Tässä elävä esimerkki siitä, kuinka sinänsä mitäänsanomattomasta pop-kappaleesta voi tulla merkityksellinen. Tarvitaan vain brittiläinen pop-yhtye, yksi yksinäinen sielu ja rivin verran juuri oikein muotoiltua pop-lyriikkaa.
Jopa minä tunnistan brittiyhtye Keanen Nothing In My Way -kappaleen keskinkertaisuuden ja vaisuuden, vaikka omaankin enemmän pop-herkkyyttä kuin järkeä ja vaikka pidänkin yhtyeen kahta ensimmäistä albumia suorastaan loistavina. Mutta. Ihan sama, mitä kuraa ensimmäiset 2 minuuttia ja 52 sekuntia ovat, jos kappaleen loppu menee: For a lonely soul, you're having such a nice time. Joskus laulusta voi tehdä merkityksellisen ihan vain se yksi pieni rivi - jos se tuntuu kuin juuri minulle lauletulta.
Coverit, remixaukset sun muut kikkailut eivät ole minulle ihan se ongelmattomin taiteenlaji purtavaksi. Ihminen, jolla on enemmän tunnesiteitä popkappaleisiin kuin eläviin olentoihin, voi olla aika herkkä näyttämään punaista valoa tietyn tärkeystason saavuttaneen biisimateriaalin sormeilulle.
Onneksi maailmassa, jossa on pyhiä, jopa varsin seremonialliseen käyttöön kohotettuja popveisuja, on myös liki pyhiä yhtyeitä, joihin muodostunut rakkaus on sen verran sokea, että tekee kaikenlaisesta toiminnasta vähintäänkin ihan ookoon. Tästä syystä Idlewildin versiointi Teenage FanclubinEverything Flows -hienoudesta ei tunnu kovinkaan suurelta vääryydeltä, vaikka lähtökohtaisesti tuollaisella teoksella leikittely onkin aika no no.
Koska Elton Johnintuotantoon minulla ei ole sen suurempaa tunnesidettä, en pidä miehen kappaleiden versiointia lähtökohtaisesti mitenkään ongelmallisena. Etenkään, kun sillä leikittelijänä on itselleni niinkin merkityksellinen taho kuin Keane. Yhtyeen muutama vuosi sitten päivitetty näkemys vuonna 1973 ilmestyneestä, popkappaletäydellisyyttä hipovasta Yellow Brick Road -biisistä on yksi cover-suosikkini. Keane on onnistunut versiossaan muokkaamaan Elton Johnin alkuperäiskappaleen kauneudesta ja hienoudesta uudenlaista kauneutta ja hienoutta, joka kuulostaa Keanelta, mutta tuo silti klassikon parhaat puolet hienosti esiin. Ehkä hyvä cover on sellainen, jonka kuulemisen jälkeen pystyy rakastamaan molempia versioita ja alkuperäistä ehkä jopa vähän enemmän kuin ennen.
Mikä coveri on säväyttänyt juuri sinua?
Ja ai niin. Minulla olisi yhdelle halukkaalle tarjottavana lippu Teenage Fanclubin huomiselle Nosturi-keikalle. Keikkaseuralaiseni on estynyt suorittamaan velvollisuuttaan, joten minulla on yksi ylimääräinen lippu. Mainostin lippusta jo parin päivän ajan Facebookissa, mutta koska ottajia ei löytynyt, siirrän nyt tarjouksen tänne. Tuntuisi hullulta jos lippu jäisi tyystin käyttämättä.
Koska aika on rajallinen, en ehdi järjestää sen suurempia arvontoja. Lipun saa se (siis ilmaiseksi), joka ensimmäisenä ehtii hihkaista tämän postauksen kommenttiboksiin oman suosikkicoverinsa ja sähköpostiosoitteensa sille tarkoitettuun kenttään tai kommentin yhteyteen muuten. Lippu ei tietystikään sisällä velvoitetta pitää allekirjoittaneelle seuraa. Riittää, että olet valmis noutamaan lipun Helsingin keskustan alueelta huomenna n. klo 9 - 17 tai Nosturin edestä klo 19.45.
Ja ne, jotka eivät ehdi ensin, keikalle saa tietääkseni vielä lippuja.
