Vaikka viljelenkin superlatiiveja ja muita ylisanoja useista yhtyeistä ja kappaleista puhuessani, elämäni kaikista suurimmaksi rakkaudeksi nimitän kuitenkin ainoastaan yhtä yhtyettä, nimittäin Idlewildia. On itse asiassa perin outoa, että en ole täällä tuosta maailman rakastettavimmasta skotlantilaisyhtyeestä juurikaan kirjoitellut.
Joskus 2000-luvun alussa luin pienen pohjoissuomalaisen muuttotappiokunnan kirjaston musiikkiosastolla Soundia, tietämättä Idlewildista yhtään mitään. Tuon lehden eräässä levyarvostelussa Mikko Meriläinen kirjoitti "Suurin lämmöntuottaja on Roddy Woomblen pehmeä lauluääni, joka huutaessaankin kuulostaa siltä kuin Roddy rakastaisi juuri minua". Tiesin heti, lauluakaan kuulematta, että tuossa on minun yhtyeeni, tuleva rakkauteni.
Tuosta liki kymmenen vuoden takaisesta ensitapaamisesta lähtien Roddy on osoittanut minulle rakkauttaan kutakuinkin joka päivä. Olen rakastanut yhtyeen jokaista levyä, jokaista laulua ja jokaista nähtyä keikkaa. Olen rakastanut yhtyeen seilailuja jossain debyytinaikaisen punkpopin
Tuosta liki kymmenen vuoden takaisesta ensitapaamisesta lähtien Roddy on osoittanut minulle rakkauttaan kutakuinkin joka päivä. Olen rakastanut yhtyeen jokaista levyä, jokaista laulua ja jokaista nähtyä keikkaa. Olen rakastanut yhtyeen seilailuja jossain debyytinaikaisen punkpopin
Hope is Important 1998
ja kakkoslevyn läpimurtopopin välisillä vesillä.
100 Broken Windows 2000
Hullaannuin kolmannen levyn radioita ja stadioneja hellivästä listapopista
The Remote Part 2002
ja tennarit bootseihin vaihtaneesta aikuis-Idlewildista.
Warning/Promises 2005
Rakastin yhtyettä vielä, kun se Parlophone-potkuista hämmentyneenä etsi itseään jostain keskinkertaisehkon kitarapopin paineissa
Make Another World 2007
ja yhä vain, kun se jälleen muistutti minua siitä, mitä hieno popmusiikki hienoimmillaan on.
Post Electric Blues 2009
Idlewild on kaikilla standardeilla maailman aliarvostetuin yhtye. Ehdottomasti ja niin kauan kuin kaikki ihmiset eivät intoudu sellaiseen ylistykseen kuin minä ja Mikko Meriläinen: Tiedän vieväni uskottavuuden tältä arviolta, mutta en löydä 100 Broken Windowsista mitään huomautettavaa. Sillä ne ylistykset yhtye on ansainnut. Idlewildissa vain on se kaikki jokin: punk, pop, rock, folk, säkeet, kertosäkeet, riimit, lyriikat, tennarit, bootsit, pikkutakit ja juu, ne suuret tunteet.
Meriläiselle 100 Broken Windows oli aikoinaan viiden tähden levy, minulle Idlewild on kokonaisuudessaan yhtä viittä tähteä, nyt ja aina. Voi toki olla, että se viides tähti tulee taas joistain muista kuin järkisyistä, vaikka niistä tunteista, joita yhtye on minulle uransa aikana järjestänyt. Mutta kun ne järjen ylittävät syyt ovat juuuri niitä, jotka tekevät asioista täydellisiä.
Erikoisinta Idlewildissa on ehkä se, että vaikka yhtye soittaisi kitarat täydellä säröllä, kuten biisissä A Modern Way of Letting Go, se kuulostaa silti kaiken aikaa vastustamattoman ystävälliseltä. Aivan kuin metsäpolulla tulisi vastaan suuri karhu ja se olisi niin suloinen että sitä tekisi mieli halata. Mikko Meriläinen, Soundi 8/2002
Ja Mikko Meriläinen, minun tekisi mieli halata sinua.
Vaikka Idlewild on uransa aikana onnistunut kuulostamaan kaikelta välillä brittipoppi ja skottifolkki, kuulostaa se aina silti turvallisesti omalta itseltään, siltä, kuin Roddy -ei vaan rakasta juuri minua, vaan myös - laulaa juuri minulle. Ja voi, tuon laulun en anna loppua, en myötä- enkä vastamäessä.
Ja Mikko Meriläinen, minun tekisi mieli halata sinua.
Vaikka Idlewild on uransa aikana onnistunut kuulostamaan kaikelta välillä brittipoppi ja skottifolkki, kuulostaa se aina silti turvallisesti omalta itseltään, siltä, kuin Roddy -ei vaan rakasta juuri minua, vaan myös - laulaa juuri minulle. Ja voi, tuon laulun en anna loppua, en myötä- enkä vastamäessä.
