Musiikkivideotaidetta

OK Go saattaa pitää tällä hetkellä ainakin puolivirallisesti hallussaan musiikkivideibändien ykköspaikkaa. Videoista on tullut bändille juttu, kävihän chigagolaisnelikko jopa Oulun tämänvuotisen Musiikkivideofestivaalin konsertti- ja seminaaritähtenä. Onhan yhtyeen videoissa tietysti vaikka mitä jännää ja nokkelaa, mutta kyllä minä annan kuitenkin sen kaikista kirkkaimman tunnustuksen musiikkivideotaiteesta Travisille.

Jos on yhtyeen musiikki silkkaa rakkautta niin ovat kyllä videotkin. En tunne niitä universaaleja, jotka tekevät musiikkivideoista hyviä tai huonoja, mutta Travisin videot ovat sellaisia, että niitä on ihan pakko katsoa: visuaalisesti kiehtovia ja niissä on paljon hauskoja yksityiskohtia, jujuja, joita on kiva bongailla. Videoista voi löytää myös pieniä sieviä tarinoita ja hassuttelevia, roolileikkeilyyn heittäytyneitä bändin jäseniä. 

Sen lisäksi, että videot ovat lähes poikkeuksetta kaikki omalla tavallaan ihastuttavia, on niitä myös paljon. Valkkasin joukosta tähän omat ehdottomat suosikkini, ne, jotka ilahduttavat joka ikisellä katselukerralla. Kannattaa siis aktivoida hetkeksi kaikki musiikkivideoita vastaanottavat aistit. Vitosesta ykköseen, there you go.

5) Walking In The Sun (2004). Kappale on Singles-kokoelmalla uutena ilmestynyt, kaikki Travis-tuntomerkit täyttävä kolmiminuuttinen. Veikeä video, josta edes loppupuolella hetkeksi kuvaan ilmestyvä käsittämätön viikatemies ei onnistu tekemään hölmöä. Ainakaan liian. Hyvä esimerkki siitä, kuinka Travisin videoissa sattuu ja tapahtuu. Ja yleensä nimenomaan laulaja Franille.

4) Closer (2007). Kappale on yhtyeen kuudennen studioalbumin The Boy With No Name ensimmäinen singlelohkaisu. Kaunis ja herkkä laulu, joka sopii erinomaisesti supermarketin pysähtyneen ja haaveilevan tunnelman tempoon. Parasta: Franin majavapuvun alta paljastuva skotlantilaisen radiokanava Radio Clyden t-paita ja yhtyeen ystävän, näyttelijä Ben Stillerin cameo-rooli alkaen kohdasta 2:42. M-a-h-t-a-v-a-a. Niin ja tietysti Dougielle osoitettu rakakudentunnustus kohdassa 3:49. En kestä, miks ei mulle kukaan?

3) Turn (1999). Lauluhan nyt on tietysti moderni klassikko, kuten koko The Man Who -levy. Tässä ensimmäinen kappaleesta tehty video, toinen on US-versioksi visualisoitu soitteluvideo. Punnerrusvideo on tietysti moninkerroin jänskempi. Yksi niistä harvoista Travis-videoista, joissa yhtye ei soita lain. Kun alun käsittämättömästä skottiaksentista selviää, vie video mennessään, kohti lohdutonta loppua. Yhyy.

2) Driftwood (1999). The Man Whon toinen single ja ihan äärimmäistä Travis-hienoutta. Vähäeleinen ja visuaalisesti äärimmäisen tyylikäs, kerrasaan cool. 

1) Sing (2001). Ensimmäinen single yhtyeen vuoden The Invisible Band -albumilta ja oma Travis-suosikkini. Laulu on saanut vertaisensa videon. Alusta loppuun pelkkää ihanuutta ja täynnä katsottavaa ja ihmeteltävää: hauskojen yksityiskohtien seassa neljä leikkisäksi heittäytynyttä skottipopparia. Hilarious. Video on ainakin kröhöm, joissain piireissä klassikko, joka päätyi VHS:lle ja voimapyöritykseen jostain kesän 2001 Jyrki-lähetyksestä. Herkän teini-iän tunnari siis. Helmikohdat: 2:00 ja vähän sen jälkeen alkava mustekalaepisodi. 

OK Go Tavastialla

Kuten taannoin vihjailin, pyöräilin tosiaan chicagolaisyhtyeen Tavastian keikalle aika lailla pystymetsästä. Olen viettänyt viimeiset - kaikki debyytin jälkeiset - seitsemän vuotta sen verran mittavassa OK Go -pimennossa, että en vielä ennen eilistä ollut millään tavalla osallisena Here It Goes Again -kappaleen videon YouTube-menestykseen. Nyt olen. Niitä katselukertoja pitäisi nyt olla siis 50 miljoonaa ja yksi. Odotukset keikan suhteen eivät siis olleet kummoisetkaan.  Uskoin poistuvani tyytyväisenä jos vain kuulen debyytin helmet, Get Over It -hitin ja iki-ihanan What to Do:n. 

