Vieraskirjoittajalta: Time is his everything

Kesän uuvuttama bloggari päätti estää blogin kuoleman haamukirjoittajan avustuksella. Onneksi vieraskirjoituksen takaa löytyy kuitenkin henkilö, joka tunnustaa samaa popuskontoa bloggarin kanssa. Ja hei, te lukijoista parhaat, kommentoida saa tuttuun tapaan! Pidemmittä puheitta, päästetään Hulmerist-nimellä esiintyvä mysteerikirjoittaja ääneen!

Time is his everything

Tour de Francen tärkeä aika-ajoetappi on alkamassa kahden tunnin päästä. Garmin-Slipstreamin lontoolaispyöräilijä käy vielä Twitterissä. Kirjoittaa sinne "Time is my everything".

Ian Brownin biisi! Sattumaa? Ei.

Eikä sekään ole sattumaa, että tämän kesän Le Tourissa on pyöräilijä Bradley Wigginsin brittikannattajien Union Jackin "Wiggo"-tekstin o-kirjaimena klassinen target-merkki.

Lontoossa kasvanut, mutta sittemmin myös Manchesterissä asunut Wiggins, 32, on mod.

Tie on klassinen. Nuorena hän seurasi uteliaana jalkapallokatsomoiden tennarikulttuuria. Sitten tuli Oasis. Ja Paul Wellerin 90-luvun puolivälin kova soolotuotanto. Uusien bändien kautta löytyi vanhempaa musiikkia. The Stone Roses, 60-luvun bändit, soul. Ja löytyi Wigginsin kohdalla muutakin. Kokonainen alakulttuuri. Vaatteet, hiustyylit, kitaransoitto.

Sittemmin Wiggins on puhunut haastatteluissa paljon musiikista, esiintynyt The ModCast-podcastissa, suunnitellut oman Northern Soul -henkisen pyöräilypaidan (Wiggins Casino!), teetettänyt mod-vaikutteisen satulan pyöräänsä ja antanut nimensä Fred Perryn pyöräilyvaikutteiselle paitamallistolle.

Mutta pyöräilyllä ja mod-kulttuurilla ei Wigginsin tapauksessa ole varsinaista yhteyttä, vaikka maantiepyöräilyä onkin esteettisyytensä, etenkin vanhojen pyöräilypaitojen, kautta pidetty mod-urheilulajina. Pyöräily on pikemminkin tullut hänen ammattilaispyöräilijäisältään, vaikka Wiggins kasvoikin lopulta vain äitinsä kanssa.

Wiggins voitti uransa alkupuolella kolme olympiakultaa ratapyöräilyssä, viimeksi Pekingissä 2008. Sen jälkeen hän on satsannut maantiepyöräilyyn. Nyt hän on rikkaimman pyöräilytallin Team Skyn ykkösajaja. Sunnuntaina (22.7) hän todennäköisesti ajaa Pariisiin legendaarisen Tour de Francen ensimmäisenä brittivoittajana.

Silloin kypärän alla ei tosin enää ole Paul Wellerin inspiroimaa hiustyyliä, vaan lyhyempi mod-tukka. Se oli Team Skyn käsky. Pidemmät hiukset olisivat liian painavat ja vähän hengittävät pitkien etappiajojen vuoristo-osuuksilla.

/Hulmerist

Fred Perry X Bradley Wiggins, kuva Fred Perry via modculture.com

Levylautasella: Graham Coxon ja Paul Weller

Pari uudenkarheaa tuttavuutta:

Graham Coxonin tämän kuun alussa ilmestynyt A+E on järkestyksessään miehen kahdeksas soololevy. Harmillisesti Coxon ei ole tällä levyllä ihan sitä, mitä toivoisin: raitapaidassa ja nörttilaseissa vaikeroiva poppari. Ymmärrän toki, ettei artistista ole kovin palkitsevaa tehdä Happines In Magazines -ihanuutta kerta toisensa perään (ja pitää aina niitä laseja), mutta kyllä pieni ikävä kyseisen levyn aiheuttamaa pophuumaa kohtaan iskee.

