Miia on oikein veikeä nimi ja kantajalleen varsin passeli, ei siinä mitään. Just nyt vain ei tule mieleen nimipäivän kunniaksikaan yhtään kivaa Miiasta kirjoitettua värssyä. Voi, ollapa vaikka Ruby! Tyttö, josta tehdään lauluja. Ihastuttavia lauluja!
Täällä on nyt hirvittävät tunnemyrskyt päällä eikä tilannetta helpota yhtään se, että muut vain menevät naimisiin, kun itse en onnistu etenemään no tykkääköhän se nyt vai ei -arvailuja pidemmälle. Ja voin kuulkaa kertoa, että yleensä ne ei tykkää.
Olenkohan muuten koskaan paljastanut sitä, että saatoin vähän itkeä tirauttaa, kun viime syksynä kuulin Markus Krunegårdinkin ukkomiehistyneen? Kova isku, olinhan kuitenkin haavepäissäni suunnitellut vähän sitä ja tätä meidän varalle.
I can't control my hope I can't control my dreams, I can't eat I can't sleep I can't do anything, call you in the morning crying on the phone, glad to hear your voice but your voice has turned ice cold la la laa padam padam miks olen tämmönen läski miks se ei tykkää yhyy yhyy ja here we go again. Ei jaksais taas sitä, että mielenrauha horjuu sellaisen ihmisen takia, jolle en merkitse mitään. Huoh.
Jos minun veli lukee tämän tekstin, sulkee se puhelimensa än yy tee nyt.
Sitä on ilmassa, kuolleista - tai ainakin horroksesta - heräämistä siis. Ensin Hal ja nyt yksi suurimmista finnhits-suosikeistani, Mummypowder. Janne Lehtinen ja kumppanit julkaisevat neljännen albuminsa Centuries Later 11. toukokuuta, seven years later. Esimakua tulevasta tarjoaa kappale A House.
Ihana Bubble haastoi minut tekemään listan sadasta parhaasta biisistä. Huh. Hommassa on työstämistä, eikä lähestymisstrategiakaan vielä ole aivan selvä. Kaksikymmentä ensimmäistä löytyi ihan helposti, sen jälkeen on sitten pitänyt ottaa mukaan kriteereitä ja perusteluja, jotta listalle saisi mahdutettua kaiken tarpeellisen, mutta ei vahingossakaan mitään, mikä ei tuota kunniaa ansaitsisi. Ja juuri noissa kriteereissä ja perusteluissahan tämä tyttö harvemmin pääsee loistamaan. No, mitään järjen ja tunteen tasapainottelua listalla tuskin tullaan näkemään, eiköhän se ihan pelkältä tunnepohjalta muotonsa saa. Ainakin seuraava kappale on listalla ihan vain siitä syystä, että sen kuunteleminen tuntuu.
The Crashin Comfort Deluxe on ehdottomasti yksi elämäni tärkeimmistä levyistä ja nuoruuteni suurin lohduttaja. Eikä ole lainkaan liioiteltua sanoa, että Teemu Brunila on yksi merkittävimmistä suunnannäyttäjistä tällä tunnemyrskyjen viitottamalla tiellä, jolla yhä kuljen. Määränpäätä näköjään saavuttamatta.
Muse ei suinkaan ole ainoa kyseisen levyn kappaleista, jonka kuuneteleminen tuntuu. Levy on kokonaisuudessaan yksi pahimmista tunne-elämäni turmelijoista: ei tarvitse olla kummoinenkaan historioitsija tajutakseen, että tunne-elämän turmeltumisen alkulähteet ajoittuvat juurikin Comfor Deluxen ilmestymisen aikoihin, vuoteen 1999. Minkä sille voi, jos on herkkä 16-vuotias ja tälläisen pop-kauneuden vietävissä:
I'm cool and daring
-She says:
"Bring me my love
Don't leave me out
Fill up this hollow heart with
hope and comfort,
final answers"
Clarks Originals on lähtenyt taas vähän venyttämään perinteistä desert boot -mielikuvaa: ihan en pysty näkemään näitä desert boot -jumalieni, Liam Gallagherin tai Graham Coxonin jaloissa. Enemmän kuin oodi mod-kulttuurille, taitavat nämä kengät olla oodi kevään muotiväreille. Ovathan ne ihastuttavat silti. Ja Clarksit. Hmmm. Mistä muistuikin mieleen eräs Todella upeeta -sarjan dialogi, jossa Edina saa nössötyttäreltään syntymäpäivälahjan:
Eddie: Well, darling, they're hardly the ill-judged tat you normally give me. I mean, Lacroix, darling... They are Lacroix, aren't they, darling? They're not just something you put in the box, are they, sweetie? Saffron: Do you like them or not? Eddie: I like them if they're Lacroix. Saffron: Well they are. Eddie: Oh, good. I like them, darling.
