Miian musiikkivuosi 2011: suosikkikappaleet

Nämä kappaleet nyt ainakin tekivät erityisen suuren vaikutuksen männä vuonna.

1. Arctic Monkeys - The Hellcat Spangled Shalalala



2. Beady Eye - The Roller

3. Alex Turner - Piledriver Waltz

4. The View - Tragic Magic

5. The Heartbreaks - Jealous, Don't You Know



6. British Sea Power - Who's In Control?

7. Arctic Monkeys - Love Is A Laserquest

8. Miles Kane - My Fantasy

9. Kasabian - Goodbye Kiss



10. The Rainband - She's A Rainbow

Manics-lähtölaskenta, päivä 5 eiku 0

Hahaa, just. Joku hömppähumanisti ollut otsikoimassa (ja laskemassa) tätä lähtölaskentaa... Joka tapauksessa, nyt loppuu laskenta, tässä se kaikista parahin.

1. Motorcycle Emptiness (Generation Terrorists 1992)

Tässä vielä lista, jota vähän jatkoin. Tuntui vain niin kurjalta yrittää survoa näinkin merkityksellisen yhtyeen hienoimpia hetkiä viiteen kappaleeseen.

2. A Design For Life

3. You're Tender and You're Tired

4. From Despair to Where

5. Love's Sweet Exile

6. If You Tolerate This Your Children Will Be Next

7. Little Baby Nothing

8. No Surface All Feeling

9. There By The Grace Of God

10. Ready for Drowning

11. Roses in the Hospital
12. You're Love Alone Is Not Enough
13. Let Robeson Sing
14. Everything Must Go
15. I Think I Found It

16. The Girl Who Wanted To Be God
17. Prologue To History
18. Jackie Collins Existential Question Time
19. Repeat (Stars And Stripes)
20. The Everlasting

Miian Top 100 sneak peek

Ihana Bubble haastoi minut tekemään listan sadasta parhaasta biisistä. Huh. Hommassa on työstämistä, eikä lähestymisstrategiakaan vielä ole aivan selvä. Kaksikymmentä ensimmäistä löytyi ihan helposti, sen jälkeen on sitten pitänyt ottaa mukaan kriteereitä ja perusteluja, jotta listalle saisi mahdutettua kaiken tarpeellisen, mutta ei vahingossakaan mitään, mikä ei tuota kunniaa ansaitsisi. Ja juuri noissa kriteereissä ja perusteluissahan tämä tyttö harvemmin pääsee loistamaan. No, mitään järjen ja tunteen tasapainottelua listalla tuskin tullaan näkemään, eiköhän se ihan pelkältä tunnepohjalta muotonsa saa. Ainakin seuraava kappale on listalla ihan vain siitä syystä, että sen kuunteleminen tuntuu.

The Crashin Comfort Deluxe on ehdottomasti yksi elämäni tärkeimmistä levyistä ja nuoruuteni suurin lohduttaja. Eikä ole lainkaan liioiteltua sanoa, että Teemu Brunila on yksi merkittävimmistä suunnannäyttäjistä tällä tunnemyrskyjen viitottamalla tiellä, jolla yhä kuljen. Määränpäätä näköjään saavuttamatta.

Muse ei suinkaan ole ainoa kyseisen levyn kappaleista, jonka kuuneteleminen tuntuu. Levy on kokonaisuudessaan yksi pahimmista tunne-elämäni turmelijoista: ei tarvitse olla kummoinenkaan historioitsija tajutakseen, että tunne-elämän turmeltumisen alkulähteet ajoittuvat juurikin Comfor Deluxen ilmestymisen aikoihin, vuoteen 1999. Minkä sille voi, jos on herkkä 16-vuotias ja tälläisen pop-kauneuden vietävissä:

I'm cool and daring
-She says:
"Bring me my love
Don't leave me out
Fill up this hollow heart with
hope and comfort,
final answers"

