Jos minun nyt nopeasti pitäisi antaa jokin elämänohje, olisi se varmastikin "Kuuntele Jamesia". Ja hei, tee se jo tänään, nyt just! Tästä yhtyeen lippulaivakappaleesta ja Rough Trade -klassikosta on hyvä aloittaa.
Ja hei, I'mhappytobeheretonight löytyy nyt myös Facebookista. Lupaan tiuhaan vaihtuvia kansikuvia. Paras tyyppi, joka tykkää!
Rrrrrakastan Lily Allenia ja erityisesti tyttöidolini Alright, Still -debyyttiä. Siinäpä vasta levyllinen hyvänmielen musiikkia! Kesäisen viikonlopun seuraksi mainiosti istuvaa albumia edustaa hyvin tämä Mike Skinner -henkinen Knock 'Em Out, soikoon se siis viikonlopun tunnarina. Ihanan voimaannuttavaa! Perjantai, vau!
Tänään tuskin diskoilen saati polttelen diskosaleja maan tasalle, mutta silti, ihan vain silkan viikonloppuvapauden kunniaksi diskohtavaa brittipoppia.
Shed SeveninDisco Down ilmestyi uutena kappaleen yhtyeen vuoden 1999 Going For Gold -kokoelmalla. Vaikka kappale ei olekaan ihan sitä mitä yhtyeen lyhyen mutta ytimekkään kulta-ajan brittipophitit, on se silti ihan kiva.
Tämän perjantain tunnarilla haluan juhlistaa Blurin Blur-albumin vuosipäivää. Brittipopsuuruuden viides albumi, tuo brittipopkliseistä irti pyristelevä sekasotku (ja tällä tarkoitan vain hyvää) täyttää nimittäin juuri tänään 15 vuotta.
Yhtyeen Facebook-profiilissa sai äänestää levyn suosikkiraitaa, äänestystulos näyttää tältä:
12. Theme From Retro 0.5%
11. Chinese Bombs ja Movin' On 0.7%
10. I'm Just A Killer For Your Love 2%
9. M.O.R. 2.5%
8. Essex Dogs 3.1%
7. Country Sad Ballad Man ja Look Inside America 5%
6. On Your Own 6.6%
5. Strange News From Another Star 6.7%
4. Song 2 10%
3. Your'e So Great 12.4%
2. Death Of A Party 12.8%
1. Beetlebum 32%
Beetlebumin selvä ykköspaikka ei tietystikään yllätä, onhan kappale ainakin yhtyeen fanien keskuudessa yksi pidetyimmistä. Ja juu, myös täällä faniluolassa allekirjoitetaan lista tuolta osin: huikea kappale, jonka erinomaisuus tuntuu suorastaan uskomattomalta. Ajaa ihan jokaisella soittokerralla onnenitkunpartaalle.
Omat suosikkini Beetlebumin jälkeen taitavat olla On Your Own, Song 2, M.O.R, bowiemainen Strange News From Nother Star ja Looking Inside America. Parista erityisen merkityksellisestä kappaleesta huolimatta levy on minun maailmassani se heikoin Blur-lenkki.
Tämän kappalevanhuksen veikeässä keinuttelussa on hyvä kulkea kohti viikonloppulomaa ja Black Dooria. Paikan dj-tiskin takaa löytyy tänään sen verran rakasta (ja musiikkimaullisesti ansioitunutta!) porukkaa, että uskon ainakin joidenkin tämän tytön biisitoiveiden toteutuvan. Saa tulla porisemaan!
Tulin parisen päivää sitten nimenneeksi KasabianinVelociraptor! -albumin tämän vuoden todennäköisimmäksi suosikkilevykseni. Kattavampaan Vuoden 2011 tapaukset -listaan palaan varmasti parin kuukauden päästä, mutta koska mitä ilmeisimmin kaikki lukijat ovat menettäneet yöunensa sitä Miian toiseksi suosikeinta levyä arvaillessa, ajattelin nyt sitten kiltisti sen paljastaa.
