Pettymysten viikonloppu

Olin näin lähellä otsikoida merkinnän "Unohtuneet levysuosikit: The Electric Soft Parade - No Need to Be Downhearted", kunnes viime klikkauksilla myönsin itselleni, että eihän brightonilaisveljesten kolmoslevy mikään susosikki ole - ainoastaan unohtunut. Ja syystä.

Viikonlopun teemana on ollut yrittää tykätä niistä levyhyllyn levyistä, joista niin kovasti haluaisi tykätä, mutta jotka kuulostavat pettymyksiltä. ESP:n tekeleen lisäksi olen kurtistanut kulmia muunmuassa Maximo Parkin Our Earthly Pleasures -albumille, Travisin Ode to J. Smith -alisuoritukselle  sekä Graham Coxonin The Golden D:lle - en vaan tajuu. Ai ai, oman suosikin epäsuosikkius on raskasta kuuneltavaa.

The Electric Soft Paraden vuoden 2007 albumi on varmasti yksi suurimmista musiikillisista pettymyksistä ikinä. Nuorukaisten vuoden 2002 debyytti, ja jossain määrin kakkosalbumi The American Adventurekin lupailivat yhtyeen tulevasta tuotannosta uljasta. Mutta mitä vielä. 2007 ilmestyy No Need to Be Downhearted, joka on niin huono että unohtuu. Harmi, että levylle on eksynyt yksi hyvä kappale, Misunderstanding. Arvoisessaan seurassa tästä olisi voinut tulla ikimuistettava.

Mitäs muita alisuoriutumisia tai muuten yli ymmärryksen meneviä levyjä on?

Onnellista: The Electric Soft Parade - Lily

En kestä, suosikkipoikani ovat täällä taas! The Electric Soft Parade on nuoruuteni suuri rakkaus, eikä ole lainkaan liioiteltua sanoa, että olen ikävöinyt yhtyettä suunnattomasti, onhan edellisestä julkaisusta jo nelisen vuotta. Tänään havahduin kuitenkin siihen, että yhtye on taas olemassa: uusi neljän biisin ep on ulkona, keikkakalenteriin on ilmestynyt merkintöjä, MySpace on  päivittynyt ja huhut pitkäsoitosta saaneet vahvistuksen. 

Vaikka brightonilaiset Whiten veljekset ovatkin ilostuttaneet ESP:n hiljaiselon aikana Brakesin riveissä, on minusta äärimmäisen ihanaa kuulla uutta tuotantoa nimenomaan ESP:ltä. Varsinkin kun se on niin yhtyettä itseään. Tämä on onnen päivä, jonka kunniaksi leikin hetken fanityttöä: kaivan kaapistani yhtyeeltä lahjaksi saadun teepparin ja teen muistoissani matkan vuoden 2002 syksyyn ja Brightoniin. Tämä on uskomatonta, ehdin jo luopua toivosta, että saisin jälleen kuulla Alexin ja Thomaksen laulavan juuri minulle. Mutta tässä se nyt oikeasti on, uusi minun lauluni. Ihana. Brightonin Teenage Fanclub?

Lily on uuden, 18.7 julkaistun A Quick One -ep:n aloitusraita. Koko ep kuultavissa täällä. Voi älkää enää jättäkö minua.

Uusien kujeiden viikon päättäjäksi kestosuosikki: Lose Yr Frown

Olen kuunnellut tällä viikolla hämmentävän paljon uutta musiikkia, yhtyeitä, levyjä ja kappaleita, jotka haluavat tulla tykätyiksi. Kestosuosikkien kanssa huomiosta ovat kilpailleet British Sea Powerin uusin pitkäsoitto, uusimmat  brittiyhtyerakkaudet The Heartbreaks ja Brother, uusin Rubik sekä keikkaodotuksen riemua herättävä, alkusyksystä Juhanin tontilta mukaan tarttunut Satellite Stories. Tämä sunnuntai on rakentunut pitkälti Glasvegasin uutuussinglen ympärille. Sen verran intensiivisesti näitä uudempia juttuja tuli tänäänkin intoiltua, että niille kestosuosikeille löytyi aikaa lopulta vaatimattomat 2 minuuttia 55 sekuntia. Mutta ei hätää, tuossa ajassa ehtii kyllä päättää viikon varsin sympaattisiin tunnelmiin. The Electric Soft Paraden Lose Yr Frown - rakkaus 7 (huh) vuoden takaa. Ensi viikolla ei kuljetakaan otsa rypyssä.

Elämäni levyt

Oasiksen (What's the Story) Morning Glory? -levyn juhlavuosi ja Tomin haaste inspiroivat minua viettämään muutaman hetkisen olennaisen äärellä. Yritin pukea sanalliseen muotoon niitä merkityksiä, joita itselleni erityisen tärkeisiin levyihin liittyy. Elämäni levyt -listalta löytyvät nyt sitten ne levyt, joita ilman elämäntarinani olisi varsin erilainen. Joita ilman en olisi se, kuka olen.