The Crash: Going out

Baggy sound(ish) -lista

Olen viettänyt viime aikoina paljon aikaa baggy sound -vaikutteisen musiikin äärellä. Kokosin myös noita viime aikoina soineita suosikkeja omalle Spotify-listalleen. Jos vedän tuon brittipop-termin kanssa suppeaa ja tiukkaa linjaa niin baggyn kohdalla olenkin sitten venyttänyt termiä oikein kunnolla. Lista ei siis ole mitenkään originaalille baggy-genrelle tai madchesterille uskollinen, vaan sisältää kappaleita, joiden kohdalla ehkä pelkkä baggy-vaikutteista puhuminen on kohdillaan. Saatan saada old school -madchesteriläiset ja muut vanhan koulukunnan baggyilijät kimppuuni, kun pistin listalle esimerkiksi Ruling Classia ja Working For a Nuclear Free Cityä, Kasabianin suhteellisen löysistä viittauksista nyt puhumattakaan. Mutta, minusta listassa on mielenkiintoista juuri se vanhan ja uuden, ytimeen ja harmaalle alueelle asettuvan muodostama sekasotku. Se, kuinka niinkin kovasti aikaan sidottuja juttuja on hyödynnetty vaikuttein ja viittauksin uudessa kontekstissa.

Lista on tehty Spotify-rajoituksin, joten useimmat biisivalinnat ovat aika kliseisiä klassikoita. Mutta kliseissä piilee usein totuus: aivan mahtavia biisejä ja hienoja ajankuvia. Ja taas voidaan yhdessä miettiä, että mitä se baggy nyt sitten oikeastaan on...

Eli jos haluat myötäelää minun tämänhetkisiä musiikillisia ambioitani, niin käy brittipop-listan lisäksi myös täällä: Spotify

Northside - Shall We Take A Trip? (1991)

The Farm - Don't Let Me Down (1991)

The Stone Roses - Fools Gold (single version) (1991)

The Charlatans - Only One I Know (1990)

The Ruling Class - If You Wonder (2008)

The Mock Turtles - Can You Dig It? (1991)

Inspiral Carpets - Dragging Me Down (1992)

Kasabian - L.S.F (2004)

Ian Brown - Can't See Me (1998)

Black Grape - Reverend Black Grape (1995)

The Stone Roses - Waterfall (1989)

Blur - There's No Other Way (1991)

The Ruling Class - Flowers (2008)

Working For a Nuclear Free City - Silent Times (2010)

The Charlatans - You're Not Very Well (1990)

Happy Mondays - Judge Fudge (1991)

Kasabian - Underdog (2009)

The Stone Roses - Elephant Stone (1989)

The Farm - Groovy Train (1990)

The Charlatans - White Shirt (1990)

Flowered Up - Weekender (1992)

Brittipop-suosikkeja listalla

Kokosin Spotifyhin pienen, 20 kappaleen listan omista ultimaattisista brittipopin suosikkiyhtyeistäni. Listan biisit ovat nimenomaan 90-luvun Cool Britannia -ajan ja kutakuinkin sen ihanteisiin nojaavaa brittipoppia, ilmestyneet siis niin sanotun ensimmäisen brittipopaallon - noin vuodet 1993 - 1997 - aikana. Kuten tämänkin blogin kommenttibokseissa on todettu, on musiikkigenreillä pelailu kyllä kivaa, mutta voi, myös niin vaikeaa. Brittipopin näkeminen nimenomaan osana 90-luvun Cool Britannia -movementia kaiken brittiläisen popin kattavan  tyylilajin sijaan on minun totuuteni eikä tietystikään tarkoita, että tuo olisi ainoa oikea tapa määritellä termi. Itse olen onnistunut mielessäni romantisoimaan juuri tuohon aikaan liittyvän musiikillisen elämän - ja jopa kokonaisen kulttuurinationalistisen heräämisen - brittipopiksi ja hahmottamaan juuri ne muutamat tietyt levyt tai yhtyeet eran ja sen pop-ihanteiden klassisiksi edustajiksi, että siksi varmasti juuri tällainen epämääräisen spesifi termeily.