Skotlantilaisen The View'n maaliskuussa ilmestynyt kolmosalbumiBread and Circuses -albumi on kertakaikkisen loistelias ja lyö kyllä kaikkien muiden mukavien indiepopyhtyeiden tekemiset mennen tullen.The View'n uskomattoman näppärän ja tarttuvan biisikavalkadin rinnalla muun muassa The Kooksin ja The Riflesin viimeisimmät kuulostavat kyllä todella laimeilta. Vaikka ihanan hyväntuulinen Bread and Circuses ilmestyikin jo tovi sitten, ei se edelleenkään osoita vanhenemisen merkkejä, vaan on onnistunut säilyttämään paikkansa levyhyllyn eturivissä, käden ja hyvänmielen kaipuun ulottuvilla.
Tragic Magic on suosikkikappaleeni levyltä ja mitä parhain biisi juuri perjantaina soitettavaksi. Kylmiä väreitä aiheuttaa ainakin vuoden parhain kertosäe ja niin, tuo Kyle Falconerin aksentti. Aah, mikä poptäydellisyyttä hipova tunnelma.
Koska oletan, että kaikkien sydämet kokivat totaalisen sulamisen viimeistään kohdassa "gave them his umbrella, took it back on a reeeni day", uskallan ehdottaa illan soittolistalle vielä ainakin kappaleita Underneath The Lights, Girl, Beautiful, Blondie ja Walls.
Olen surkea tanssija, mutta sellaisessa epämääräisessä biisin tahtiin säheltämisessä mielestäni varsin hyvä. Yksi kaikkien aikojen pomppubiisisuosikeistani joutunee tänään illalla super onnellisen brittipopparin käsittelyyn. Koreografiat olkoon ne joskus fanityttöiässä lanseeratut ylös, alas törkeästi toisia tönien.
Kaiser Chiefs on minulle yhtyeenä yhdenlainen brittipopin moderni klassikko, siitäkin huolimatta, että leedsiläisten menemiset ovat kiinnostaneet lähinnä kahden ensimmäisen albumin verran. Noilta levyiltä kun löytyvät minusta ne yhtyeen tuotantoa kannattelevat helmet, käsittämättömän nokkelat popkappaleet, jotka aikoinaan palauttivat uskoni uuteen brittipoppiin. Hienoa on toki myös se, että luotettavat lähteet kertovat yhteen olevan äärimmäisen kova livebändi.
Tässä on nyt ollut viime aikoina niin paljon kaikenlaista kivaa, jännää, onnellista ja sosiaalista meneillään, että kivan, jännän, onnellisen ja sosiaalisen puutteeseen perustettu blogi on tuntunut vähän epäajankohtaiselta.
No, niin sosiaalistunut ihminen en edelleenkään sentään ole, ettenkö ehtisi valita viikonpäivistä kivoimmalle jälleen yhtä ylistyslaulua. Tie tämän viikon Perjantai-biisiin käy ex-Beta Band -miehen Steve Masonin kautta: skottilahjakkuuden liki parin vuoden takainen Boys Outside -albumi on syyslevyjen uutta aatelia ja ainoa seura, jonka olen tällä viikolla kelpuuttanut iltalenkkien kaveriksi. Masonin taidokkuutta ihastellessa on tietysti ollut luontevaa tonkia myös vanhoja The Beta Band -suosikkeja. Hieno, hieno yhtye.
Smiling on ehkä vähän kummakas The Beta Band -nosto, mutta jostain syytä tämän tahtiin on ollut tänään hyvä toimia. Älkää antako videon häiritä, se nyt vaan on ainoa, mikä löytyi.
Täälläkin tykätään The Beta Bandistä: "It's good..." "I know." Klassikkokohtaus.
Pauline Black on epäilemättä maailman toiseksi siistein frontwoman, heti ElasticanJustine Frischmannin jälkeen. Go rude girl! Kyllä, hameet ovat yliarvostettuja.
Jos et ehtinyt tämän viikon Perjantai-biisin kyytiin vielä perjantaina, niin älä huoli, kyllä tämän tahtiin on ihan pakko tanssia myös lauantaina. Olkoon nyt sitten osuvammin vaikka viikonloppubiisi.
Jos olisin kirjoittanut blogia tammikuussa 2009, olisivat blogin sivut täyttyneet suurin tuntein varustetuista Miia sydän The Rifles -hehkutuksista. Yhtyeen tuolloin ilmestynyt kakkoslevy The Great Escape vei nimittäin hetkeksi merkityksen kaikelta muulta.