Niin kauan kuin noita valmistetaan ruskeina (tai kukallisina!), vaaleanpunaisia tuskin nähdään näissä jaloissa. Järki pistää vastaan, vaikka söpöt ovatkin. Ja Clarksit.
Looks like a shit house anyway so why go there, sanoi Liam Gallagher, kun kutsutta jäi.
Folkloristiikassa tuollaisia sananparsia, joissa mainitaan puhuja, tyyliin "...sanoi entinen akka, kun pankolta putosi", kutsutaan wellerismeiksi. Nimitys tulee Charles Dickensin The Pickwick Papers (1836) -teoksesta, jossa hahmo Sam Weller puhui tuohon tyyliin. Liam Gallagherin veistelyt eivät välttämättä muodosta wellerismien tavoin muodoltaan yhtenäistä ryhmää, mutta uskallan väittää, että aika monet miehen letkautukset voi tunnistaa gallagherismeiksi. Joksikin, jonka NIIN voi tunnistaa juuri nimenomaisen sanataiteilijan sanomaksi. Hmmm.Looks like a shit house anyway so why go there. Gallagherismi?
Seuraava pätkä sopii hyvin vaaliviikon loppukevennykseksi. Kiitos eräälle tämän merkinnän kommentoijalle muistutuksesta. -Were you invited to number 10 Downing Street? -No. And I wouldn't have gone anyway. Oliskohan Liam kuitenkin ollut vähän kateellinen Noelin saamasta kutsusta, hih?
Pätkä dokkarista Live Forever: The Rise and Fall of Brit Pop(2003).Suosittelen yhtä lämpimästi kuin äänestämistä.
Vaikka minulle brittiläisen Embracen debyytti The Good Will Out ei olekaan mikään unohtunut levysuosikki, nostan albumin esiin kuitenkin tässä yhteydessä. Tekemieni havaintojen mukaan levy on nimittäin ainakin tätä nykyä näiden asuinneliöiden ulkopuolella täysin aliarvostettu. Tämän tekstin tarkoituksena on siis muistutella hienon albumin olemassaolosta.
Varhainen, Fierce Pandan aikainen versio All You Good Good People -singlestä
Tosin. Levystä - ja yhtyeestä kokonaisuudessaan - meinasi tulla myös minun elämässäni unohdettu tapaus. Kolmen varsin kivan levyllisen jälkeen Embrace piti muutaman vuoden tauon, kunnes tuli vuonna 2004 takaisin naurettavan vaisun pelleilyn kera. Olin kadottanut yhteyden McNamaran veljeksiin ja Out Of Nothing -levyä kuunnellessa huomasin tuntevani lähinnä myötähäpeää.
Myötähäpeä muuttui lopulta ihan silkaksi häpeäksi, mikä johti siihen, että huomasin piilottelevani, jopa kieltäväni Embrace-tykkäilyni. Minusta kun esimerkiksi Nature's Law(2006) oli vähintäänkin nolo yritys koskettaa ihmisiä elämää suremmalla, mutta silti niin särmättömällä kertosäkeellä. Hmph. Pelkäsin leimautumista laatutiedottomaksi nössöksi jos vahingossakaan lipsauttaisin yhtyeen nimen ja superlatiivit samassa lauseessa. Jos jossain yhteydessä tulin rakkauteni tunnustaneeksi, pidin huolen siitä, että kaikki ymmärsivät minun olevan nimenomaan sen vanhan kunnon Embracen perään. Minä kun en missään nimessä halunnut tulla sekaantuneeksi esimerkiksi kiusalliseen, vuonna 2006 ilmestyneeseen This New Day -rimpuiluun.