Koska maailmassa on äärimmäisen paljon hyviä levyjä, ovat listalle asti yltäneet albumit himpun verran enemmän: ne ovat tärkeitä. Mutta. Vaikka kärkisijat valoittettiinkin loppujen lopuksi tunnetekijöillä, uskallan väittää, että kaikki listaamani levyt ovat myös absoluttisesti hienoja pop-teoksia. Eli, kuusi levyä, jotka ovat johdattaneet minut sinne, missä on hyvä: 

1) Oasis - What's The Story Morning Glory (1995): Olen äärimmäisen onnellinen siitä, että olen saanut kasvaa nimenomaan tämän levyn vaikutuspiirissä. Lisää tässä postauksessa. Spotifyssa täällä.

2) Come Inside - Mosaic (1998): A.k.a levy, joka kaikkien pitäisi kuulla. Kuka muistaa helsinkiläisen Come Insiden? Eikö kukaan? Ehkä joku, jonka heikkoutena on unohdetut brittipop-bändit? Come Insiden tie kulki Ääni ja vimma -kisan kautta Stupidon leipiin, jonka riveissä se ehti julkaista kaksi kokopitkää levyä ennen kuin vetäytyi kuvioista 2000-luvun alussa. Kiitettävästi kansallista mainetta ja himpun verran kansainvälistäkin huomiota saanut yhtye oli kutakuinkin elämäni sisältö 1990-luvun lopussa. Olenkin yhtyeen debyyttilevylle paljon velkaa kivuttomasta murrosiästä. Sen sijaan, että olisin ollut kiukkuinen ja itseäni etsivä 15-vuotias, koin levyn myötä löytäneeni sen verran merkittävän osan itseäni, että identiteettikriisiin ei yksinkertaisesti ollut vielä tuossa vaiheessa suurtakaan tarvetta. Mosaic teki minut yksinkertaisesti onnelliseksi.

Levy on mielestäni tyylikkäintä brittipoppia mitä Suomessa on koskaan tehty. Mikko Sippola antaa mennä levyn aloittavasta Cliff Street -kappaleesta lähtien paikoin jopa charmantimmin kuin itse Brett Andersson, ja Junnu Alajuumasta voi varsin sujuvasti puhua samassa lauseessa Bernard Butlerin kanssa. Levy hämmästyttää mahtavuudellaan yhä vieläkin: kappaleita She Wants, Floor ja Rooster Of Glory kuunnellessa ei voi kuin hämmästellä sitä, kuinka hienoa voi musiikki olla. Ilman tätä levyä voisin olla elämässäni aika hukassa.

Elämäni suurimmaksi tragediaksi oli koitua se, että en päässyt näkemään yhtyettä livenä sen aktiiviaikoina. Sattuma kohtalo kuitenkin järjesti elämäni palaset sen verran taitavasti kohdilleen, että viime pääsiäisen kohokohdaksi muodostui suklaamunien sijaan Semifinaalissa koetut suuret tunteet. Yhtyeen Mojo Clubin juhlavuoden kunniaksi heittämä random-keikka sinetöi nuoruuteni ja oli enemmän kuin mikään koskaan ment tu pii.

Pikkuhitiksi noussut mahtava Hold Me Now sai sen verran kyseenalaisen videon, että lopulta sensuuri söi siitä osansa. Joo, onhan se aika porno. Video pyöri kuitenkin jonkinlaisena versiona aina MTV:llä asti. Rohkeimmat voivat fiilistellä sitä täällä. Kappale löytyy myös Stupido Jukeboxista. 
 

3) Morrissey - Vauxhall and I (1994): Jostain syystä Morrisseyn neljäs soololevy on noussut omassa elämässäni merkittävämmäksi kuin yksikään The Smiths -levy. Levyn tunnelma on kerrassaan taianomainen: häkellyttävät melodiat yhdistettynä Morrisseyn erityisen heleästi soivaan ääneen muodostavat suorastaan epätodellisen kuuntelukokemuksen, joka päättyy ehkä maailmanhistorian kauneimpaan lopetusraitaan, ja säkeisiin, jotka vetävät hiljaiseksi joka kerta, ihan joka: In my own strange way I've always been true to you,  in my own sick way I'll always stay true to you. Epätodellisuuden tunne maksimoituu jos levyn kuuntelee läpi kuulokkeilla: 39 minuutin ja 53 sekunnin ajan tuntuu kuin maailmassa ei olisi ketään muuta kuin minä ja Morrissey. Tämän levyn kohdalla on mielestäni varsin tarkoituksenmukaista puhua taideteoksesta. Spotifyssa täällä.