Ei minusta edelleenkään ole mitenkään kiusallista nimetä kyseistä levyä ympäripyöreästi "yhdeksi 2000-luvun ekan vuosikymmenen parhaaksi brittipop-levyksi". Kivoista biiseistä koottu kiva kokonaisuus, joka varsin onnistuneesti edustaa tällaista peruselementteihin nojaavaa uudempaa brittipoppia.
Vaikka ne kuumimmat tunteet ovatkin parissa vuodessa laantuneet, niin kyllä minä tästä levyn nimikappaleesta - ja sen kertsistä! - pystyisin hekumoimaan pidemmänkin tekstin verran. Siivittäköön se siis tämän perjantain pakomatkaa arjesta.
On kuitenkin olemassa pieni mahdollisuus, että blogi vielä tulevaisuudessa täyttyy tunnerikkaista The Rifles -kirjoituksista. Yhtye nimittäin julkaisee 19.9 uuden Freedom Run -albuminsa.
Ja jos perjantaille ei vielä ole löytynyt sopivaa levyä, löytyy Great EscapeSpotifysta.
Joskus mietin, että saisinpa seurustella ihan vain, jotta voisin erota, jotta sitten voisin yrittää toipua tuosta erosta tämän kappaleen tahtiin.
Populaarimusiikin sekoittaman tytön puheita. Totuushan on se, että jos joskus saan jonkun seurustelemaan kanssani, niin tuskin siitä enää suostun eroamaan. Varsinkaan, kun tämä kappale näyttää liikuttavan ihan ilman erodraamaakin.
Tämänkään perjantain teemabiisissä, Kaiser ChiefsinMarvin Gaye -coverissa, ei sinänsä ole mitään uutisarvoista, onhan versio ilmestynyt jo vuonna 2005 Help!: A Day in the Life -hyväntekeväisyyslevyllä. Kokoelmalla leedsiläiset tekevät seuraa muun muassa Elbow'lle, Hard-Fille, The Coralille ja Babyshamblesille.
Olkoon tämän tekstin uutiskärki nyt sitten vaikka se, että minusta versiointi on aivan ihana. Hieno biisivalinta, onnistuneesti svengaava toteutus. Rakastan yhtä tulisesti kuin edessä häämöttävää viikonloppua.
Vaikka Kaiser Chiefs tavallaan onkin yksi brittipopin jälkeisen ajan brittipop-suosikeistani, eivät yhtyeen viime aikojen tekemiset ole juurikaan jaksaneet kiinnostaa. Minun silmissäni yhtye tuli, tehtaili 2000-luvun brittipopille kaivatun ryhtiliikkeen ja muutaman hitin kunnes julkaisivat huonon kolmannen levyn ja katosivat. Onneksi Employment (2005)ja Yours Truly, Angry Mob (2007) sentään ovat liki mestaristason levyjä ja riittäviä syitä ikuiseen rakkauteen.
Yhtyeen uusimman, juuri ilmestyneen The Future Is Medieval -levyn julkaisukuvio vaikuttaa äkkiseltään vähän hämmentävältä: create your own version of our album and make £1 for each one you sell. Systeemiä voi käydä ihmettelemässä yhtyeen kotisivuilla. Miia ei tajua.
Lauluilla, jotka kehottavat pysymään nuorena, on selvästikin voimaa saada tällaisen toimistotyöläisen pää perjantai-iltapäivän vapauden tunteesta sekaisin. Ihana biisi, ihana perjantai.
Tämän perjantain tunnarina soi siis mini-Mandoje herttainen debyyttisingle vuodelta 2004. Itse asiassa ruotsalaisen Sugarplum Fairyn albumi Young & Armed on kokonaisuudessaan mitä miellyttävin perjantai-levy. Ja nuoruus-. Ylipäänsä äärimmäisen onnistunut taidonnäyte ruotsalaisesta brittirockista.
Minulle levy herättää nuoruushaaveiden lisäksi myös nuoruusmuistoja. Levyn kansilehtisistä löytyy nimittäin juuri teini-iän ohittaneen Miian silloiselta rakkausbändiltä kalastamat nimmarit. Ne nolot fanikuvat on luonnollisesti säilötty muistojen laatikkoon. Ihania aikoja, onneksi mikään ei ole seitsemässä vuodessa muuttunut. And Ellie Miia, please stay young.
Ja jatkoille mennään tietystikin tänne. Pysykääpäs tekin nuorina.
