Mike Nicholsin Miehuuskoe (1967) on jo vuosia ollut se äärimmäisin suosikkielokuvani. Jostain syystä sen voittanutta ei tunnu löytyvän. Joku ystäväni ihmetteli taannoin tätä ikuiseksi vannottua rakkautta: Mutta miksi juuri The Graduate? No, esimerkiksi tämän takia.
Olen äärimmäisen mieltynyt elokuvan sitä läpileikkaavaan neuroottiseen ja hermostuneeseen tunnelmaan, joka purkautuu kunnolla vasta lopun autokohtauksessa Dustin Hoffmanin esittämän hikisen Benjaminin huokaukseen ja niin, siihen rakkauteen. Tässä vaiheessa Simon & Garfunkelin levollisuus ei enää ole kiehtovassa ristiriidassa elokuvan paikoittaisen psykedelian ja Benjaminista huokuvan levottomuuden kanssa, vaan kertoo, että näin taitaapi olla hyvä. Yhtäkkiä ne vain istuvat siinä kuin mitään ei olis tapahtunutkaan. Maagista.
