The Captive Hearts, The La's, The Young Veins ja moni muu

And again, and again, and again. Kirjoitin brittiläisestä The Captive Hearts -yhtyeestä viime kesän lopussa, The Hummingbird -ensivideon ilmestymisen aikoihin. Ja kirjoitan jälleen. Koska viikonlopun HAL- ja The Thrills -maratoonien jäljiltä suorastaan janoan aurinkoa, rannikkoa ja täydellisiä pop-melodioita. 

Siinä missä HAL ja etenkin The Thrills soivat super paljon Kaliforniaa, voi The Captive Heartsissa kuulla myös aimo annoksen Liverpoolia, tai oikeastaan The La's-yhtyettä. Tuosta assosiaatiosta lienee syyttäminen laulaja Mark Frithin ääntä, jossa on minusta sellainen pieni Lee Mavers -soundi. Wiganista tuleva yhtye julkaisi syksyllä Hummingbird-ep:n, joka on juuri nyt taas ajankohtainen, koska on vihdoin kuultavissa myös Spotifyssa. Ep:ltä löytyy kaksi totaalisen ihanaa biisiä - Hummingbird ja The Byrds-vaikutteinen Set My Soul On Fire - sekä yksi ihan kiva kipale, Daniella. Tällä hetkellä yhtye keikkailee enemmän kuin satunnaisesti ja suunnittelee karkaavansa studioon uuden singlen äänittelyyn. Auringon ja rannikon lisäksi janoan tietysti yhtyeen debyyttilevyä. Bitte!

Joku saattaisi tuon Hummingbird-videon perusteella tehdä hätäisen johtopäätöksen, että tämän pop-esteetikon fanitus perustuisi ulkomusiikillisiin seikkoihin, yhtyeen äärimmilleen jalostettuun brittiläiseen pop-kauneuteen. Wrong. Tähdennän siis, että en valinnut yhtyettä ihastumisen kohteekseni noiden kampausten perusteella. Öööö, vaan koska laulu on ihana!

Lisää silmää korvaa miellyttävää Captive Heartsia yhtyeen YouTube -kanavalla. 

Koska popmusiikissa on paljon kyse vaikutteista ja kuulostaa vähän niinku -jutuista, en minäkään välttynyt viikonloppuna assosioaatioilta. Paljastan oman ajatusketjuni, jonka tuo muutaman päivän takainen HAL-fiilistely ja sen kommentit käynnistivät. Ja hei, tätä mindmapiä saa täydentää kommenttiboksiin.

HAL - The Thrills - The Byrds - Beach Boys - The Captive Hearts - The La's - The Bees - The Morning Benders - The Young Veins - HAL   

Retroilussa on aina vähän vaarana se, että yhtyeen yhteydessä nostetaan esiin sana pastissi - kuten vaikka eräs lukija The Beesin Free The Bees -albumista puhuessaan teki. Yhtyeen Chicken Payback -kappaleen pelastaa totaaliselta pastissilta varmaankin siitä tehty video. Mutta mites tuo The Young Veins -yhtyeen viime vuotinen pikkuhitti Take A Vacation? Nii-in. No, on se silti kiva! Taitavasti ja ilmeisen tarkoituksellisesti toteutettu.

HAL - kuolleista herännyt

Irlantilainen HAL julkaisi vuonna 2005 täydellisyyttä hipovan debyyttinsä (s/t). Kunnian, maineen, ihastelun, kiitoksen, ylistyksen ja liki kaiken muun positiivisen huomion, sen mitä henkeä salpaavan kauniilla irlantilaisella vintage-popilla voi ansaita, siivittämänä yhtye ei kuitenkaan ainoastaan vetäytynyt uuden levyn tekoon, vaan katosi kokonaan. Totaalisesti, tuosta vain. Muutaman vuoden jaksoin seurailla yhtyeen hiljenevää Myspacea ja etsiä tiedonmurusia trion tekemisistä. Epätoivoisimpina hetkinä suunnittelin matkaavani Dubliniin: ehkä nuorukaiset löytyisivät jostain Temple Barin pubista esittämästä Don't Come Running -kappaleen täydellisiä pop-koukkuja tai Play The Hitsin sekopäisen harmonista stemmalaulantaa. Eihän liki täydellisen pop-albumin tehtaillut Rough Trade -helmi voi kadota kokonaan? No, yhtyettä ei näkynyt, ei kuulunut ja huomasin lopulta tulkinneeni rapean viiden vuoden hiljaiselon lopulliseksi kuolemaksi: aloin puhua yhtyeestä imperfektissä ja debyytistä yhtyeen ainokaiseksi jääneenä.