Halusin listasta sellaisen suhteellisen kattavan kokoelman aallon suosikkibändejä joten pyrin valitsemaan sinne vain yhden kappaleen kultakin yhtyeeltä. Siltikin muutama mahdollinen bändi jäi vaille edustusta (Mansun, Powder, Ocean Colour Scene, Space, Catatonia, Placebo, Echobelly, Bends-eran Radiohead, ehkä jopa Manics..). Harmillisesti. Vaikka lista saattaakin vaikuttaa musiikillisesti heterogeeniselta, yhdistää kappaleita kuitenkin se kulttuurinen konteksti, jota ne ovat olleet rakentamassa tai josta ovat löytäneet motiivinsa: brittiläisyyttä arvostava Britannia.

I'mhappytobeheretonight - Miia <3 brittipop - Spotify

Suede - Beautiful Ones

Menswear - I'll Manage Somehow

Ash - Girl From Mars

Black Grape - Shake Your Money

Cast - Fine Time

The Auteurs - Show Girl

Gene - Olympian

The Bluetones - Slight Return

The Boo Radleys - Find The Answer Within

Shed Seven - Speakeasy

Oasis - Supersonic

Blur - End Of A Century

Elastica - Connection

Pulp - Do You Remember The Firts Time?

Supergrass - Alright 

Kula Shaker - Tattva

Dodgy - Good Enough

The Charlatans - When You're Thinking Things Over

Sleeper - Inbetweener

Oasis - Acquiesce

Oi! Kertokaahan kommentteja listasta, omia käsityksiänne brittipop-termeilystä ja myös niitä omia suosikkejanne. Mitä bändiolennaisuuksia olen mielestänne jättänyt listalta pois? 

Ai juu, Juhanin brittipoppailuja voi löytää täältä <3 

Edit. Jouduin muuttamaan vähän listaa - Sueden ja Menswearin biisien osalta - vanhat biisivalinnat (So Young, Daydreamer) eivät ilmeisesti löydy kaikkien Spotifysta. Mutta tuo Elastica, nooh, sitä ei välttämättä pysty edelleenkään kaikki spotifoimaan. Harmi! Mutta en vain pysty jättämään sitä ilman mainintaa, joten jätän sen kummittelemaan tuonne YouTube-linkkeineen.

Elämäni levyt

Oasiksen (What's the Story) Morning Glory? -levyn juhlavuosi ja Tomin haaste inspiroivat minua viettämään muutaman hetkisen olennaisen äärellä. Yritin pukea sanalliseen muotoon niitä merkityksiä, joita itselleni erityisen tärkeisiin levyihin liittyy. Elämäni levyt -listalta löytyvät nyt sitten ne levyt, joita ilman elämäntarinani olisi varsin erilainen. Joita ilman en olisi se, kuka olen.

Koska maailmassa on äärimmäisen paljon hyviä levyjä, ovat listalle asti yltäneet albumit himpun verran enemmän: ne ovat tärkeitä. Mutta. Vaikka kärkisijat valoittettiinkin loppujen lopuksi tunnetekijöillä, uskallan väittää, että kaikki listaamani levyt ovat myös absoluttisesti hienoja pop-teoksia. Eli, kuusi levyä, jotka ovat johdattaneet minut sinne, missä on hyvä: 

1) Oasis - What's The Story Morning Glory (1995): Olen äärimmäisen onnellinen siitä, että olen saanut kasvaa nimenomaan tämän levyn vaikutuspiirissä. Lisää tässä postauksessa. Spotifyssa täällä.

