Ich liebe Kölle. Und Manic Street Preachers.

Viikonloppuna tapahtunutta: rakastuin Kölniin. Neljän päivän miniloman seurauksena elämän prioriteetit menivät uusiksi, ja pikeekassasta tuli Köln-kassa. Ykköstavoitteena keräillä kirstuun kolikoita vähän pidemmän oleilun verran.

Niin se vain on, että Saksassa on ihmisen hyvä olla, ja niin, erityisesti Kölnissä. Ehrenstrassen kaupat ja veikeät putiikit, Aachenerstrassen ja Brüsseler Platzin kahvilat ja ravintolat, kölsch, parin euron cappuccino, notkuvat pulla- ja leipätiskit... Kun pakettiin lisätään vielä Fred Perryn ja Ben Shermanin liikkeet ja juuri oikealla tunnelmalla leikittelevä baari, löytyykin kaupungista kaikkea, mitä toivoa saattaa.  

Viikonlopun Köln-hurmoksen kruunasi kaupungissa samaan aikaan vieraillut Manic Street Preachersin International Treasure -kiertue. National Treasure -singlekokoelmaa juhlistava keikka oli jälleen onnistunut muistutus siitä, että popmusiikki jos mikä voi tehdä ihmisen onnelliseksi. Greatest hits -hengessä toteutettu keikka oli tietysti alusta loppuun yhtä juhlaa, jonka henkilökohtaisiksi hurmoshetkiksi muodostuivat Love Sweet Exile ja edellisen kokoelmalevyn tiimoilta ilmestynyt There By The Grace Of God. Suosikkikappaleita, joiden kuulemista en osannut odottaa. 

Kymmenisen vuotta sitten - Forever Delayed -kokoelman ilmestymisen aikoihin - Englannissa viettämäni au pair -vuoden lisäksi There By The Grace Of God -kappaleeseen liittyy nyt siis myös uusi erityinen muisto: ikionnellinen viikonloppu Kölnissä.

Levylautasella: Graham Coxon ja Paul Weller

Pari uudenkarheaa tuttavuutta:

Graham Coxonin tämän kuun alussa ilmestynyt A+E on järkestyksessään miehen kahdeksas soololevy. Harmillisesti Coxon ei ole tällä levyllä ihan sitä, mitä toivoisin: raitapaidassa ja nörttilaseissa vaikeroiva poppari. Ymmärrän toki, ettei artistista ole kovin palkitsevaa tehdä Happines In Magazines -ihanuutta kerta toisensa perään (ja pitää aina niitä laseja), mutta kyllä pieni ikävä kyseisen levyn aiheuttamaa pophuumaa kohtaan iskee.

Mutta on levy silti ihan Grahamia. Ja koska astetta ärhäkämmän sähköisyyden ja Coxonille ominaisten kitararänkytysten takana vaikuttavat kuitenkin kivat popmelodiat, päätyy levy ihan jees -laariin. Ja vaikka A+E ei minun korviini ihan suloisten Happiness in Magazines ja Love Travels at Illegal Speeds -teosten tasoisesti soikaan, tuntuu levy varsin luontevalta oktetin palaselta. Uskon, että erityisesti miehen varhaistuotannosta ihastuvat saavat tästä hurjasti irti. Tänään Graham kuulostaa tältä, tulevaisuudessa meininki voi olla taas ihan toista.

Coxonista sujuva siirtyminen Paul Welleriin, Coxonin idoliin ja collegaan (lukuisten yhteistöiden lisäksi Coxon vaikuttaa myös Sonik Kicksillä). Sonik Kicks saattaa äkkiseltään kuulostaa sinne tänne poukkoulevalta, keskenään hyvin erilaisten biisien kokoelmalta, jolta ei ensimmäisellä kuuntelukerralla jää lainkaan kappaletason muistikuvia. No, parin viikon jälkeen levy tuntuu jo tutulta, sinkoilu monipuolisuudelta ja useat kappaleet timanteilta (When Your Garden's Overgrown, oih!). Wellerin edellinen, pari vuotta sitten ilmestynyt Wake Up the Nation herätti - ja herättää edelleen - vau-efektejä, Sonik Kicks ei ihan. Mutta melkein.

Miles Kane - First of My Kind

Lovelovelove.

Miles Kanen huikean Colour of the Trap -soolodebyytin julkaisusta alkaa olla aika tasan vuosi. Vaikka en vieläkään ole onnistunut imemään tuota viime vuoden upeimmaksi mainomaani levyä kuiviin, olen kovasti mielissäni tämän nuoren polven mod-sanansaattajan uudesta materiaalista. Miles Kane, samettitakki, Pariisi, Lontoo, vau. First of My Kind -single ilmestyy 21.4.