Tästä tekstistä voisi ihan helposti muotoilla fanitytön vuodattaman ylistyspuheen ruotsalaisen Mando Diaon Sheepdog-kappaleelle. Jotta superlatiivien kanssa ei taas menisi ihan levottomaksi, pidetään homma simppelinä. Kiteyttäen siis: tässä on biisi, jossa on jeejeejeet kohdillaan.
Räyh, onpas kyllä mitä mainioin rokkibiisi. Kappale löytyy yhtyeen hienolta debyyttiltä, vuonna 2002 ilmestyneeltä Bring 'Em In -albumilta. Sen lisäksi, että kappale on mitä mainion rokkibiisi, on se myös mitä mainion levyn avausbiisi, mitä mainion rakkauslaulu ja tietysti mitä mainion perjantai-biisi. Länsinaapurin komeimmat poj... siis jeejeejeet. Ehdottomasti. They've got it! Yeah, yeah yeah! Don't let them closer to this secret...that I may love you, Mando Diao.
Obviously something's got to be done I'm such a drama queen every time we meet, and you don't give a shit.
Laulu, joka kuulostaa jo ensimmäisellä kuuntelukerralla rivi toisensa jälkeen pelottavan tutulta, ei voi olla päätymättä oman elämäni klassikot -listalle. Laakson High Drama on niin puhdasoppista minua, että huh. Kerrankos sitä on tullut aiheutettua korkealentoista draamaa vaarallisten riippuvuuskombinaatioiden vaikutuksen alaisena. Niinpä.
Veikeän draaman lisäksi kappaleesta löytyy valtaisa annos kepeyttä, joka suorastaan pakottaa heittäytymään hetkeksi huolettomuuden, taputusten ja tanssahtelun vietäväksi - täydellinen perjantai-biisi siis. Onneksi kappale on saanut arvoisensa, herttaista höpsöyttä huokuvan videon. Ihanuus löytyy ruotsalaisyhtyeen toiselta täyspitkältä, vuonna 2005 ilmestyneeltä My Gods -albumilta. Oman elämänsä draamakuningatar tykkää, tykkäävätkö muut?
High on you and all drunk, the worst combination of addictions.
Brittiläisen, elektronishenkisen Death In Vegas -kokoonpanon liki kymmenen vuoden ikäinen Scorpio Rising -kappale ja sen Liam Gallagher -vokaalit tulivat jostain muistojen laatikosta mieleen juuri tänään. En ole kuunnellut kappaletta vuosiin, mutta muistin pitäneeni siitä varsin kovasti sen ilmestymisen aikoihin 2000-luvun alussa. Siksipä päätin spontaanisti tehdä siitä tämän perjantain tunnarin.
Yleensä omina perjantai-biisisuosikkeina tulee esiteltyä sellaisia nostatukseen käypiä kappaleita ja niin tälläkin kertaa oli tarkoitus. Tässä pääsi sattumaan kuitenkin sellainen vahinko, että ilmeisesti ajan kultaamien muistojeni mukaan kappaleen piti olla jotenkin menevämpi ja säpäkämpi. Höh. Nyt muutaman kuuntelukerran jälkeen olen kuitenkin varma, että kappale on passeli juuri tähän perjantaihin, kun meno on eilisen French Filmsin ja Waves Of The Echon pystyttämän superillan jäljiltä ollut vähän junnaava. Kuten siis tuota junnausta juuri sopivan laiskalla tarmolla rytmittävä biisikin.
Junnaavuus ei näköjään kuitenkaan aina ole pahasta. Päivä on ollut hidastempoisuudestaan huolimatta oikein jees ja niin on sen virallinen kappalekin. En siis kuitenkaan ihan väärin muistanut. Gallagherin lisäksi Scorpio Rising -albumin vokaaleissa vierailee muun muassa Paul Weller, jonka tulkitsema So You Say You Lost Your Baby saanee soittovuoron seuraavaksi.
Tämän laulun ylivertaisuutta ei taideta musiikkiterminologian avulla perustella. Enkä oikein osaa hyödyntää biisin kehumisessa urheiluterminologiaakaan. Kappale siis vaikuttaa päällisin puolin ihan vain rutiininomaiselta neliminuuttiselta, mutta osoittautuu lopulta Lauluksi, jota on ihan pakko kuunnella uudestaan ja uudestaan, perjantai toisen perään. Enkä vieläkään tiedä, miksi. Jotain salaperäistä, hämärän tunnelmallista ja kiehtovaa laulussa on, vähän niin kuin perjantaissakin. Ehkä siksi yksi ehdoton etkosuosikkini: viimeistään lopun kitaravallien aikana on ihan pakko avata huurteinen maltainen.