2) Come Inside - Mosaic (1998): A.k.a levy, joka kaikkien pitäisi kuulla. Kuka muistaa helsinkiläisen Come Insiden? Eikö kukaan? Ehkä joku, jonka heikkoutena on unohdetut brittipop-bändit? Come Insiden tie kulki Ääni ja vimma -kisan kautta Stupidon leipiin, jonka riveissä se ehti julkaista kaksi kokopitkää levyä ennen kuin vetäytyi kuvioista 2000-luvun alussa. Kiitettävästi kansallista mainetta ja himpun verran kansainvälistäkin huomiota saanut yhtye oli kutakuinkin elämäni sisältö 1990-luvun lopussa. Olenkin yhtyeen debyyttilevylle paljon velkaa kivuttomasta murrosiästä. Sen sijaan, että olisin ollut kiukkuinen ja itseäni etsivä 15-vuotias, koin levyn myötä löytäneeni sen verran merkittävän osan itseäni, että identiteettikriisiin ei yksinkertaisesti ollut vielä tuossa vaiheessa suurtakaan tarvetta. Mosaic teki minut yksinkertaisesti onnelliseksi.

Levy on mielestäni tyylikkäintä brittipoppia mitä Suomessa on koskaan tehty. Mikko Sippola antaa mennä levyn aloittavasta Cliff Street -kappaleesta lähtien paikoin jopa charmantimmin kuin itse Brett Andersson, ja Junnu Alajuumasta voi varsin sujuvasti puhua samassa lauseessa Bernard Butlerin kanssa. Levy hämmästyttää mahtavuudellaan yhä vieläkin: kappaleita She Wants, Floor ja Rooster Of Glory kuunnellessa ei voi kuin hämmästellä sitä, kuinka hienoa voi musiikki olla. Ilman tätä levyä voisin olla elämässäni aika hukassa.

Elämäni suurimmaksi tragediaksi oli koitua se, että en päässyt näkemään yhtyettä livenä sen aktiiviaikoina. Sattuma kohtalo kuitenkin järjesti elämäni palaset sen verran taitavasti kohdilleen, että viime pääsiäisen kohokohdaksi muodostui suklaamunien sijaan Semifinaalissa koetut suuret tunteet. Yhtyeen Mojo Clubin juhlavuoden kunniaksi heittämä random-keikka sinetöi nuoruuteni ja oli enemmän kuin mikään koskaan ment tu pii.

Pikkuhitiksi noussut mahtava Hold Me Now sai sen verran kyseenalaisen videon, että lopulta sensuuri söi siitä osansa. Joo, onhan se aika porno. Video pyöri kuitenkin jonkinlaisena versiona aina MTV:llä asti. Rohkeimmat voivat fiilistellä sitä täällä. Kappale löytyy myös Stupido Jukeboxista. 
 

3) Morrissey - Vauxhall and I (1994): Jostain syystä Morrisseyn neljäs soololevy on noussut omassa elämässäni merkittävämmäksi kuin yksikään The Smiths -levy. Levyn tunnelma on kerrassaan taianomainen: häkellyttävät melodiat yhdistettynä Morrisseyn erityisen heleästi soivaan ääneen muodostavat suorastaan epätodellisen kuuntelukokemuksen, joka päättyy ehkä maailmanhistorian kauneimpaan lopetusraitaan, ja säkeisiin, jotka vetävät hiljaiseksi joka kerta, ihan joka: In my own strange way I've always been true to you,  in my own sick way I'll always stay true to you. Epätodellisuuden tunne maksimoituu jos levyn kuuntelee läpi kuulokkeilla: 39 minuutin ja 53 sekunnin ajan tuntuu kuin maailmassa ei olisi ketään muuta kuin minä ja Morrissey. Tämän levyn kohdalla on mielestäni varsin tarkoituksenmukaista puhua taideteoksesta. Spotifyssa täällä.

4) Blur - Modern Life Is Rubbish (1993): Jos on Morrisseyn Vauxhall and I -albumissa historian kaunein lopetusraita, on Blurin kakkoslevyssä sitten se historian kaunein aloitusraita. Maagista.