4) Blur - Modern Life Is Rubbish (1993): Jos on Morrisseyn Vauxhall and I -albumissa historian kaunein lopetusraita, on Blurin kakkoslevyssä sitten se historian kaunein aloitusraita. Maagista.

Modern Life Is Rubbish on virallinen Blur-levyni ja sen aloitusraita For Tomorrow virallinen kaikkea lauluni. Jo tuohon yhteen lauluun kiteytyy äärimmäisen taidokkaasti se, mistä pop-musiikissa omasta mielestäni on kyse: rakkaudesta, rakkaudettomuudesta, melodiasta ja la la laasta. Kokonaisuudessaan levy on malliesimerkki täydellisestä pop-albumista ja yksi syy siihen, miksi Britannia oli 1990-luvulla niin cool.

Brittipop-klassikon ja elämäni hymnin, For Tomorrow -kappaleen lisäksi levyltä löytyy muun muassa sellaiset aarteet kuin Advert, Chemical World ja Villa Rosie, joita ilman mistään ei tulisi mitään. En tajuu sitä joka ei tajuu tätä. 

5) Idlewild - 100 Broken Windows (2000): Skotlannin R.E.M:iksikin tituleerattu yhtye on kaikessa komeudessaan yksi elämäni tuki, turva ja valo ja ansaitsee siksi kaikki mahdolliset ylisanat ja suitsutukset. Skottiyhtyeen toinen levy lunasti kaikki ne odotukset, joita sen varsin punk debyytti Hope Is Important herätti. Debyyttiä asteen verran popimpi 100 Broken Windows tekee kolmesta soinnusta taidetta ja osoittaa sympaattisella tavalla sen, kuinka yhtye voi olla yhtä aikaa sekä punk, pop että rock.  

100 Broken Windows on levy, jolla on monta monituista hetkeään: välillä rähinää (Roseability), välillä veikeää popitusta (Mistake Pageant) ja toisaalta kauniin haikeaa tunnelmointia (Quiet Crown ja Bronze Medal). Roddy Woomblen turvallisuutta ja lämpöä huokuva ääni saa kuitenkin jokaisen laulun kuulostamaan omalla tavallaan kauniilta. Spotifyssa täällä. 

6) The Electric Soft Parade - Holes In The Wall (2002): Seurasin tuohon maailman aikaan todella ahkerasti brittiläisen musiikkimaailman edesottamuksia. Tämä rakkaus löytyi Q:n sivuilta. Kahden brightonilaisnuorukaisen haastattelu teki sen verran suuren vaikutuksen, että veljesten debyytti oli hankittava käsiin. Sen verran hurmoksellinen ensikosketus levyyn oli, että kesti tovin ennen kuin mikään muu kuulosti taas yhtään miltään.

Myös tähän levyyn liittyy Come Insiden Mosaic-albumin lailla erityisen paljon tunnetekijöitä ja herkkä kasvuikä. Holes in The Wall teki elämästä helpompaa hetkinä, jolloin tunsin olevani ruma, läski ja yksinäinen. Ja tekee yhä. Samanlaisella intensiteetillä en ole tainnut sittemmin yhteenkään levyyn rakastua. Spotifyssa täällä. 

Ja tosiaan, jotta 15 Albums in 15 minutes -haasteen levymäärä täyttyisi, niin tässä vielä ne puuttuvat yhdeksän levyä.Tekstin kirjoittamiseen meni pikkuisen enemmän kuin vartti, mutta itse levyt tuli kyllä valikoitua todella kivuttomasti. Aika selvä peli.

URL: http://able2know.org/topic/160325-1yhdeksän. Jonkinlaisessa alitajunnasta kumpuavassa tärkeysjärjestyksessä: 

The Crash - Comfort Deluxe (1999)
Idlewild - Hope Is Important (1998)
Glasvegas - Glasvegas (2008)
Blur - Parklife (1994)
Suede - Suede (1993)
Travis - The Invisible Band (2001)
Teenage Fanclub -  Sings From Northern Britain (1997)
Graham Coxon - Happiness In Magazines (2004)
Keane - Hopes And fears (2004)

I like to disco, I like to rock n' roll ja hyvää juhannusta

Sen lisäksi, että Brightonista tulee hienoa musiikkia, tulee sieltä myös ihanimmat tytöt, heti Lily Allenin jälkeen. Koska maailma, ja Brighton varsinkin, on pieni, löytyy ihastuttavan The Pipettesin taustajoukoista tuttu hahmo, nimittäin The Electric Soft Paraden veljeksistä toinen, Brakes-kokoonpanossakin vaikuttava Alex White.