Oasiksen(What's the Story) Morning Glory? -levynjuhlavuosi ja Tomin haaste inspiroivat minua viettämään muutaman hetkisen olennaisen äärellä. Yritin pukea sanalliseen muotoon niitä merkityksiä, joita itselleni erityisen tärkeisiin levyihin liittyy. Elämäni levyt -listalta löytyvät nyt sitten ne levyt, joita ilman elämäntarinani olisi varsin erilainen. Joita ilman en olisi se, kuka olen.
Koska maailmassa on äärimmäisen paljon hyviä levyjä, ovat listalle asti yltäneet albumit himpun verran enemmän: ne ovat tärkeitä. Mutta. Vaikka kärkisijat valoittettiinkin loppujen lopuksi tunnetekijöillä, uskallan väittää, että kaikki listaamani levyt ovat myös absoluttisesti hienoja pop-teoksia. Eli, kuusi levyä, jotka ovat johdattaneet minut sinne, missä on hyvä:
1) Oasis - What's The Story Morning Glory (1995): Olen äärimmäisen onnellinen siitä, että olen saanut kasvaa nimenomaan tämän levyn vaikutuspiirissä. Lisää tässä postauksessa. Spotifyssa täällä.
2) Come Inside - Mosaic (1998): A.k.a levy, joka kaikkien pitäisi kuulla. Kuka muistaa helsinkiläisen Come Insiden? Eikö kukaan? Ehkä joku, jonka heikkoutena on unohdetut brittipop-bändit? Come Insiden tie kulki Ääni ja vimma -kisan kautta Stupidon leipiin, jonka riveissä se ehti julkaista kaksi kokopitkää levyä ennen kuin vetäytyi kuvioista 2000-luvun alussa. Kiitettävästi kansallista mainetta ja himpun verran kansainvälistäkin huomiota saanut yhtye oli kutakuinkin elämäni sisältö 1990-luvun lopussa. Olenkin yhtyeen debyyttilevylle paljon velkaa kivuttomasta murrosiästä. Sen sijaan, että olisin ollut kiukkuinen ja itseäni etsivä 15-vuotias, koin levyn myötä löytäneeni sen verran merkittävän osan itseäni, että identiteettikriisiin ei yksinkertaisesti ollut vielä tuossa vaiheessa suurtakaan tarvetta. Mosaic teki minut yksinkertaisesti onnelliseksi.
Levy on mielestäni tyylikkäintä brittipoppia mitä Suomessa on koskaan tehty. Mikko Sippola antaa mennä levyn aloittavasta Cliff Street -kappaleesta lähtien paikoin jopa charmantimmin kuin itse Brett Andersson, ja Junnu Alajuumasta voi varsin sujuvasti puhua samassa lauseessa Bernard Butlerin kanssa. Levy hämmästyttäämahtavuudellaan yhä vieläkin: kappaleita She Wants, Floor ja Rooster Of Glory kuunnellessa ei voi kuin hämmästellä sitä, kuinka hienoa voi musiikki olla. Ilman tätä levyä voisin olla elämässäni aika hukassa.
Elämäni suurimmaksi tragediaksi oli koitua se, että en päässyt näkemään yhtyettä livenä sen aktiiviaikoina. Sattuma kohtalo kuitenkin järjesti elämäni palaset sen verran taitavasti kohdilleen, että viime pääsiäisen kohokohdaksi muodostui suklaamunien sijaan Semifinaalissa koetut suuret tunteet. Yhtyeen Mojo Clubin juhlavuoden kunniaksi heittämä random-keikka sinetöi nuoruuteni ja oli enemmän kuin mikään koskaan ment tu pii.
Pikkuhitiksi noussut mahtava Hold Me Now sai sen verran kyseenalaisen videon, että lopulta sensuuri söi siitä osansa. Joo, onhan se aika porno. Video pyöri kuitenkin jonkinlaisena versiona aina MTV:llä asti. Rohkeimmat voivat fiilistellä sitä täällä. Kappale löytyy myös Stupido Jukeboxista.
