Jotain uutta: The Broken Vinyl Club

No, ei ihan upo uutta, mutta melkein! Walesiläinen The Broken Vinyl Club nimittäin julkaisi ensialbuminsa jo viime lokakuussa, ja viimeisimmän singlensäkin jo kolmisen kuukautta sitten. Mutta koska itse havahduin yhtyeen hienouteen vasta tovi sitten, esittelen sen uutukaisena. 

Acid Jazz Recordsille levyttävän (yleensä hyvä merkki) yhtyeen touhussa kuuluvat vahvat 60-lukuvaikutteet. Yhtyeen nimi onkin nostettu toistuvasti esiin uusista mod-yhtyeistä puhuttaessa. Vertailukohtaa yhtyeen tekemisiin on haettu ainakin The Beatlesin, The Kinksin ja The La'sin tuotannosta - moderni klassinen brittyhtye siis, ja aina habitusta myöten. Itse puhun mielelläni The Broken Vinyl Clubin kanssa samassa lauseessa kotimaisesta The Casbahista ja tietty ihan vastikäänkin hehkutetusta The Moonsista.

Mainitsemisen arvoista lienee vielä se, että Liam Gallagher ja Alan McGee ovat tunnustautuneet faneiksi.

Niin, Miia ja Liam tykkäävät, tykkäättekös te?

Suosittelen tutustumaan ihan koko levyyn. Jos ostaminen kirpaisee, voi sen tarkastaa Spotifyssa.

Kesäbiisi: The Captive Hearts - Believin' Love

Yksi viime syksyn uusista suosikkikappaleistani oli brittiläisen The Captive Heartsin suloinen Humming Bird. Wiganilaisyhtye julkaisi biisin nimeä kantavan kolmen biisin digitaalisen ep:n syyskuussa, minkä jälkeen siirtyi studioon työstämään debyyttiään.

Nyt levynteko on ilmeisesti siinä vaiheessa, että on aika väläytellä, mitä on talvella saatu aikaiseksi. Ensimmäinen single Believin' Love ilmestyy heinäkuun 11. päivä ja kuulostaa tältä:

Taytyy tunnustaa, että vielä parilla ensimmäisillä kuuntelukerralla kappale ei kyllä tehnyt samanlaista vaikutusta kuin hiljaiseksi vetänyt Humming Bird. Eilen oli kuitenkin ehkä ensimmäinen oikeasti kesältä tuntunut päivä, mikä saattaa vaikuttaa siihen, että vuorokausi ensikuuntelun jälkeen Believin' Love on tänä kesänä ensimmäinen oikeasti kesäbiisiltä tuntuva kappale. Kovasti ihana.

Erityisen hienoa The Captive Heartsissa on minusta se, että vaikka yhtyeen julkaisujen laskemiseen ei paljoa sormia tarvita, on se silti onnistunut mudostumaan tunnistettavaksi ja muista erottuvaksi. Varmaankin pitkälti Mark Frithin persoonallisen lauluäänen ansiota, että yhtye kuulostaa taas, varsin simppelistä kappaleesta huolimatta jännittävältä ja kiinnostavalta itseltään - tai ainakin aina silloin, kun se ei kuulosta The La´silta tai The Coralilta.

The Captive Hearts, The La's, The Young Veins ja moni muu

And again, and again, and again. Kirjoitin brittiläisestä The Captive Hearts -yhtyeestä viime kesän lopussa, The Hummingbird -ensivideon ilmestymisen aikoihin. Ja kirjoitan jälleen. Koska viikonlopun HAL- ja The Thrills -maratoonien jäljiltä suorastaan janoan aurinkoa, rannikkoa ja täydellisiä pop-melodioita. 

Siinä missä HAL ja etenkin The Thrills soivat super paljon Kaliforniaa, voi The Captive Heartsissa kuulla myös aimo annoksen Liverpoolia, tai oikeastaan The La's-yhtyettä. Tuosta assosiaatiosta lienee syyttäminen laulaja Mark Frithin ääntä, jossa on minusta sellainen pieni Lee Mavers -soundi. Wiganista tuleva yhtye julkaisi syksyllä Hummingbird-ep:n, joka on juuri nyt taas ajankohtainen, koska on vihdoin kuultavissa myös Spotifyssa. Ep:ltä löytyy kaksi totaalisen ihanaa biisiä - Hummingbird ja The Byrds-vaikutteinen Set My Soul On Fire - sekä yksi ihan kiva kipale, Daniella. Tällä hetkellä yhtye keikkailee enemmän kuin satunnaisesti ja suunnittelee karkaavansa studioon uuden singlen äänittelyyn. Auringon ja rannikon lisäksi janoan tietysti yhtyeen debyyttilevyä. Bitte!

Joku saattaisi tuon Hummingbird-videon perusteella tehdä hätäisen johtopäätöksen, että tämän pop-esteetikon fanitus perustuisi ulkomusiikillisiin seikkoihin, yhtyeen äärimmilleen jalostettuun brittiläiseen pop-kauneuteen. Wrong. Tähdennän siis, että en valinnut yhtyettä ihastumisen kohteekseni noiden kampausten perusteella. Öööö, vaan koska laulu on ihana!

Lisää silmää korvaa miellyttävää Captive Heartsia yhtyeen YouTube -kanavalla. 

Koska popmusiikissa on paljon kyse vaikutteista ja kuulostaa vähän niinku -jutuista, en minäkään välttynyt viikonloppuna assosioaatioilta. Paljastan oman ajatusketjuni, jonka tuo muutaman päivän takainen HAL-fiilistely ja sen kommentit käynnistivät. Ja hei, tätä mindmapiä saa täydentää kommenttiboksiin.