Minun silmissäni Embrace lopetti olemasta viimeistään vuonna 2001, vielä ihan ok If You've never been -levyn jälkeen. Vaikka minua ei enää tätä nykyä kiinnostakaan se, mitä yhtye näinä päivinä puuhailee, kyllä minä tämän levyn suosikikseni uskallan tunnustaa. The Good Will Out on minusta yksi komeimmista post-britpop-debyyteistä, yksi nuoruuteni merkittävin taustaraita ja mahdollisesti myös yksi tämän yhden hengen talouden soitetuimmista levyistä. Onnistuneet biisit, laadukkaat sovitukset, jotka saavat yhtyeen kuulostamaan vilpittömältä ja innostuneelta. Levy on hyvä esimerkki siitä, miten sellaista lähtökohtaisesti tavallisen tylsältä vaikuttavaa musiikkia voi tehdä niin, että se kuulostaa särmältä ja mielenkiintoiselta. Toisinaan tätä levyä kuunnellessa huomaa toivovansa, ettei yhtye koskaan mitään muuta albumia olisi tehnytkään.
Edit. Olen näköjään uskaltanut tunnustaa Good Will Out -rakkauteni aiemminkin. Täällä.
Huh, huomenna sitten sinne vaaliuurnille, eikös? Lue populaarikulttuurin turmeleman romantikon - ja vähän ehkä muidenkin - vaalivaikeuksista täältä. Olen niin innostunut näistä vaaleista, että tulin poimineeksi vokabulaariini termin vaalisää: vaalisunnuntaina aurinkoa ainakin Etelä-Suomessa, kevään lämpöennätykset saattavat hyvinkin rikkoutua, lämpöasteita etelässä 10-15 ja pohjoisessa 1-5. Ai ai, miten jännää. Tämä kaikkeen varautunut äänestäjä ei tosin säävaihteluja säikähdä: ehdokkaat on valittuna sekä sateen että paisteen varalle. Hah!
Kutakuinkin kuolleista henkiin heräilevä Halpyristelee vihdoin menemään elävämpänä kuin vuosiin. Irlantilaiset vintage-popparit julkaisevat nimittäin 13.5 ensimmäisen singlensä tänä vuonna ilmestyvältä The Time, The Hour -albumiltaan. Be With You taitaapi olla yhtyeen ensimmäinen julkaisu sitten elokuun 2005.
Clap clap. Onhan tämä kiva, sympaattinen, harmoninen ja näin Haliksi tunnistettava, vaikka henki ei kyllä salpaannukaan, kuten aikoinaan Worry About the Wind -kappaleen parissa. Ja mitä mitä? Onko siellä sähkökitarasoolo? Vai ehkä kuitenkin vain sähkökitaroinnilla sävytetty välisoitto?
Olen listafriikki. Rakastan lukea listoja ja laatia listoja. Teen listoja kaikesta mahdollisesta. Ja kaikkiin mahdollisiin pieniin muistikirjoihin, joita sitten vekslailen sen mukaan, mistä aihepiiristä milloinkin listaa laadin. Hankintalista, seuraavat matkakohteet -lista, mitä teen ensi kesänä -lista, levyjen ostoslista, lukemattomien kirjojen lista, luettujen kirjojen lista, suosikki kertosäkeet -lista, suosikki surkuttelubiisit -lista. Suurin osa laatimistani listoista on tietystikin ihan silkkaa höpöhöpöä. Vähän kuten vanha suosikkijulkaisuni Q Magazine, joka ei enää oikein tunnu täyttävän laadukkaan musiikkijulkaisun kriteerejä, vaan on pelkkää höpöhöpö-listaa toisen perään.
Toisinaan vähän kyseenalaisia listoja harrastaa myös brittiläinen radiokanava Xfm. Tässä tahon laatima lista best ever songs to come from the city of Manchester, as voted for by Xfm listeners and the Xfm DJs. Katso loput 20 täältä.
1. Joy Division: Love Will Tear Us Apart
2. The Stone Roses: I Am The Resurrection
3. The Smiths: There Is A Light That Never Goes Out
4. Oasis: Live Forever
5. The Stone Roses: I Wanna Be Adored
6. The Verve: Bitter Sweet Symphony
7. New Order: Blue Monday
8. The Stone Roses: Fool's Gold
9. The Smiths: How Soon Is Now?
10. Elbow: One Day Like This
Unohdetaan kuitenkin hetkeksi nuo kärkipään ilmiselvät historialliset klassikot. Yksi oma, vähän uudempi suursuosikki löytyy nimittäin listalta sijalta 29.