Mutta on levy silti ihan Grahamia. Ja koska astetta ärhäkämmän sähköisyyden ja Coxonille ominaisten kitararänkytysten takana vaikuttavat kuitenkin kivat popmelodiat, päätyy levy ihan jees -laariin. Ja vaikka A+E ei minun korviini ihan suloisten Happiness in Magazines ja Love Travels at Illegal Speeds -teosten tasoisesti soikaan, tuntuu levy varsin luontevalta oktetin palaselta. Uskon, että erityisesti miehen varhaistuotannosta ihastuvat saavat tästä hurjasti irti. Tänään Graham kuulostaa tältä, tulevaisuudessa meininki voi olla taas ihan toista.

Coxonista sujuva siirtyminen Paul Welleriin, Coxonin idoliin ja collegaan (lukuisten yhteistöiden lisäksi Coxon vaikuttaa myös Sonik Kicksillä). Sonik Kicks saattaa äkkiseltään kuulostaa sinne tänne poukkoulevalta, keskenään hyvin erilaisten biisien kokoelmalta, jolta ei ensimmäisellä kuuntelukerralla jää lainkaan kappaletason muistikuvia. No, parin viikon jälkeen levy tuntuu jo tutulta, sinkoilu monipuolisuudelta ja useat kappaleet timanteilta (When Your Garden's Overgrown, oih!). Wellerin edellinen, pari vuotta sitten ilmestynyt Wake Up the Nation herätti - ja herättää edelleen - vau-efektejä, Sonik Kicks ei ihan. Mutta melkein.

Uutta: The Moons - Double Vision Love -video

No voi herkkua! Ainakin tämän pian ilmesyvän uuden singlen perusteella The Moonsin vuodentakainen Life On Earth -debyytti on saamassa hienon seuraajan. Edwyn Collinsin tukemana äänitetyn levyn ilmestymistä odotellessa siis.

The Moons tuntuu tekevän kivojen biisien ja videoiden lisäksi hurjasti muutakin jotenkin niin oikein. Yhtye kiersi Eurooppaa Beady Eyen lämppärinä, se liputtaa Liam Gallagherin supertyylikkään Pretty Green -vaatemerkin puolesta ja levyttää Acid Jazz Recordsille. Lisäksi yhtyeen laulaja Andy Crofts on soitellut Paul Wellerin bändissä. Yksi mielenkiintoisimmista uusista brittiyhtyeistä, jonka retrotaju tuntuu olevan ihan omaa luokkaansa. Tykkäävätkö muut?

Lisää The Moons -hehkutuksia löytyy täältä.

Parasta juuri nyt: The Rifles - Sweetest Thing

Sweetest Thing on The Riflesin kolmannen albumin, syksyn melkein ihanimmaksi osoittautuneen Freedom Runin parhaimmistoa. Tämän hetken suosikkibiisi. Tykkään erityisesti videon ja kappaleen yhdistyessä syntyvästä, unelmoimaan ajavasta tunnelmasta. Sopivassa suhteessa psykedeliaa ja liki kliseisiä popelementtejä. Kitaroissa vierailee Paul Weller, jonka Black Barn studiolla albumi on äänitetty. Niin ja videolla yhtye esiintyy Liam Gallagherin Pretty Green -merkin vaatteisiin pukeutuneena.

Sweetest thing on syyskuussa ilmestyneen albumin toinen single ja ainakin minun mielestänin ensimmäistä Tangled Up in Love -singlelohkaisua huomattavasti mielenkiintoisempi.

I've got a pocket full of pretty green

Oih! Mie en kestä!

Videolla vilahtelee useampikin konkreettinen syy sille, miksi vilkuilen jatkuvasti miestenosastoille. Oi miten tyylikästä! Miksi en vaan voisi olla poika? Tai edes vähän harteikkaampi tyttö?

Mukavaa uutta viikkoa toivottelee tyttö, joka pukeutui tänään(kin) Graham Coxoniksi

Paul Weller for Pretty Green range

Liam Gallgherin ja Paul Wellerin yhteistyö ei tässäkään tapauksessa varsinaisesti yllätä.

Always a style icon, Weller will be indulging his love for fashion this summer with an exclusive collection for Pretty Green. It will feature six limited edition pieces, all showcasing Weller's sharp infamous style.

Kuva: Pretty Green via modculture.com

Speaking about the collection, Paul said: "I've wanted to design my own range for some time and Pretty Green felt like a good home for my clothes."