HAL - The Thrills - The Byrds - Beach Boys - The Captive Hearts - The La's - The Bees - The Morning Benders - The Young Veins - HAL   

Retroilussa on aina vähän vaarana se, että yhtyeen yhteydessä nostetaan esiin sana pastissi - kuten vaikka eräs lukija The Beesin Free The Bees -albumista puhuessaan teki. Yhtyeen Chicken Payback -kappaleen pelastaa totaaliselta pastissilta varmaankin siitä tehty video. Mutta mites tuo The Young Veins -yhtyeen viime vuotinen pikkuhitti Take A Vacation? Nii-in. No, on se silti kiva! Taitavasti ja ilmeisen tarkoituksellisesti toteutettu.

Uutta kivaa: The Captive Hearts

Tämän syksyn miellyttävin poppoo tulee Wiganista, samaisesta kaupungista, jonka juniorijoukkueen riveissä Richard Ashcroft jalkapalloili ennen kuin lahjoitti egonsa popmusiikin käyttöön. The Captive Hearts on sellaista musiikkia, jolle minun elämässäni on aina tilaus: kuolematonta brittipoppia.

Yhtye jatkaa siitä, mihin The La's 1990-luvun alussa jäi. Itse asiassa Hummingbird, syyskuussa julkaistava ensisingle, voisi varsin hyvin olla lähtöisin Lee Maversin kynästä. Hmmm, entäs Set my soul on fire sitten? No, se on vähintäänkin kunnianosoitus The Byrdsin Turn! Turn! Turn! -klassikolle. 

Toivottavasti tätä tulee pian lisää. Esimakua tulevasta löytyy yhtyeen MySpacesta. Tykkään niin, että en kestä!

Once more, encore!

Kirjoitan paljon siitä, miten rakastan popmusiikkia, popkulttuuria ja brittipoppia. Mainitsen viehtyväni popestetiikasta ja asioista, jotka ovat mielestäni jollain viehättävällä tavalla pop. Tekstini toisin sanoen vilisee epämääräistä pop-terminologiaa.

Pop terminä on aivan varmasti ihan yhtä ongelmallinen kuin tuo mystinen indie. Oh my. Kuten kaikessa tieteellisessä terminologiapelleilyssä, myös tällaisessa viattoman populaarissa kirjoittelussa olennaisinta ei varmaankaan ole se, minkä termin valitsee mihinkin yhteyteen, vaan se, että määrittelee käyttämänsä termit ja käyttää niitä johdonmukaisesti. Vai onko? Emmietiiä. Luen juuri tieteellisen kirjoittamisen perusteista.

Joka tapauksessa. Siitä, mikä tarkalleen ottaen on pop, on varmasti mahdotonta tehdä mitään yleispätevää tiivistystä. Totuuksia on varmasti yhtä monia kuin on poppareitakin. Taannoin vihjailin The La´sin There She Goes -kappaleen soveltuvuudesta popmusiikin sanakirjamääritelmäksi. Siis minun mielestäni. Hyvä. Suhteellisen lähelle minun pop-totuuttani päästään myös The Bluetonesilla demonstroiden. Toimikoon yhtye siis minun käyttämäni pop-terminologian määrittäjänä. 

The Bluetones taitaa sellaisen popin, joka on minusta kaikinpuolin pop. Kitarat kainaloissa, rummut tyynessä rytmissä. Lauluissa A- ja B-osat, melodiat, kertosäkeet, you and me:t ja stemmat kohdillaan. On parkat, duffelit, pikkutakit, kauluspaidat ja farkut, tennarit, maiharit, höpsöt tanssimuuvit ja moppitukat. 60-lukua, 90-lukua, vähän ladia, vähän modia ja paljon brittiä. Ja poppia. Ja brittipoppia. Kehäpäätelmä?

Tuo on siis melko puhdasoppista minulle, tällä määritelmällä mennään tässä blogissa, kunnes toisin sovitaan. Sitä indietä en edes yritä määritellä. 

Mutta mikä on popmusiikkia teille?

Otsikko: The Bluetones - The Bluetones Big Score

Päivän brittipoppi: Cast

Nämä brittipoppi-tunnelmoinnit ovat yleensä aika nostalgiavoittoista fiilistelyä. Tällä kertaa ei tarvitse kuitenkaan muistella pelkästään menneitä. Liverpoolilainen Cast on nimittäin tekemässä tämän vuoden lopulla muutaman keikan mittaisen reunionin juhlistaakseen legendaarisen All Change -albumin 15:n vuoden ikää. Erityisen mahtavaa on se, että brittiläinen musiikkimedia ja -yleisö vaikuttavat suuresti innostuneen legendojen paluusta. 

Vaikka Cast kuuluukin brittipopin kulta-aikojen kultakimpaleisiin, yltää sen syntyhistoria aikaan ennen brittipopyhtyeiden ylitarjontaa. Ennen vuonna 1992 perustettua Castia yhtyeen keulahahmo John Power vaikutti nimittäin The La's:in basistina.

The La's:in näkyvyys Maailman parhaat pop-kappaleet -listalla on tietysti ilmiselvää. Pop-musiikin sanakirjamääritelmäksi sopisi varmasti aika monen mielestä "vrt. There She Goes". Vakuuttavasti poptaiteili myös Cast. All Change sisältää muun muassa sellaiset popestetiikan riemut kuin Alright, Fine Time ja Walkaway, joka minun mielestäni kuuluu jokaisen itseään kunnioittavan poppari-DJ:n soittolistalle viimeiseksi hitaaksi. Ai ai. Sen verran ajatonta on yhtyeen soittelu, että itse ainakin innostun aina ja yhä vain.