Dovesin There Goes The Fear on saavuttanut huimia listasijoituksia myös muutamalla muulla uskottavalla listalla: Parhaat kevätbiisit, Parhaat itsetunnon nostatusbiisit, Parhaat biisit vuodelta 2002, 2000-luvun parhaat biisit, Parhaat biisit ikinä, Parhaat kertosäkeet, Parhaat juoksubiisit, Parhaat haistattelubiisit, Matkabiisisuosikit, Parhaat biisin lopetukset, Parhaat viikonloppubiisit, Selviytymisbiisisuosikit, Hautajaisbiisit, Hääbiisit javielä vaikka Parhaat keskiviikko-biisit.
NimesinSteve Masonin viime toukokuussa ilmestyneen Boys Outside-albumin yhdeksi vuoden 2010 tärkeimmistä levyistä. Levy on minulle pelottavan ajankohtainen vielä liki vuosi ilmestymisensä jälkeenkin. Mikä parasta, kaikesta levylle suomasta valtaisasta ihailusta huolimatta en ole vielä onnistunut rakastamaan sitä puhki. Modernin klassikon merkki? On The Beta Band -mies jälleen ajankohtainen toki muuallakin kuin minun kaiuttimissani. Skotti julkaisee nimittäin superalbuminsa kolmannen singlen All Come Down 2. toukokuuta. Mason on hyvä esimerkki siitä, kuinka perus lad-habituksessakin voi herkkäillä ja silti olla uskottava.
Vaikka All Come Downei ihan Am I Just A Man -singlen tasoinen masterpiece olekaan, pätevät siihen hienosti ne perustelut, joilla miehen debyyttisoolon viime vuoden parhaiden levyjen joukkoon nostin: positiivisella tavalla simppeli biisi yhdistettynä Masonin äärimmäisen miellyttävään lauluääneen ja rytmikkääseen poljentoon synnyttää kappaleen verran pienieleistä ja tyylikästä kauneutta. Minun elämääni kyseinen levy on tullut jäädäkseen, voi, kunpa muutkin viimeistään nyt tunnistaisivat levyn onnen tuojaksi.
Toisinaan jotkut live- ja tv-esiintymiset päätyvät erinäisistä syistä historian kirjoihin klassisina pop-hetkinä. Travisin yltiöpäisen rakastettavan Sing-singlen tiimoilta tekemä Top Of The Pops -vierailu on kiistatta yksi veikeimmistä 2000-luvun brittiläisen populaarikulttuurin tuottamista tv-hetkistä. Ainakin yhtyeen fanien keskuudessa pätkä on klassikko.
Shown lopun hauskuuden - ja Franin mikrofoniin kiinnitetyn hummerin - avautuminen saattaa vaatia alkuperäisen Sing-videon näkemisen. Tuo video on oma suursuosikkini ja juuri siitä syystä päätynyt tänne blogiinkin asti. Löytyy tietysti myös täältä. Voi voi, NIIN tykkään tästä!
Joitain unohtumattomia pätkiä on jaettu jo aiemmin eri merkintöjen kommenteissa. Mutta hei, vinkkailkaa lisää omia suosikkejanne!
Jostain syystä tunnen suurta tarvetta palata ajassa pari viikkoa taaksepäin muistelemaan Woodsin ja Black Twigin Kuudennen Linjan keikkoja. Vaikka illasta on tosiaan jo aikaa, taitavatsitä seuranneet tunnetilat olla yhä edelleen ajankohtaisia. Nimittäin Woods-pettymys ja Black Twig -hullaannus.
Kovasti odotettu ensitapaaminen Ameriikoista raahatun Woodsin kanssa oli tunnelmaltaan vähän vaisu. Enhän minä tietystikään mitään hirmu spektaakkeleja odottanut, mutta jotain ryhtiä sentään. Keikkaseurani kanssa päädyimmekin siihen tulokseen, että yhtyeen meno oli vähän väsähtänyttä ja niin kovin sunnuntai-illan ja Euroopan kiertueen viimeisen pakollisen kuuloista. Ehkä odotukset olivat kohtuuttomat ja pettymys itseaiheutettua, ehkä trioa oikeasti vähän uuvutti.