3) Morrissey - Vauxhall and I (1994): Jostain syystä Morrisseyn neljäs soololevy on noussut omassa elämässäni merkittävämmäksi kuin yksikään The Smiths -levy. Levyn tunnelma on kerrassaan taianomainen: häkellyttävät melodiat yhdistettynä Morrisseyn erityisen heleästi soivaan ääneen muodostavat suorastaan epätodellisen kuuntelukokemuksen, joka päättyy ehkä maailmanhistorian kauneimpaan lopetusraitaan, ja säkeisiin, jotka vetävät hiljaiseksi joka kerta, ihan joka: In my own strange way I've always been true to you, in my own sick way I'll always stay true to you. Epätodellisuuden tunne maksimoituu jos levyn kuuntelee läpi kuulokkeilla: 39 minuutin ja 53 sekunnin ajan tuntuu kuin maailmassa ei olisi ketään muuta kuin minä ja Morrissey. Tämän levyn kohdalla on mielestäni varsin tarkoituksenmukaista puhua taideteoksesta.Spotifyssa täällä.
4) Blur - Modern Life Is Rubbish (1993): Jos on Morrisseyn Vauxhall and I -albumissa historian kaunein lopetusraita, on Blurin kakkoslevyssä sitten se historian kaunein aloitusraita. Maagista.
Modern Life Is Rubbish on virallinen Blur-levyni ja sen aloitusraita For Tomorrow virallinen kaikkea lauluni. Jo tuohon yhteen lauluun kiteytyy äärimmäisen taidokkaasti se, mistä pop-musiikissa omasta mielestäni on kyse: rakkaudesta, rakkaudettomuudesta, melodiasta ja la la laasta. Kokonaisuudessaan levy on malliesimerkki täydellisestä pop-albumista ja yksi syy siihen, miksi Britannia oli 1990-luvulla niin cool.
Brittipop-klassikon ja elämäni hymnin, For Tomorrow -kappaleen lisäksi levyltä löytyy muun muassa sellaiset aarteet kuin Advert, Chemical World ja Villa Rosie, joita ilman mistään ei tulisi mitään. En tajuu sitä joka ei tajuu tätä.
5) Idlewild - 100 Broken Windows (2000): Skotlannin R.E.M:iksikin tituleerattu yhtye on kaikessa komeudessaan yksi elämäni tuki, turva ja valo ja ansaitsee siksi kaikki mahdolliset ylisanat ja suitsutukset. Skottiyhtyeen toinen levy lunasti kaikki ne odotukset, joita sen varsin punk debyytti Hope Is Important herätti. Debyyttiä asteen verran popimpi 100 Broken Windows tekee kolmesta soinnusta taidetta ja osoittaa sympaattisella tavalla sen, kuinka yhtye voi olla yhtä aikaa sekä punk, pop että rock.
100 Broken Windows on levy, jolla on monta monituista hetkeään: välillä rähinää (Roseability), välillä veikeää popitusta (Mistake Pageant) ja toisaalta kauniin haikeaa tunnelmointia (Quiet Crown ja Bronze Medal). Roddy Woomblen turvallisuutta ja lämpöä huokuva ääni saa kuitenkin jokaisen laulun kuulostamaan omalla tavallaan kauniilta. Spotifyssa täällä.
6) The Electric Soft Parade - Holes In The Wall (2002): Seurasin tuohon maailman aikaan todella ahkerasti brittiläisen musiikkimaailman edesottamuksia. Tämä rakkaus löytyi Q:n sivuilta. Kahden brightonilaisnuorukaisen haastattelu teki sen verran suuren vaikutuksen, että veljesten debyytti oli hankittava käsiin. Sen verran hurmoksellinen ensikosketus levyyn oli, että kesti tovin ennen kuin mikään muu kuulosti taas yhtään miltään.
Myös tähän levyyn liittyy Come Insiden Mosaic-albumin lailla erityisen paljon tunnetekijöitä ja herkkä kasvuikä. Holes in The Wall teki elämästä helpompaa hetkinä, jolloin tunsin olevani ruma, läski ja yksinäinen.Ja tekee yhä.Samanlaisella intensiteetillä en ole tainnut sittemmin yhteenkään levyyn rakastua.Spotifyssa täällä.
Ja tosiaan, jotta 15 Albums in 15 minutes -haasteen levymäärä täyttyisi, niin tässä vielä ne puuttuvat yhdeksän levyä.Tekstin kirjoittamiseen meni pikkuisen enemmän kuin vartti, mutta itse levyt tuli kyllä valikoitua todella kivuttomasti. Aika selvä peli.
