Olen löytänyt tämän vuoden rakkauslevyni. Se on Kasabianin noin kuukausi sitten ilmestynyt neljäs albumi ja sekuulostaa kerrassaan upealta. Jollei jokin Blurin kaltainen palvottava nyt yhtäkkisesti keksi yllättää taianomaisesti vaikuttavalla paluulevyllä, saa Velociraptor! minulta kanteensa Vuoden levy 2011 -tarran, ihan varmasti.
"Who made you the master? The lady caster, I found you looking for a good time." Simppelit, mutta kiehtovat lyriikat = Re-Wired.
Velociraptor! saa erinomaisuudellaan kalpenemaan jopa hiljaiseksi vetäneen Kasabian-debyytin. Sen lisäksi, että siltä löytyy kasapäin sitä samaa modernia psykedeliaa, kauniiden popmelodioiden lomaan upotettua lädimäistä uhoa, tyylikästä aggressiivisuutta, koneilla rakennettua rytmikkyyttä ja mukaan tempaavaa mullikuorolaulua, mikä vuonna 2004 kuulosti Club Foot-, Processed Beats- ja L.S.F -hienouksien muodossa ennenkuulumattoman komealta, tarjoaa se levyllisen taidokkaasti kirjoitettuja kappaleita, joista jokainen onnistuu vuorollaan kuulostamaan siltä levyn parhaimmalta raidalta.
Monimuotoisen, mutta silti hirmuisen kasabiamaiselta kuulostavan biisiarsenaalin seasta ei löydy yhtään täytebiisiltä tuntuvaa turhaketta.
Hämyisen indieklubin kaipuu = I Hear Voices
En siis vielä viikkojenkaan voimasoiton jälkeen ole onnistunut löytämään levyltä yhtäkään heikkoa lenkkiä. Sen sijaan olen onnistunut löytämään yksitoista hyvää syytä pitääSergio Pizzornoa tämän hetken mielenkiintoisimpana biisikirjoittajana. Turhasta kikkailusta riisutut, mutta silti dynaamisuudellaan vaikutuksen tekevät lyriikat yhdistettyna Tom Meighanin itsevarmaa tarmokkuutta huokuvaan laulutyyliin ja mieleenpainuvia melodioita toisinaan säestäviin Pizzornon lauluosuuksiin tekevät jokaisesta kappaleesta omalla tavallaan kiehtovan.
Velociraptor!-napakympin myötä Kasabianista on tullut minulle tämän hetken se yhtye. Yhtye, jonka vetovoima on ihan pakko matkata kokemaan livenä. Yhtye, jolla on karismaa, kappaleita ja keulahahmoa täyttämään Oasiksen kokoinen aukko. Minun korviini Kasabian kuulostaa erityiseltä ja omanlaiseltaan, paremmalta kuin mikään muu hetkeen.
lädimäinen itsevarmuus plus kaunis, mielenepainuva melodia = Man Of Simple Pleasures
Debyytin hienous ja viimeisimmän julkaisun ylivertaisuus eivät tarkoita sitä, etteikö leicesteriläsiyhtye olisi viimeisen seitsemän vuoden aikana onnistunut kohtuullisen komeasti kahdella muullakin albumillaan. Vaikka kakkoslevy Empire ei esikoisen tavalla vakuuttanutkaan, oli pari vuotta sitten ilmestynyt West Ryder Pauper Lunatic Asylum sitten taas lähellä täysosumaa. Voi pojat, taidan elää elämäni toista Kasabian-huumaa.
Sen lisäksi, että yhtye saa minut ylisanailemaan, saa se minut näköjään kirjoittamaan käsittämättömän kryptisiä, kappaleen mittaisia virkkeitä. Huh. Jotta tämä kielikiemuroiden välistä luettava hehkutus saisi vähän uskottavuutta ympärilleen, liitin tekstin lomaan ne omat suursuosikit, kappaleet, joita ilman yhtäkään hämyiselle klubille pystytettyä indieiltamaa ei tulisi järjestää.
Tämän päivän ykkösbiisi on ollut ehdottomasti Kasabianin vastikään ilmestyneen albumin musta hevonen, kovasti epäkasabiamainen herkkisraita Goodbye kiss. Kappale on yhtyeen tuotannoksi yllättävän aggressiiviton ja pop, mutta niin ihana, ihana. Yksi tämän syksyn biisisuosikeista, ehdottomasti.
Syyslomakausi heitti minut junaan, jonka määränpäänä oli Suomen Tornionlaakso, äidin ja isän peräpohjalaisella mentaliteetilla varustettu seura sekä tietysti rauha ja hiljaisuus.