Ei homma mikään katastrofi tietystikään ollut, mutta ihan selkeästi ainakin minun silmissäni ja korvissani illan musiikillinen sankari oli yhtyettä lämmitellyt helsinkiläinen Black Twig, jonka vihdoin pääsin livenä näkemään. MySpace-tason tuttavan vilpitön lavaesiintyminen ja mainiot kappaleet saivat ainakin tämän kuulijan huokailemaan esiintymisestä huokuvasta sympaattisuudesta hullaantuneena. Ja mikä parasta, vuonna 2010 mainionSwans et Tea -EP:n julkaisseella yhtyeellä on mitä ilmeisimmin tulevaisuudessakin paljon tykättäväksi tarjottavaa. Tai ainakin minä olin vaatimattomasti myyty myös jokaisen tämä seuraava on sitten uusi biisi -vetäisyn jälkeen.
Black Twig - Four Notes (LIVE @ YLE STUDIO M1) from Black Twig on Vimeo.
Black Twig keikalla:
Ti 19.4. PULSSI Exhibition After Party, Alakerta (Nosturi), Helsinki (Acoustic Set) (+SISTERHOOD)
Ke 20.4. Älä vaivaudu -klubi, Dynamo, Turku (+ JESUFÅGLAR)
To 5.5. Semifinal, Helsinki (+ MERRIES + STREAK AND THE RAVEN)
Obviously something's got to be done I'm such a drama queen every time we meet, and you don't give a shit.
Laulu, joka kuulostaa jo ensimmäisellä kuuntelukerralla rivi toisensa jälkeen pelottavan tutulta, ei voi olla päätymättä oman elämäni klassikot -listalle. Laakson High Drama on niin puhdasoppista minua, että huh. Kerrankos sitä on tullut aiheutettua korkealentoista draamaa vaarallisten riippuvuuskombinaatioiden vaikutuksen alaisena. Niinpä.
Veikeän draaman lisäksi kappaleesta löytyy valtaisa annos kepeyttä, joka suorastaan pakottaa heittäytymään hetkeksi huolettomuuden, taputusten ja tanssahtelun vietäväksi - täydellinen perjantai-biisi siis. Onneksi kappale on saanut arvoisensa, herttaista höpsöyttä huokuvan videon. Ihanuus löytyy ruotsalaisyhtyeen toiselta täyspitkältä, vuonna 2005 ilmestyneeltä My Gods -albumilta. Oman elämänsä draamakuningatar tykkää, tykkäävätkö muut?
High on you and all drunk, the worst combination of addictions.
"Club YK:n live-illat siirtyvät torstailta perjantaille, kun uusi POP UP -klubi saa alkunsa 8. huhtikuuta. Illan live-esiintyjänä on Shine 2009. POP UP -klubin levymusiikista vastaavat DJ:t Antti H ja Harvest vieraineen. Antti H pyörittää tällä hetkellä myös Hang The DJ -klubiaan Kuudennella Linjalla, Harvest taas on helsinkiläisille tuttu muun muassa Tavastian Lauantaidiskosta. Klubin DJ-annin pääpaino tulee olemaan tanssittavassa indie-, pop-, ja rockmusiikissa." Facebook
Huhujen mukaan DJ-annin sivupainona on mahdollista kuulla myös originaaleja brittipop-värinöitä. Jos itse saisin valita, soisi helsinkiläisellä YK:lla tänään tämä.
Ja se dj, joka sanoo, ettei Pulpin Lipgloss ole meiningiltään tanssittavaa, ei ole nähnyt minun tanssivanBlurin Beetlebumin tahtiin. Kyllä, te senkin epäilijät, on se mahdollista!
ovet: 22.30
showtime: 23.30
liput: 5 euroa
ennakot Tiketistä
Viikonlopun ohjelmastani tuli aika yksipuolinen heti sen jälkeen, kun avasin Richey Edwardsin jäljillä -kirjan. Valitettavasti kirja oli loppujen lopuksi yhtä hoikkanen kuin päähenkilönsäkin ja viimeinen sivu tuli vastaan jo lauantai-iltana. Sunnuntaina oli siis pakko kertailla. Niin ja kuunnella Holy Bible -albumia taas vähän eri valossa. En vain halunnut päästää irti Richey Edwardsin haamusta nyt, kun siihen vihdoin olin kosketuksen saanut.