Viime aikoina yhtye on käynyt läpi radikaaleja muutoksia niin musiikkinsa kuin kokoonpanonsakin suhteen. Tämä yhtyeen neljän vuoden takainen hitti Pull Shapes on kuitenkin sitä vanhaa kunnon Pipettesiä. Keep it old school, hyvää juhannusta!

Vuosikymmenen paras: Silent to the Dark

Yritin alkuvuodesta tehdä vuosikymmenen vaihtumisen kunniaksi listaa 2000-luvun ensimmäisen kymmenyksen parhaista biiseistä. Aluksi homma tuntui kiehtovalta, lopulta totesin tehtävän epäpalkitsevaksi, jopa epämiellyttäväksi. Siinä vaiheessa, kun huomasin, että en sisällyttänyt listalle yhtäkään Radioheadin tai The Strokesin kappaletta, tajusin, että en todellakaan ole kokoamassa katu-uskottavaa ajankuvausta, vaan oman elämäni melodramaattista soundtrackia. En missään vaiheessa päässyt listassa loppuun asti, vaan jumitin monen eri version sekamelskassa, kunnes luovutin. Jokaisen aloittamani listan ykköspaikalta löytyi kuitenkin yksi ja sama kappale.

Se, miksi The Electric Soft Paraden Silent to the Dark on mielestäni noh, 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen paras biisi, ei taida olla järjellä selitettävissä. Henkimaailman asioita. Brightonilaisveljesten vuoden 2002 debyyttilevyltä löytyvä yhdeksänminuuttinen vain kosketti minua sillä oikealla tavalla ja juuri niihin oikeisiin tunteisiin tarkemmin ja enemmän kuin yksikään muu kappale.

The Electric Soft Parden Holes in the Wall -debyytti on ehdottomasti minulle yksi nuoruuteni suurimmista levyistä. Kuljetin albumia kotibileseuralaisenani ikätovereideni ärsytykseksi niin ahkerasti, että lopulta bilekutsuihini sisältyi ehto kunhan et tuo omia levyjä. Muiden vaisut ihan kiva -kommentit itselleni pyhästä kappaleesta saivat minut tuomitsemaan muut oikeaa musiikkia ymmärtämättömiksi luusereiksi. Kutakuinkin. 

Itselle tärkeimmät jutut syntyvät monesti siitä tunteesta, kun kokee jäävänsä vouhotuksensa kanssa yksin. Minä vastaan muut -asetelma varmasti siivitti osaltaan Silent to the Dark -kappaleen nousua yhdeksi elämäni tunnussävelmäksi. Mitä vähemmän muut ymmärsivät rakkauttani teosta kohtaan, sitä enemmän siitä tuli juuri minun lauluni. Silent to the Dark on juuri se laulu, jonka haluan kaikille elämäni juhlallisuuksien soittolistoille, häistä hautajaisiin. Sitten joskus.  

Laulu on yksinkertaisesti hieno. Jos et ole samaa mieltä, älä säikähdä, pystyn nykyään ymmärtämään ihmisiä, joissa kappale ei herätä samanlaisia tunteita kuin minussa. Koska koen, että kukaan ei voi ymmärtää minua täysin tuntematta kyseistä kappaletta, ajattelin jakaa ihanuuden täällä. Huh, tekstistä tuli lähes yhtä eeppinen kuin kappale itsessään. Tulipa taas todistettua, että pop-musiikki ja järki eivät välttämättä kuulu yhteen, kyse on lopulta puhtaista tunteista. Minun kohdallani usein tunnevyöryistä. 

All night disco party

Brightonilainen Brakes on hieno esimerkki siitä, aidoista musiikillista lähtökohdista syntyy hyvää poppia. Tämän allstars-kokoonpanon debyyttipitkäsoitto Give Blood vuodelta 2005 on kuin kotipitäjäni sekatavarakauppa: kaikkea löytyy discosta countryyn. Levyä kuunnellessa tulee sellainen olo, että on tehty sitä mitä on haluttu, ja nimenomaan tekemisen ilosta.

Brakes sai alkunsa vuonna 2003 saman kylän poikien spontaanista päätöksestä pistää pystyyn bändi muiden vireillä olevien musiikkikuvioiden sivuprojektiksi. Yhtyeessä vaikuttaa neljä brightonilaista ystävystä, The Electric Soft Paraden überlahjakkaat veljekset Tom ja Alex White, British Sea Powerissa aikoinaan vaikuttanut Eamon Hamilton sekä The Tenderfootissakin soitteleva Marc Beatty. 

Sittemmin ystävysten soittelot ovat  poikineet kolme levyä lisää ja päälle ylistävää kritiikkiä ja kulttimainetta. Ja vakkaripaikan minun soittolistoillani.

Laalaa-lauantain kunniaksi Brakesin varhaistuotantoa. Voi, saisinpa discobailata koko yön!