Kotiinpaluun pakollisiin alkurutiineihin kuuluva paikallislehtien selailu paljasti muun muassa, että Pellon väkiluku on nyt sitten laskenut alle neljän tuhannen ja että kaksi pässiä annetaan hyvään kotiin. Niin ja että tänne Pelloon tarvitaan flyygeli.
Pelloon tarvitaan flyygeli
PELLO - Pello on aktiivinen musiikkipitäjä. Kuoroja on neljä, paikkakunnalla toimii Lapin musiikkiopiston sivutoimipiste, kosketinsoittajia on runsaasti myös kansalaisopiston piireissä. Pelloon tarvitaan flyygeli.
Sivistyslautkunnan ehdottamaan työryhmään kuuluvat alan ammattilaiset kanttori Raili Aska, musiikinopettaja Noemi Lehkonen, musiikinopettaja Lassi Vierikko ja sivistyslautakunnan varajäsen Katja Kauppi.
Työryhmä esittää, että Pellon kunta hankkisi takuun omaavan flyygelin, jonka hankkimiseen varattaisiin 15 000 euron määräraha. Hankinta olisi rajoitettu, ja tarjous pyydettäisiin vähintään kolmelta soitinmyyjältä. -- Työryhmä perustelee flyygelin tarvetta. Pellon kunnassa ei ole yhtään flyygeliä.
(Katkelma Meän Tornionlaakso -lehden jutusta 6.10.2011)
Pääkaupunkiseudun uuvuttava hektisyys tuntuu tällaista arkea tarkastellessa ihanan kaukaiselta.
Matkamusiikkina kotiseutumatkalla tuon vanhan The Rifles -suosikin, teemabiisin virkaa suorittavan Peace & Quiet -kappaleen lisäksi uutta musiikkia: kyseisen yhtyeen yllättävän miellyttäväksi osoittautunut uusin täyspitkä Freedom Run, kotimaisen Koria Kitten Riotin hieno The Lows & The Highs -albumi sekä Kasabianin viimeisin, minut täysin hurmannut nelosalbumi Velociraptor!. Kaikista varppina tulossa hehkutuksia myöhemmin.
Siis mitämitä?! Miten on mahdollista, että en ole tyrkyttänyt täällä aiemmin kihelmöivän jännittävän perjantain tunnariksi tuota perjantaibiisien modernia klassikkoa, Kasabianin L.S.F:ä? Korjausliike siis. Laulu, joka saa tuntemaan, että nyt on perjantai ja mitä tahansa voi tapahtua. Ja ei, minua ei todellakaan haittaisi jos se mitä tahansa tapahtuisi Tom Meighanin seurassa.
Kasabianin vuoden 2004 debyytti on yksi niistä muutamista 2000-luvulla ilmestyneistä levyistä, jotka ovat onnistuneet pistämään tämän tytön pasmat sekaisin. Yhtye kuulosti tuolloin korvaani suorastaan maagiselta: klassisia baggy-lainailuja modernilla otteella, vähän Man/dchesteriä, paljon rytmiä, syvää bassoa, vähän psykedeliaa, itsevarmaa, jopa hitusen aggressiivista laulantaa... Äh, en tiedä, jollain tavalla sekopäisen puoleensavetävää. Club Foot räjäyttikin tajunnan, L.S.F vei sen mennessään, eikä maailma ollut enää entisensä.
Levy on itselleni selvästi yksi 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen suurista hetkistä, puhdas moderni klassikko. Ilman sitä ja Kaiser Chiefsin vuoden 2005 Employmentia olisin saattanut menettää uskoni uuteen brittipoppiin.
Kasabian huokuu jotain samanlaista itsevarmuutta ja uhoa kuin Oasis. Jotain sellaista, joka saa minut oikaisemaan ryhtini ja tuntemaan oloni cooliksi, sillä tavalla manchesterlaisittain: pieni haara-asento, kädet parkan taskuihin, nenä pystyyn ja letkeää askellusta biisin rytmiin. Juuri niin kuin perjantaina kuuluukin.
Kaikkien television musiikkiohjelmien kuningas on varmaankin brittiläinen Later... with Jools Holland. Ohjelman formaatti on simppeli: jokainen show alkaa pienellä, ohjelman isäntänä häärivän Jools Hollandin vetämällä yhteisjammailulla, jonka jälkeen vieraat vuorotellen soittelevat osuutensa toisilleen ja pienelle studioyleisölle. Välillä herra Holland jutustelee lupsakasti vieraidensa kanssa pianonsa tai tuopillisen ääressä.
Ohjelma on onnistunut tuomaan yleiseen tietoisuuteen monet uraansa vasta aloittelevat yhtyeet. Keane esiintyi showssa ensimmäisen kerran lokakussaa 2003, jolloin se vielä viritteli pianoaan indielafka Fierce Pandan listoilla. Samoin Franz Ferdinand ja The Libertines päätyivät ohjelmaan ennen varsinaisia läpimurtojaan tuottaja Alison Howen tarkan vainun perusteella. Independent valitsikin 2000-luvun alussa Howen brittiläisen musiikkimaailman 20 vaikutusvaltaisimman joukkoon.