Jokin aika sitten Thirteen Senses -postaukseni kommenttibokseissa kuitenkin intouduttiin muistelemaan Halin ylivertaisuutta ja ihmettelemään yhtyeen vuosiksi venynyttä levytystaukoa. Tuosta muistelosta innostuneena piipahdin yhtyeen Myspaceen ja mitäs siellä odottikaan: yhtye kuolleista heränneenä ja oikein kolmen uuden kappaleen voimin! 

No, mikä tekee Halista sitten niin erityisen hyvän? Brian Wilson meets The Beatles, Allenin veljesten laulujen täydellinen harmonia, jonka maagisuus ei selity millään muulla kuin veriveljeydellä. Vintage-estetiikka, folk-juuret, pop-juuret, leikkisät ja paikoin sydäntä särkevän herttaiset lyriikat. Viimeistellyt ja tarkkaan harkitut sovitukset. Yhtä aikaa pop-romanttisen melankolinen ja sofistikoituneella motown-tyylillä ilotteleva. Miellyttävää, musikaalista, ajatonta, klassikoista ammentavaa, mutta silti niin kovin uniikkia.  Vähän west coast -pop, vähän British Isles -pop. Ei kuitenkaan ihan niin alleviivaavan surffipophaikea kuin toisen irkkuyhtyeen, The Thrillsin 2000-luvun alun retroileva So Much For The City -debyytti. Mutta ei myöskään mitään silkkaa brittirealismia. Jotain noiden väliltä? Ehkä. Ääh. Emmietiiä, kuuntele itte.

Yhtyeen debyytti oli sen verran paljon erityisen hyvä, että odotuksia uuden levyn suhteen en uskalla edes muodostaa. Tuollaisen mestariteoksen toistaminen tuskin kuitenkaan on mahdollista. Nyt minulle tuntuu riittävän ihan vain tieto siitä, että yhtye on yhä edelleen olemassa muuallakin kuin nostalgisen haikeissa muistoissa. Vähän toki jännittää, mitä yhtye paluulevyllään minulle haluaa kertoa. Toivottavasti se jaksaa yhä edelleen muistuttaa siitä, kuinka nuorten tyttöjen on silloin tällöin suotavaa heittäytyä villiksi ja antaa lanteiden heilua hittien tahtiin.

Onneksi uusista kappaleista ainakin ladattavaksikin tarjoiltu, varsin kivalta vaikuttava Down In The Valley onnistuu pitämään mielen rauhallisena. Ehkä  - voi, toivottavasti - yhtye onnistuu tekemään vaikutuksen toistamiseen. Lataa biisi täältä. The Time, The Hour -albumi ilmestyy siis jolloinkin 2011.

 

HAL - Down In The Valley

Jos et ikinä koskaan saa mitään muuta irti tämän sekopäisen bloggarin tunnessössönpössöstä, niin yritä ainakin sisäistää tämän tekstin rivien väliin piilotettu kehotus kuunnella HALin debyyytti, jos et sitä vielä ole tehnyt. Se kannattaa, ihan oikeasti. Jotain yhtyeen supervoimista ja tunnemaailmaa järisyttävästä vaikutuksesta kertoo ehkä se, että tämän blogin lukijat ovat alkaneet nimetä itseään kommenttiboksissa yhtyeen mukaan! Hal-Jo, odotan, että avaat nyt sen mainitsemasi superlatiivivaraston :D