Ennätin keikkapaikalle juuri sopivasti muutamia minuutteja ennen starttia. Tarkoituksenani oli kuunnella pari biisiä ja hakea sopivan kohdan, taantuman, tullen juoma itseäni viihdyttämään. No, sitä taantumaa ei sitten koskaan tullut. Heti ensimmäisen kappalleesta lähtien lavalta alkoi suihkuta sellaisia määriä paperisilppua ja  nokkelia välispiikkejä, että en malttanut poistua näköetäöisyydeltä minnekään. Ja hyvä etten poistunut, olisin voinut missata eturivistä lavalle poimitun neitokaisen kitarakomppaukset, laulaja Damianin yleisön keskellä tunnelmoiman balladin, valoefektejä syöksevät kitarat ja huomattavia määriä paperisilppua. 

Vaikka turhan harvalukuisen yleisön innostus ja paperisilppunostatukset eivät aina noudattaneetkaan samaa käyrää, tuntuivat yleisö ja bändi pitävän toisistaan. Lämminhenkinen tunnelma,  biisilistallinen kivoja kipaleita ja suomalaisuudella leikittelevät välispiikit saivat minut viihtymään sen verran hyvin, että loppuynnäys jää reilusti plussan puolelle. Oluettomuudesta huolimatta. Get Over It kuulosti juuri niin hyvältä kuin muistin ja myös yhtyeen viimeisin single, erittäin epälivemäinen End Love, saatiin toimimaan rokkiklubin hyväksynnän arvoisesti. Soma keikka siis kaikin puolin.

Niin ja kyllähän se What To Do sieltä tuli. Eikä ihan normisovituksena suinkaan. Rokkaahan se näinkin.

Ei minun, kiitos kuvaajalle.

En edelleenkään välttämättä tunne suurta tarvetta levyostoksiin, mutta keikkakokemuksena yhtyeen Suomi-debyytti oli äärimmäisen viihdyttävä ja onnistuu erikoisnumeroidensa ansiosta  erottumaan edukseen poppikeikkojen peruskauran joukosta. Nyt on ainakin selvää, se että OK Go ei ole ainoastaan musiikkivideoyhtye. Se on myös kelloyhtye ja paperisilppuyhtye. Niin ja yhtye, jonka mielestä Skandinaviassa naiset ovat 40 kertaa kauniimpia kuin muualla, ja miehet hassuja, kun eivät tajua sitä. Niin.

Edit.  Voi, muutkin tykkäsivät keikasta. <-- Tuolta löytyy muutama kuva ja söppänämpi video soittokelloilusta. Voi niitä poikia.

OK, Go to Tavastia

Tutustuin OK Go -yhtyeeseen Englannissa vietetyn au pair -vuoden aikana joskus,  kröhöm, 2000-luvun alussa. Juuri debyyttinsä julkaissut yhtye temmelsi tuolloin brittiläisessä musiikkimediassa suhteellisen näkyvästi yhdessä toisen ensilevynsä julkaisseen ei-brittiläisen yhtyeen, Hot Hot Heatin kanssa.

Jostain syystä olen sittemmin unohtanut  OK Go:n suurin piirtein kokonaan. Multa on mennyt ihan ohi bändin saavuttama videotaiteellinen kulttimaine ja YouTube-menestys, eikä mulla juurikaan ole hajua siitä, missä yhtye nyt menee ja kuinka monta levyä julkaisseena. Onnistuin kuitenkin ilostumaan, kun tajusin, että kvartettia pääsee kuulemaan Tavastialle 24.8. Ilostuin itseasiassa niin paljon, että hankin lipun keikalle oikein ennakkoon. Etten vain jää ilman. Ja taisinpa vähän painostaa Oulussa asuvaa pikkuveljeäkin yhtyeen musiikkivideofestivaalien avajaiskeikalle. Missä vaiheessa muuten rock-yhtyeitä on alettu kiinnittä seminaarien puhujavieraiksi?

Jänskää päästä päivittämään oma OK Go -suhde ajantasalle. Koska yhtyeen uudempi tuotanto on minulle vierasta, tunnelmoin tässä nyt sillä OK Go:lla, jonka minä tunnen. Ei varmaan tarvitse mainita erikseen, että taisin joskus olla rakastunut laulaja-Damianiin. Kyllä, olin joskus toivoton tapaus. Onneksi en enää.