Hui, monien mahtavien esitysten joukosta nostan tähän esiin muutaman oman Later...-suosikkini. Kaikki jollain tavalla sykähdyttäviä katselukerrasta toiseen.
Sueden ensimmäinen Jools Holland -keikka, So Young vuonna 1993 saa aikaan kylmät väreet. Nuoren Brett Andersonin androgyynisyys on taianomaista ja yhtye kuulostaa juuri siltä erityisyydeltä ja hienoudelta, mikä brittiläisessä musiikkimaailmassa tuolloin oli syntymäisillään. Bernard ja Brett yhdessä on jotain erityistä, vaikka Holland myöhemmin kuvailikin esitystä tekniseksi disasteriksi. "The sound mix got scrambled just before they went on air, Bernard's guitar drowned out everything and though he wound up the song clapping nervously, they clearly didn't enjoy the experience much." Silti pysäyttävä.
Sittemmin yhtyeestä tuli yksi ohjelman vakiovieras. Ilman Bernardia tietystikin. Bernard vieraili Sueden jälkeen ohjelmassa soolona ja yhdessä David McAlmontin kanssa.
Embrace oli minulle 1990-luvun lopulla aika iso juttu. Yhtyeen viimevuotisiin tekemisiin en oikein osaa ottaa kantaa; taisin kadottaa yhteyden McNamaran-veljeksiin yhtyeen kolmannen levyn jälkeen, ennen vuoden 2004 Out of Nothing -paluulevyä.
Tämä vuoden 1997 pätkä on kuitenkin sitä Embracea, jota symppaan kovasti yhä vieläkin. Nauhoitettu siis juuri Fierce Pandan kautta julkaistun All You Good Good People EP:n Top 10 -menestyksen jälkeen, ennen yhtyeen ensimmäisen levyn ilmestymistä. Yksi bändin hienoimmista kappaleista, jonka ääressä tuli kyllä aikoinaan tunnelmoitua paljon. Harrastelijoiden puuhastelua? Jonkun mielestä imelää ja vaisuakin ehkä, minusta aitoa, herkkää ja suloista. Ja amatöörejähän pojat tuossa vaiheessa vielä olivatkin. Suosikkilaini You fell in love, I fell in line herkistää näköjään edelleen.
Travis onnistuu kuulostamaan aina ihanan sympaattiselta itseltään livenä. Ehkäpä maailman rakastettavin yhtye ja laulu, joka kerta toisensa jälkeen onnistuu itkettämään minua ilosta, surusta ja kaikesta mistä nyt itkeä voi. But if you sing, sing, sing, sing sing, sing. But I say nothing, nothing, nothing, nothing, nothing, nothing, nothing...Yksinkertaisuudessaankin yhdet pop-maailman kauneimmat lyriikat.
The Libertines ja Up The Bracket 2002. Vanha kunnon Libertines toi nauhoituksiin rekvisiitaksi omat fanit. Ja teipit. Eletään aikaa, jolloin yhtyeen mukana seuraava kaaos oli vielä hallittua. Pete Dohertysta voi olla monta mieltä, minusta mies on musiikillinen ja taiteellinen nero ja kaivattu persoona tekemään 2000-luvun brittiläisestä musiikkielämästä taas sekopäistä 1990-luvun E-sukupolven aikuistumisen jälkeen.
Rough Tradella ymmärretään hyvän päälle, todellakin. British Sea Power ja britti-indien tyylikkäimmät lavahabitukset vuonna 2003. Kyllä, nuo korttia pelaavat tytöt kuuluvat yhtyeen studioon mukanaan tuomaan rekvisiittaan.
Kasabianin debyytti on ehdottomasti yksi hienoin 2000-luvulla julkaistu levy. Tähän liveen nelikko on pystynyt sisällyttämään sen uskomattoman hienouden, joka minulta 2004 vei jalat alta. Yhtyeen kakkoslevy on jäänyt vähän etäiseksi, mutta viimeisintä olen jälleen tykkäillyt, joskin sellaista hurmosta, mitä Club Foot minussa aikoinaan synnytti, tulen tuskin enää yhtyeen uran aikana kokemaan. Maagista.
Morrisseyltä löytyy useampikin hieno Jools Holland -vierailu. Tämä rokkaa minusta kuitenkin jollain tavalla kovimmin. Rock-Moz. Ja bändi ja yleisö ovat mukana yhtä suurella charmilla kuin päähenkilö itse. Valloittava kokonaisuus.