Biisi on Ikisuosikkiani, brightonilaista Brakesia (myös Brakesbrakesbrakes) ja laulaja Eamonia parhaimmilaaan. Ihana mikä ihana ja vakiovieras minun perjantai-listallani. Nyt ja oh! forever.
Oh! Forever löytyy yhtyeen kolmannelta albumilta, vuonna 2009 ilmestyneeltä Touchdownilta. Jos et ole vielä tutustunut, niin korjaa tilanne pikimmiten: levyllinen pieniä, veikeitä ja hauskalla tavalla pikkuisen kieroutuneitakin kipaleita. Tässä osoitteessa hurjan paljon tykätty!
Ja koska perjantai ja kiva keikka ne yhteen soppii - ihan yhtä varmasti kuin perjantai ja Brakeskin - kutsuu tänään Tavastia. Hip! Jos Tavastia ei sytytä, voi vaikka painella Nosturin alakertaan, mistä löytyy täälläkin riemunkiljahduksia aiheuttanut Waves of The Echo. Tuplabuukkaus, yhyy.
Perjantain kunniaksi taas laulu, joka saa sukat pyörimään jaloissa. Tämän tahtiin vain on ihan aina pakko vähän täpinöidä ja leikkiä nuorta ja huoletonta. Laulu, joka teki elämästäni joskus monin verroin rokimpaa.
Pete Dohertysta voi tietysti olla monta mieltä - esimerkiksi Damon Albarnin mielestä ongelmarokkari taitaa olla lähinnä turhake. No, itse olen pitänyt nuorukaista aina ikäpolvensa yhtenä mielenkiintoisimpana ja lahjakkaimpana rokkihahmona. Kyllä, jonkinlaisena idolina. Huh, toivottavasti lastensuojeluviranomaiset tai mikään muukaan virallinen taho ei keksi käyttää tätä lausuntoa joskus minua vastaan.
The Libertinesin vuoden 2002 Up The Bracket -albumi on yksi villin Lontoo-vuoteni symboli ja ehkä siksi jotenkin erityisen tärkeä. Kantaa mukanaan enemmän muistoja ja tunteita kuin moni päiväkirja.
Siis mitämitä?! Miten on mahdollista, että en ole tyrkyttänyt täällä aiemmin kihelmöivän jännittävän perjantain tunnariksi tuota perjantaibiisien modernia klassikkoa, Kasabianin L.S.F:ä? Korjausliike siis. Laulu, joka saa tuntemaan, että nyt on perjantai ja mitä tahansa voi tapahtua. Ja ei, minua ei todellakaan haittaisi jos se mitä tahansa tapahtuisi Tom Meighanin seurassa.
Kasabianin vuoden 2004 debyytti on yksi niistä muutamista 2000-luvulla ilmestyneistä levyistä, jotka ovat onnistuneet pistämään tämän tytön pasmat sekaisin. Yhtye kuulosti tuolloin korvaani suorastaan maagiselta: klassisia baggy-lainailuja modernilla otteella, vähän Man/dchesteriä, paljon rytmiä, syvää bassoa, vähän psykedeliaa, itsevarmaa, jopa hitusen aggressiivista laulantaa... Äh, en tiedä, jollain tavalla sekopäisen puoleensavetävää. Club Foot räjäyttikin tajunnan, L.S.F vei sen mennessään, eikä maailma ollut enää entisensä.
Levy on itselleni selvästi yksi 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen suurista hetkistä, puhdas moderni klassikko. Ilman sitä ja Kaiser Chiefsin vuoden 2005 Employmentia olisin saattanut menettää uskoni uuteen brittipoppiin.
Kasabian huokuu jotain samanlaista itsevarmuutta ja uhoa kuin Oasis. Jotain sellaista, joka saa minut oikaisemaan ryhtini ja tuntemaan oloni cooliksi, sillä tavalla manchesterlaisittain: pieni haara-asento, kädet parkan taskuihin, nenä pystyyn ja letkeää askellusta biisin rytmiin. Juuri niin kuin perjantaina kuuluukin.