Ai juu.

Pretty Green is a British clothing label founded and designed by Liam Gallagher.

Tärkeät levyt vuonna 2010

Mietin varsin pitkään, että sivuuttaisin kokonaisuudessaan nämä tällaiset listailut. Rakastan listoja, mutta pelkäsin lopputuloksen näyttävän liian raukalta julkaistavaksi. Mutta mitä voi odottaa tytöltä, jonka joulun kohokohta on vuosikymmenten takainen, jälleen YLE:llä pyörivä brittidraama Kahden kerroksen väkeä? Nii-in. No, minusta lista on just tosi jees, vaikkakin pelottavan paljon laatijansa näköinen.

1. The Moons - Life On Earth: Mulle varmasti se soitetuin viime vuonna ilmestyneistä levyistä. Kivalla tavalla perinteisistä, brittiläisen popin klassisista elementeistä rakennettua tunnelmaa. Levy kolahti heti ja kovaa, mistä syystä siitä tuli lopulta sellainen tilanteessa kuin tilanteessa toimiva ja koko vuoden musiikillisia fiiliksiä kiteyttävä soundtrack. Erityisesti levy pelasti ne tilanteet, kun mikään muu levy ei oikein innostanut tai tuntunut tunnelmaan sopivalta. Leikkisä ja kepeä albumi täynnä kaikin puolin mainioita, ajattomia pop-kappaleita, jotka onnekseen päätyvät yhtyeen käsittelyssä kuulostamaan kuitenkin tuoreilta ja vähän erityisemmiltä kuin ihan perus.

2. Paul Weller - Wake Up The Nation: Yksi vuoden odotetuin tapaus. Tällaisia klassisia linjoja tarvitaan pitämään rönsyilevä musiikimaailma kasassa. Luo raamit ja antaa takuuvarmasti rajat elämään silloin, kun tuntuu, että hukassa ollaan ja kaikenlaisesta pitäis ehtiä tykkäillä. Paul Welleriä parhaimmilaan, elämän peruskauraa ja just siksi niin tärkeä. Ja olis ollut mielestäni sen Mercury Music Prizen arvoinen.

3. Britta Persson - Current Affair Medium Rare: Petailin listalle tyttökiintiötä, jonka meinasi täyttää Kate Nash. Nashin kakkoslevy päätyi kuitenkiin olemaan ihan kiva kevytversio tytön mahtavasta debyytistä, eikä siis ihan listatasoa. Loppujen lopuksi mitään hölmöä tyttökiintiötä ei tarvita: yhden tyttöidolini, ruotsalaisen Britta Perssonin syksyllä ilmestynyt uusin Current Affair Medium Rare on kaikilla mittareilla loistava, rakastettava ja jopa kahta edeltäjäänsä parempi. Kiehtova levy, joka paikoin tuntuu kuin juuri minulle tehdyltä: Some girls just can't go with the flow...Tuon yhden lainin johdattamana Some Girls Some Boys -kappaleesta tulikin loppuvuodeksi henkilökohtainen voimalauluni. 

4. Steve Mason - Boys Outside: Vuoden miellyttävimmät tunnelmat. Skotlantilaisesta kulttiklassikosta, The Beta Bandistakin tutun Masonin ensimmäinen soololevy on alusta loppuun tasaisen mahtava. Positiivisella tavalla simppelit biisit yhdistettynä Masonin äärimmäisen miellyttävään lauluääneen ja albumin läpileikkaavaan rytmikkääseen poljentoon synnyttävät levyllisen pienieleistä ja tyylikästä kauneutta.

5. Manic Street Preachers - Postcards From a Young Man: Jännitin levyn ilmestymistä ja sen saamaa vastaanottoa hurjasti. Arvioista viis, yhtye kuulosta omaan korvaani juuri siltä Manicsiltä, jota itse rakastan. 
 

