Viime viikkoina töissä vaivannut päänsisäinen hektisyys hellitti viimein tällä viikolla raportin paketoinnin myötä. Tänään paheelliselle päiväunelmoinnille raivautuneen tilan täytti tietystikin kaikki se upeus, mitä illan artistivieraamme Pete Doherty on ollut aikaansaamassa. Etunenässä tämä taideteos, joka on ehdottomasti yksi The Libertinesin huikeimmista:
Ennen kuin voin heittää pikeen olalle ja suunnata askeleeni kohti Korjaamoa, on vielä taisteltava läpi viikon partiourakka. Mutta sitten, sitten aion keskittyä ainoastaan heittelemään palvovia katseita herra rockromantikon suuntaan.
No voihan huikeus! Vaikka en pukeutumiseeni mitään suurempia kikkailuja kaipaakaan, niin huh, nämä. Nämä!
Insipraation näihin Clarksin kaunottariin on löytynyt 60-luvun brittirockin kuninkaallisista ja ne on valmistettu samasta materiaalista kuin the Royal Guardsin uniformut.
Hmmm. Käyttöäkin näille olisi jo: maaliskuinen Korjaamo. Töppösten ja ikkunalaudalle aseteltujen Pete Doherty -lippujen yhteisvaikutuksesta kun mieleen piirtyvät nämä kuninkaalliset uniformuissaan.
The Libertinesin ja Babyshamblesin nokkamiehenä tunnetuksi tullut, sittemmin myös soolourallaan ansioitunut brittiläisrokkari Peter Doherty saapuu Suomeen maaliskuussa. Doherty esiintyy soolona Korjaamolla, Helsingissä torstaina 29. maaliskuuta. Tiketti.fi
Vaikka Dohertyn musiikillinen ura onkin minulle melko lailla yhtä kuin The Libertines ja Babyshambles, on rokkarin soolovierailussakin vahva idolitapaamisen tuntu. Itselleni merkittävimpiä 2000-luvun hahmoja, rrrakastan. Jee ja vau!
Viikonloppuna opin taas sen, että minun ei koskaan pitäisi ihastua muihin, kuin näihin turvallisen etäällä pysytteleviin sankareihin, jotka eivät katoa elämästä. Idolirakkaus, sitä vaarallisempaan touhuun minusta ei enää ole. Pettymyskiintiö on täynnä.
Kuva: kk+ / Flickr / cc 2.0
Viikonloppuun ei monta hyvää hetkeä mahtunut. Mutta kuitenkin sentään tämä dj:ltä ruinattu biisitoive, joka onneksi ehti soida ennen kuin sain kuulla, että muutamien ihanien viikkojen jälkeen kaikki palaa taas kurjasti ennalleen. Ehkä eniten nimittäin vihaan sitä, kun liian aikaisin päättyvät ihmissuhteet tulevat ja tahraavat hienot levyt ja biisit.
Olisi vain pitänyt alun perinkin pysytellä turvallisesti popromanttisessa haavemaailmassa eikä lähteä seikkailemaan sinne, missä näköjään en pysty muuta kuin häviämään. Niin, oikeaan elämään. Miksi kukaan ei koskaan kysy, mitä minä haluan?
Yksi minua viime vuosina suurimmin surettaneista musiikkimenetyksistä on ollut sheffieldiläisen Little Man Tate -yhtyeen poistuminen keskuudestamme. Mikä saa tällaiset bändit lopettamaan? Äärimmäisen harmillista.
Yhtyeen mainiot julkaisut, vuoden 2007 About What You Know ja vuosi myöhemmin ilmestynyt Nothing Worth Having Comes Easy, ovat viikonloppujeni vakkarilevyjä, jotka sopivat erityisen hyvin soittoon taas tänään, kun The Libertines -ikävä painaa ja kun tuon Pohjoisen indieskenen selviytyjän, Arctic Monkeysin uutukaisen odottamiseen ei meinaa maltti riittää. Mutta silti haluaisi harmittomasti vähän jammailla. Tämä saattaa piskuisen helpottaa. Ihanan perinteistä. Mutta voi hitsi, nyt näitäkin on ikävä, quality blokes!
Perjantain kunniaksi taas laulu, joka saa sukat pyörimään jaloissa. Tämän tahtiin vain on ihan aina pakko vähän täpinöidä ja leikkiä nuorta ja huoletonta. Laulu, joka teki elämästäni joskus monin verroin rokimpaa.
Pete Dohertysta voi tietysti olla monta mieltä - esimerkiksi Damon Albarnin mielestä ongelmarokkari taitaa olla lähinnä turhake. No, itse olen pitänyt nuorukaista aina ikäpolvensa yhtenä mielenkiintoisimpana ja lahjakkaimpana rokkihahmona. Kyllä, jonkinlaisena idolina. Huh, toivottavasti lastensuojeluviranomaiset tai mikään muukaan virallinen taho ei keksi käyttää tätä lausuntoa joskus minua vastaan.
The Libertinesin vuoden 2002 Up The Bracket -albumi on yksi villin Lontoo-vuoteni symboli ja ehkä siksi jotenkin erityisen tärkeä. Kantaa mukanaan enemmän muistoja ja tunteita kuin moni päiväkirja.