Modern Life Is Rubbish on virallinen Blur-levyni ja sen aloitusraita For Tomorrow virallinen kaikkea lauluni. Jo tuohon yhteen lauluun kiteytyy äärimmäisen taidokkaasti se, mistä pop-musiikissa omasta mielestäni on kyse: rakkaudesta, rakkaudettomuudesta, melodiasta ja la la laasta. Kokonaisuudessaan levy on malliesimerkki täydellisestä pop-albumista ja yksi syy siihen, miksi Britannia oli 1990-luvulla niin cool.

Brittipop-klassikon ja elämäni hymnin, For Tomorrow -kappaleen lisäksi levyltä löytyy muun muassa sellaiset aarteet kuin Advert, Chemical World ja Villa Rosie, joita ilman mistään ei tulisi mitään. En tajuu sitä joka ei tajuu tätä. 

5) Idlewild - 100 Broken Windows (2000): Skotlannin R.E.M:iksikin tituleerattu yhtye on kaikessa komeudessaan yksi elämäni tuki, turva ja valo ja ansaitsee siksi kaikki mahdolliset ylisanat ja suitsutukset. Skottiyhtyeen toinen levy lunasti kaikki ne odotukset, joita sen varsin punk debyytti Hope Is Important herätti. Debyyttiä asteen verran popimpi 100 Broken Windows tekee kolmesta soinnusta taidetta ja osoittaa sympaattisella tavalla sen, kuinka yhtye voi olla yhtä aikaa sekä punk, pop että rock.  

100 Broken Windows on levy, jolla on monta monituista hetkeään: välillä rähinää (Roseability), välillä veikeää popitusta (Mistake Pageant) ja toisaalta kauniin haikeaa tunnelmointia (Quiet Crown ja Bronze Medal). Roddy Woomblen turvallisuutta ja lämpöä huokuva ääni saa kuitenkin jokaisen laulun kuulostamaan omalla tavallaan kauniilta. Spotifyssa täällä. 

6) The Electric Soft Parade - Holes In The Wall (2002): Seurasin tuohon maailman aikaan todella ahkerasti brittiläisen musiikkimaailman edesottamuksia. Tämä rakkaus löytyi Q:n sivuilta. Kahden brightonilaisnuorukaisen haastattelu teki sen verran suuren vaikutuksen, että veljesten debyytti oli hankittava käsiin. Sen verran hurmoksellinen ensikosketus levyyn oli, että kesti tovin ennen kuin mikään muu kuulosti taas yhtään miltään.

Myös tähän levyyn liittyy Come Insiden Mosaic-albumin lailla erityisen paljon tunnetekijöitä ja herkkä kasvuikä. Holes in The Wall teki elämästä helpompaa hetkinä, jolloin tunsin olevani ruma, läski ja yksinäinen. Ja tekee yhä. Samanlaisella intensiteetillä en ole tainnut sittemmin yhteenkään levyyn rakastua. Spotifyssa täällä. 

Ja tosiaan, jotta 15 Albums in 15 minutes -haasteen levymäärä täyttyisi, niin tässä vielä ne puuttuvat yhdeksän levyä.Tekstin kirjoittamiseen meni pikkuisen enemmän kuin vartti, mutta itse levyt tuli kyllä valikoitua todella kivuttomasti. Aika selvä peli.

URL: http://able2know.org/topic/160325-1yhdeksän. Jonkinlaisessa alitajunnasta kumpuavassa tärkeysjärjestyksessä: 

The Crash - Comfort Deluxe (1999)
Idlewild - Hope Is Important (1998)
Glasvegas - Glasvegas (2008)
Blur - Parklife (1994)
Suede - Suede (1993)
Travis - The Invisible Band (2001)
Teenage Fanclub -  Sings From Northern Britain (1997)
Graham Coxon - Happiness In Magazines (2004)
Keane - Hopes And fears (2004)