Olen ollut aina vähän enemmän sellaisen pop-henkisen, kauluspaidat ja reisitaskuhousut löytäneen Manic Street Preachersin ystävä eikä aikalaismuistojakaan Richeyn aikaisesta Manicsistä juurikaan ole. Minulle miehestä muodostunut kuva on siis pitkälti kontekstista irrallaan syntynyt: erilaisten tulkintojen, myyttien ja jopa perättömien puheiden perusteella rakentunut. Jotenkin en ole aiemmin heittäytynyt täysin sieluin Edwardsin persoonan, kohtalon tai edes lyriikoiden vietäväksi. Vaikka suuri Manics-fani olenkin.
Rob Jovanovicin kasaama tarina pitää suurilta osin yllä sitä myyttisyyttä ja traagisuutta, mikä tähän Manics-hahmoon on vuosia liitetty. Kirjoittaja nostaa jatkuvasti Edwardsin elämän, persoonan ja ajatusmaailman muiden dramaattisten taiteilijakohtaloiden rinnalle. Toisinaan hän kuitenkin selvästi pyrkii pitämään jalat maassa riisumalla salaperäisyyttä päähenkilön ympäriltä.
Jovanovic kokoaa materiaalia Edwardsin ympärille hyödyntäen tästä aiemmin sanottua ja kirjoitettua: tarinansa kehittyy pitkälti eri lähteistä poimittujen sitaattien ja artikkelien ympärille, joita hän itse tulkitsee ja spekuloi. Teos sisältääkin paljon metatekstiä teoksen syntymisestä. Näkökulmia tähän rockmyytiksi muodostuneeseen ihmiskohtaloon Jovanovic hakee Edwardsin lapsuudesta, suosikkikirjailijoiden, runoilijoiden ja muusikoiden tuotannosta ja kyllä, katoamis- ja itsemurhatilastoista ja niihin liittyvistä tarinoista.
En tiedä, millaisia ajatuksia kirja muissa lukijoissa on herättänyt. Esimerkiksi Richey Edwardsin aikalaisissa, joille aihe on varmasti läheisempi kuin minulle. Minut teos piti tiukasti otteessaan, vaikka tekstissä runsaasti esiintyvä asioiden toisto ja tiettyjen seikkojen alleviivaus välillä kalskahtikin korvaan ja sai tekstin vaikuttamaan viimeistelemättömältä.Toki vielä tämänkin lukukokemuksen jälkeen Edwards-kuvani mukailee pitkälti toisten tulkintoja ja muiden tekemiä valintoja sen suhteen, mikä miehestä on olennaista tietää. Joka tapauksessa, minun mielissäni Richey on tällä hetkellä elävämpänä kuin koskaan.
Mutta siis, onko joku muu jo ehtinyt lukea kirjan?
Rob Jovanovics: Richey Edwardsin jäljillä (suom. K. Männistö) Like Kustannus Oy 2011
Brittiläisen, elektronishenkisen Death In Vegas -kokoonpanon liki kymmenen vuoden ikäinen Scorpio Rising -kappale ja sen Liam Gallagher -vokaalit tulivat jostain muistojen laatikosta mieleen juuri tänään. En ole kuunnellut kappaletta vuosiin, mutta muistin pitäneeni siitä varsin kovasti sen ilmestymisen aikoihin 2000-luvun alussa. Siksipä päätin spontaanisti tehdä siitä tämän perjantain tunnarin.
Yleensä omina perjantai-biisisuosikkeina tulee esiteltyä sellaisia nostatukseen käypiä kappaleita ja niin tälläkin kertaa oli tarkoitus. Tässä pääsi sattumaan kuitenkin sellainen vahinko, että ilmeisesti ajan kultaamien muistojeni mukaan kappaleen piti olla jotenkin menevämpi ja säpäkämpi. Höh. Nyt muutaman kuuntelukerran jälkeen olen kuitenkin varma, että kappale on passeli juuri tähän perjantaihin, kun meno on eilisen French Filmsin ja Waves Of The Echon pystyttämän superillan jäljiltä ollut vähän junnaava. Kuten siis tuota junnausta juuri sopivan laiskalla tarmolla rytmittävä biisikin.
Junnaavuus ei näköjään kuitenkaan aina ole pahasta. Päivä on ollut hidastempoisuudestaan huolimatta oikein jees ja niin on sen virallinen kappalekin. En siis kuitenkaan ihan väärin muistanut. Gallagherin lisäksi Scorpio Rising -albumin vokaaleissa vierailee muun muassa Paul Weller, jonka tulkitsema So You Say You Lost Your Baby saanee soittovuoron seuraavaksi.