Kaikkien television musiikkiohjelmien kuningas on varmaankin brittiläinen Later... with Jools Holland. Ohjelman formaatti on simppeli: jokainen show alkaa pienellä, ohjelman isäntänä häärivän Jools Hollandin vetämällä yhteisjammailulla, jonka jälkeen vieraat vuorotellen soittelevat osuutensa toisilleen ja pienelle studioyleisölle. Välillä herra Holland jutustelee lupsakasti vieraidensa kanssa pianonsa tai tuopillisen ääressä.
Ohjelma on onnistunut tuomaan yleiseen tietoisuuteen monet uraansa vasta aloittelevat yhtyeet. Keane esiintyi showssa ensimmäisen kerran lokakussaa 2003, jolloin se vielä viritteli pianoaan indielafka Fierce Pandan listoilla. Samoin Franz Ferdinand ja The Libertines päätyivät ohjelmaan ennen varsinaisia läpimurtojaan tuottaja Alison Howen tarkan vainun perusteella. Independent valitsikin 2000-luvun alussa Howen brittiläisen musiikkimaailman 20 vaikutusvaltaisimman joukkoon.
Hui, monien mahtavien esitysten joukosta nostan tähän esiin muutaman oman Later...-suosikkini. Kaikki jollain tavalla sykähdyttäviä katselukerrasta toiseen.
Sueden ensimmäinen Jools Holland -keikka, So Young vuonna 1993 saa aikaan kylmät väreet. Nuoren Brett Andersonin androgyynisyys on taianomaista ja yhtye kuulostaa juuri siltä erityisyydeltä ja hienoudelta, mikä brittiläisessä musiikkimaailmassa tuolloin oli syntymäisillään. Bernard ja Brett yhdessä on jotain erityistä, vaikka Holland myöhemmin kuvailikin esitystä tekniseksi disasteriksi. "The sound mix got scrambled just before they went on air, Bernard's guitar drowned out everything and though he wound up the song clapping nervously, they clearly didn't enjoy the experience much." Silti pysäyttävä.
Sittemmin yhtyeestä tuli yksi ohjelman vakiovieras. Ilman Bernardia tietystikin. Bernard vieraili Sueden jälkeen ohjelmassa soolona ja yhdessä David McAlmontin kanssa.
Embrace oli minulle 1990-luvun lopulla aika iso juttu. Yhtyeen viimevuotisiin tekemisiin en oikein osaa ottaa kantaa; taisin kadottaa yhteyden McNamaran-veljeksiin yhtyeen kolmannen levyn jälkeen, ennen vuoden 2004 Out of Nothing -paluulevyä.
Tämä vuoden 1997 pätkä on kuitenkin sitä Embracea, jota symppaan kovasti yhä vieläkin. Nauhoitettu siis juuri Fierce Pandan kautta julkaistun All You Good Good People EP:n Top 10 -menestyksen jälkeen, ennen yhtyeen ensimmäisen levyn ilmestymistä. Yksi bändin hienoimmista kappaleista, jonka ääressä tuli kyllä aikoinaan tunnelmoitua paljon. Harrastelijoiden puuhastelua? Jonkun mielestä imelää ja vaisuakin ehkä, minusta aitoa, herkkää ja suloista. Ja amatöörejähän pojat tuossa vaiheessa vielä olivatkin. Suosikkilaini You fell in love, I fell in line herkistää näköjään edelleen.
Travis onnistuu kuulostamaan aina ihanan sympaattiselta itseltään livenä. Ehkäpä maailman rakastettavin yhtye ja laulu, joka kerta toisensa jälkeen onnistuu itkettämään minua ilosta, surusta ja kaikesta mistä nyt itkeä voi. But if you sing, sing, sing, sing sing, sing. But I say nothing, nothing, nothing, nothing, nothing, nothing, nothing...Yksinkertaisuudessaankin yhdet pop-maailman kauneimmat lyriikat.
The Libertines ja Up The Bracket 2002. Vanha kunnon Libertines toi nauhoituksiin rekvisiitaksi omat fanit. Ja teipit. Eletään aikaa, jolloin yhtyeen mukana seuraava kaaos oli vielä hallittua. Pete Dohertysta voi olla monta mieltä, minusta mies on musiikillinen ja taiteellinen nero ja kaivattu persoona tekemään 2000-luvun brittiläisestä musiikkielämästä taas sekopäistä 1990-luvun E-sukupolven aikuistumisen jälkeen.
Rough Tradella ymmärretään hyvän päälle, todellakin. British Sea Power ja britti-indien tyylikkäimmät lavahabitukset vuonna 2003. Kyllä, nuo korttia pelaavat tytöt kuuluvat yhtyeen studioon mukanaan tuomaan rekvisiittaan.
Kasabianin debyytti on ehdottomasti yksi hienoin 2000-luvulla julkaistu levy. Tähän liveen nelikko on pystynyt sisällyttämään sen uskomattoman hienouden, joka minulta 2004 vei jalat alta. Yhtyeen kakkoslevy on jäänyt vähän etäiseksi, mutta viimeisintä olen jälleen tykkäillyt, joskin sellaista hurmosta, mitä Club Foot minussa aikoinaan synnytti, tulen tuskin enää yhtyeen uran aikana kokemaan. Maagista.
Morrisseyltä löytyy useampikin hieno Jools Holland -vierailu. Tämä rokkaa minusta kuitenkin jollain tavalla kovimmin. Rock-Moz. Ja bändi ja yleisö ovat mukana yhtä suurella charmilla kuin päähenkilö itse. Valloittava kokonaisuus.