Suomalais-brittiläinen kuvittaja Sanna Annukka tuli ainakin musiikkiyleisölle tutuksi brittiyhtye Keanen toisen albumin, vuoden 2006 Under The Iron Sean ja siitä lohkaistun singlen Is It Any Wonderin kansien kuvittajana. Tarina kertoo, että yhtye oli nähnyt yhden Sanna Annukan varhaisen työn ystävänsä seinällä, ihastunut oitis ja ehdottanut yhteistyötä.
Sittemmin kuvittajan Kalevalaa ja suomalaista kansanperinnettä henkivä kädenjälki on suomalaisten arkiesteetikkojen riemuksi näkynyt Marimekon pesänrakennusrekvisiitassa ja Pauligin vuoden 2009 Juhla Mokka -rasiassa. Ja nyt, nyt Sanna Annukka on mennyt karkkipussiin! Yleensä minun arkeni kaunistuttajaksi riittää ihan vain pussin sisältö, mutta kyllä tällainen ilmestys karkkihyllyssä vetää suun maireaksi. Ihana on.
Sanna Annukan Fazerille suunnittelemaa pussukkaa löytää kaupoista syyskuusta joulukuuhun. Pussin kuosi koostuu kahdeksasta eri symbolista, joihin inspiraatio on löytynyt kuvittajan omista lapsuusmuistoista ja Marianne-brändiin liittyvistä merkityksistä, kerrotaan Fazerin sivuilla. Enää ei kuulkaas karkkipussit ole vain karkkipusseja, hammastahnatuubit hammastahnatuubeja ja deodoranttipakkaukset deodoranttipakkauksia. Ne ovat kauniita sellaisia, päivittäistavarakaupan vallannutta designia.
Kaikkien television musiikkiohjelmien kuningas on varmaankin brittiläinen Later... with Jools Holland. Ohjelman formaatti on simppeli: jokainen show alkaa pienellä, ohjelman isäntänä häärivän Jools Hollandin vetämällä yhteisjammailulla, jonka jälkeen vieraat vuorotellen soittelevat osuutensa toisilleen ja pienelle studioyleisölle. Välillä herra Holland jutustelee lupsakasti vieraidensa kanssa pianonsa tai tuopillisen ääressä.
Ohjelma on onnistunut tuomaan yleiseen tietoisuuteen monet uraansa vasta aloittelevat yhtyeet. Keane esiintyi showssa ensimmäisen kerran lokakussaa 2003, jolloin se vielä viritteli pianoaan indielafka Fierce Pandan listoilla. Samoin Franz Ferdinand ja The Libertines päätyivät ohjelmaan ennen varsinaisia läpimurtojaan tuottaja Alison Howen tarkan vainun perusteella. Independent valitsikin 2000-luvun alussa Howen brittiläisen musiikkimaailman 20 vaikutusvaltaisimman joukkoon.
Hui, monien mahtavien esitysten joukosta nostan tähän esiin muutaman oman Later...-suosikkini. Kaikki jollain tavalla sykähdyttäviä katselukerrasta toiseen.
Sueden ensimmäinen Jools Holland -keikka, So Young vuonna 1993 saa aikaan kylmät väreet. Nuoren Brett Andersonin androgyynisyys on taianomaista ja yhtye kuulostaa juuri siltä erityisyydeltä ja hienoudelta, mikä brittiläisessä musiikkimaailmassa tuolloin oli syntymäisillään. Bernard ja Brett yhdessä on jotain erityistä, vaikka Holland myöhemmin kuvailikin esitystä tekniseksi disasteriksi. "The sound mix got scrambled just before they went on air, Bernard's guitar drowned out everything and though he wound up the song clapping nervously, they clearly didn't enjoy the experience much." Silti pysäyttävä.
Sittemmin yhtyeestä tuli yksi ohjelman vakiovieras. Ilman Bernardia tietystikin. Bernard vieraili Sueden jälkeen ohjelmassa soolona ja yhdessä David McAlmontin kanssa.
Embrace oli minulle 1990-luvun lopulla aika iso juttu. Yhtyeen viimevuotisiin tekemisiin en oikein osaa ottaa kantaa; taisin kadottaa yhteyden McNamaran-veljeksiin yhtyeen kolmannen levyn jälkeen, ennen vuoden 2004 Out of Nothing -paluulevyä.
