoliset popmelodiat. Niin, tämän lähimenneisyyteen unohtuneen popparin odotukset näiden elokuvien suhteen on korkealla. Toisaalta, ei epäilystäkään, ettenkö tykkäisi.