6. Kula Shaker - Pilgrim's Progress: Hups, Kula Shaker teki vanhoilla päivillään mielestäni parhaan levynsä. Olen saanut olla aika yksin fiilistelyni kanssa, mutta ei haittaa. Ehkä muut vain ei tajua tai sitten tämän rakkauden voi laittaa sen populaarikulttuurin turmeleman tunne-elämän piikkiin. Levyltä aistittava nostalginen ja retrohenkinen tunnelma on selvästikin ollut elämässäni kuluneena vuonna jotenkin must ja in. Varmaan siksi klassikkoyhtyeen intialaisvaikutteista riisuttu paluulevy Pilgrim's Progress kuulostaa korvaani niin ajankohtaiselta. Ensimmäinen singlelohkaisu Peter Pan R.I.P ei lyönyt ällikällä, mutta onneksi maltoin antaa kokonaisuudelle mahdollisuuden: sopivasti kepeä, välillä surullinen ja silloin tällöin haikea levy on kaiken kaikkiaan huippu. Varsinaisia yksittäisiä hittibiisejä Pilgrim's Progresssilta ei saa irrotettua, mutta svengaavat Barbara Ella ja Modern Blues ovat kyllä olleet ykkösvalintoja sellaisille hyvää fiilistä nostattaville soittolistoille

7. Stornoway - Beachcomber's Windowsill: Vuoden yllätysrakkaus. Ehkä hieman vaikeasti genreytyvää musiikkia, mutta voi, niin sympaattista. Oxfordilaisyhtyeen debyytti onnistuu vakuuttamaan, vaikka biisimateriaalin taso ihan vähän heitteleekin. Levyn helmet Zorbing, I Saw You Blink, Fuel Up ja Watching Birds ovat kuitenkin sen verran suuria ja kiiltäviä, että kokonaisuudestakin muodostuu silkkaa plussaa ja ihanuutta. Tuoreella tavalla sekä indie että folk, mutta silti sopivan pop. Vähän Mumford & Sonsish, paljon ihan oma itsensä vain.

8. Teenage Fanclub - Shadows: En oikein tiedä, millä perusteella Teenage Fanclubin levyjä enää voi laittaa järjestykseen tai edes arvioida hyviksi tai huonoiksi. Voi olla, että tykkään Grand Prix'sta enemmän kuin Bandwagonesquesta. Tai sitten en, en tiedä. Minusta yhtyeen levyt vain ovat järkiään kaikki ihan älyttömän hyviä. Niin myös tämä viimeisin, joka ilmestyttyään teki minut yksinkertaisesti onnelliseksi. Ja tekee vieläkin. Yhdistettynä Nosturin keikkahienouteen: rakkaus.

9. Foals - Total Life Forever: Ei ehkä kuuluisi listalle, koska on selkeästi mulle sellainen kausi- tai elämänvaihelevy. Ei mikään oman elämäni moderni klassikko siis, mutta kesällä sen verran paljon kuunneltu ja selviytymiskamppailuissa uskollisesti tukenut, että en raaski jättää poiskaan. Kolahti ilmestyttyään ylikovaa, juuri nyt en ehkä jaksaisi. Vähintään hyvä se on toki silti.

10. The National - High Violet: Ehkä ainoa levy, joka päätyy listalle puhtaasti "vain" musiikillisin ansioin. Välillä mietin, että mistä ihmeestä minut on rakennettu, kun en ole onnistunut luomaan rakkaussuhdetta yhtyeeseen. Levy kuitenkin kuulostaa niin hyvältä, että onnistuu tunne-elämäänikin järkyttämättä olemaan yksi vuoden parhaimmista.

Jos tämä lista jätti kylmäksi, niin katsopas vaikka tämä ja tämä tai tämä tai tämä ja tämä. Taikka tämä.

Modfather and Mr Modern mod

Eilisestä tuli onnellinen päivä. Uskomatonta, mitä vuorokausi helteettömyydessä voi tehdä itsetunnolle. Tuntuu taivaalliselta kulkea Desert bootseissa tuntematta itseään aavikolla hikoilevaksi norsuksi. Ja farkut, ai ai, teitä olin kaivannut!

Desert bootseista, farkuista ja viilenneistä säistä aasinsilta aamun videoon.  Graham Coxon ja Paul Weller, nuo tyylien kuninkaat. Tätä viileämmäksi ei voi kyllä parivaljakko juurikaan käydä. Täydellisyyttä täydentämässä Zak "Ringo Starrin poika ja Oasisksessakin pistäytynyt" Starkey ja Stone Roses -basisti Mani. Aikamoista cool Britanniaa siis.