Tämä vuoden 1997 pätkä on kuitenkin sitä Embracea, jota symppaan kovasti yhä vieläkin. Nauhoitettu siis juuri Fierce Pandan kautta julkaistun All You Good Good People EP:n Top 10 -menestyksen jälkeen, ennen yhtyeen ensimmäisen levyn ilmestymistä. Yksi bändin hienoimmista kappaleista, jonka ääressä tuli kyllä aikoinaan tunnelmoitua paljon. Harrastelijoiden puuhastelua? Jonkun mielestä imelää ja vaisuakin ehkä, minusta aitoa, herkkää ja suloista. Ja amatöörejähän pojat tuossa vaiheessa vielä olivatkin. Suosikkilaini You fell in love, I fell in line herkistää näköjään edelleen.
Travis onnistuu kuulostamaan aina ihanan sympaattiselta itseltään livenä. Ehkäpä maailman rakastettavin yhtye ja laulu, joka kerta toisensa jälkeen onnistuu itkettämään minua ilosta, surusta ja kaikesta mistä nyt itkeä voi. But if you sing, sing, sing, sing sing, sing. But I say nothing, nothing, nothing, nothing, nothing, nothing, nothing...Yksinkertaisuudessaankin yhdet pop-maailman kauneimmat lyriikat.
The Libertines ja Up The Bracket 2002. Vanha kunnon Libertines toi nauhoituksiin rekvisiitaksi omat fanit. Ja teipit. Eletään aikaa, jolloin yhtyeen mukana seuraava kaaos oli vielä hallittua. Pete Dohertysta voi olla monta mieltä, minusta mies on musiikillinen ja taiteellinen nero ja kaivattu persoona tekemään 2000-luvun brittiläisestä musiikkielämästä taas sekopäistä 1990-luvun E-sukupolven aikuistumisen jälkeen.
Rough Tradella ymmärretään hyvän päälle, todellakin. British Sea Power ja britti-indien tyylikkäimmät lavahabitukset vuonna 2003. Kyllä, nuo korttia pelaavat tytöt kuuluvat yhtyeen studioon mukanaan tuomaan rekvisiittaan.
Kasabianin debyytti on ehdottomasti yksi hienoin 2000-luvulla julkaistu levy. Tähän liveen nelikko on pystynyt sisällyttämään sen uskomattoman hienouden, joka minulta 2004 vei jalat alta. Yhtyeen kakkoslevy on jäänyt vähän etäiseksi, mutta viimeisintä olen jälleen tykkäillyt, joskin sellaista hurmosta, mitä Club Foot minussa aikoinaan synnytti, tulen tuskin enää yhtyeen uran aikana kokemaan. Maagista.
Morrisseyltä löytyy useampikin hieno Jools Holland -vierailu. Tämä rokkaa minusta kuitenkin jollain tavalla kovimmin. Rock-Moz. Ja bändi ja yleisö ovat mukana yhtä suurella charmilla kuin päähenkilö itse. Valloittava kokonaisuus.
Kuuntelin eilen ensimmäisen kerran läpi brittiläisen Keanen uuden Night Train -levyn. Yhtyeen debyyttilevy Hopes and Fears vuodelta 2004 on minulle kyllä yksi elämäni suurista tapauksista ja kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt Under the Iron Seakin päätyi yhden kesän ajaksi tiuhaan soittoon. Mutta mutta, sen jälkeen tapahtui jotain. En millään halua miettiä korrelaatiota Tom Chaplinin huumeidenkäyttämättömyyden ja levyjen tason laskun välillä, mutta Perfect Symmetry oli lähinnä hämmentävää apinoistalaulelua ja uusi Night Train jotain vielä kummallisempaa.
Uudella levyllä Keane on kuin farkkulegginsit: tuntuu, että yhtye ei ole osannut päättä, ollako farkut vai kalsarit. Levy kilisee ja kolisee ja kuulostaa välillä jonkin uskonnollisen yhteisön yhteislaululta ja sitten taas ööö, James Bondilta. Jotain todella ärsyttävää tuossa sekametelisopassa on.
No, tämä K'naan kanssa yhteistyönä luikautettu kappale on ihan hyvä ja ehkä muuttuu vielä paremmaksi, kun pääsen kuuntelemaan sitä päivän metromatkan taustamusiikkina.
