Tänään: Rockin klassikkolevyt: Primal Scream/Screamadelica @ YLE Teema

Melkein tasan vuosi sitten Primal Screamin Screamadelica-albumia fiilisteltiin Helsingin Circuksessa, tänään samaisen mestariteoksen juonenkäänteillä tunnelmoidaan YLE Teemalla klassikkolevylle omistetussa ohjelmassa. Hatara muistikuvani väittää, että ohjelma on uusinta viime vuodelta (joka olis siis levyn juhlavuosi), mutta itse en sitä ole vielä nähnyt.

Kuten yleläisetkin ohjelman esittelyssä vihjailevat, niin juonenkäänteitähän tuosta musiikkiteoksesta ei puutu. 

Useasti palkittua Screamadelicaa pidetään yhtenä 1990-luvun parhaista rock-levyistä. Läpimurtoalbumillaan yhtye esitteli uutta tyyliään: indie-rock oli vaihtunut muun muassa rockia, soulia ja acid housea sekoittavaksi omintakeiseksi mutta ajan trendien mukaiseksi tyyliksi, sillä konemusiikki oli kovassa nousussa 90-luvun alussa. Uutta ja vanhaa yhdistävältä albumilta ei mielikuvitusta puuttunut.

Vuoden takaisiin muistoihin kuuluu myös sekä itse rockjumala Bobby Gillespien että yhtyeen nykykokoonpanossa vaikuttavan klasikkobasisti Manin kanssa Loosen hämärässä vaihdetut ja ihailua tihkuvat kädenpuristukset. Ai että, mikä legendojen ilta!  Tänään vähän lisää siis. YLE Teema, klo 21 - 22.

Jotain uutta: The Quangos

Uusin bändituttavuuteni, manchesteriläinen The Quangos maistunee sinullekin, mikäli yhtään innostut The Coralista, Castista, The Beesistä tai ehkä jopa The Kooksista, etkä näin siis ainakaan kovasti vierasta sanaa 'retro'. Yhtyeen oma vaikutelistalta löytyy The Beach Boysin lisäksi joukko klassisia soul-nimiä. Itse pidän erityisesti laulajan tummasta ja syvän rouheasta äänestä, jossa on kyllä soulsävyjen lisäksi myös jotain samaa The Coralin James Skellyn laulannan kanssa. Laulajan äänen särmikkyys (ja Lee Mavers -tukka) yhdistettynä kuuskytlukulaiseen tunnelmaan saa ainakin minut innostumaan.

Yhtye julkaisi keväällä EP:n, joka kantaa nimeä Spring Sessions. Nyt nuorukaiset nauttivat Fred Perry -merkin suojeluksesta sekä huhun mukaan myös Shaun Ryderin, Bezin ja Miles Kanen kehuista. 

Olisin halunnut soittaa täällä suosikkini, somasti soulahtavan You Need To Settle Downin, mutta siitä ei löytynyt passelia pätkää liitettäväksi. Tässä kuitenkin pari kivaa muuta. Lisää yhtyeen Facebook-sivulla.

The View ja uusi How Long -single

Vau, skotlantilainen The View julkaisee heinäkuussa neljännen levynsä! Ensimmäinen singlejulkaisu tältä indiesöpöläisten Cheeky For A Reason -nimeä kantavalta albumilta on How Long, jossa ainakin minusta on ainesta kesän tunnariksi.

Mikään jännittävä seikkailu kyseinen kappale ei ole, vaan ihan vain sellainen tiukasti indiemitoissa pysyvä, tasaisen varmasti ja tutustikin eteenpäin kulkeva rykäisy. Mutta yhtyeelle ominaisesti kiva sellainen. Mitä tuumaavat lukijat? Ainakin yhtyeen edellistä Bread and Circuses -albumia on ihasteltu blogissa yhteistuumin.

Tulossa: Volter - No Return

Kiinnostukseni tamperelaista Volteria kohtaan heräsi ennen kuin ehdin kuulla yhtäkään yhtyeen kappaletta. Toisin sanoen heti, kun olin nähnyt yhtyeen toisen osapuolen omasanaisen näkemyksen yhtyeen tekemisistä:

Omista mieltymyksistäni ja historiastani johtuen brittivaikutteita musiikissamme on äärimmäisen paljon, erityisesti The Bees, The Coral, The Zutons, Last Shadow Puppets ja muut Miles Kanen tekemiset, puhumattakaan kaikki ne hienot 60-luvun brittibändit. Kaikki toivottavasti kuuluvat jollain tavalla lauluissamme. 

Itselleni ilmeisesti jo vuosia kasassa ollut Volter on aivan uusi nimi. Toisaalta, ihmekös tuo, sillä yhtye on vasta julkaisemassa debyyttikokopitkäänsä. Elokuun 22. päivä ilmestyvän No Return -albumin ensimmäinen single on tämä Ghost Town. 

Vaikka tanssilavatunnelmasta muistutteleva rautalankakitara aluksi pikkuisen hämmentääkin, huomaan silti nopeasti tykkääväni kappaleesta, kuuluhan sen ytimessä taidokkaasti toteutettu, kauniin haikea nostalgia. Lisäksi kappaleen melodia on kiva ja mieleenpainuva. Musiikkihistorian erilaisten perinteiden kuuluminen ei tee kappaleesta lainkaan tylsää, vaan nimenomaan kiinnostavan, jännittävän ja jopa ajankohtaisen. Onhan pop- ja rock-klassikoita arvostava musiikin tekeminen ollut taas kovastikin esillä viime aikoina.

Koska selvästikin tykkään Volterin omaperäiseltä kuulostavasta jutusta sekä ajatuksesta musiikkinsa takana, en voi olla innostumatta yhtyeen tekemisistä. Kun tiedän, että yhtyeellä on jo jonkin verran kokemusta ja tekemisistään silmissäni oikeanlainen visio, uskallan toivoa levystä vähintäänkin kiinnostavaa. 

Perjantai-biisi: James - Sit Down

Jos minun nyt nopeasti pitäisi antaa jokin elämänohje, olisi se varmastikin "Kuuntele Jamesia". Ja hei, tee se jo tänään, nyt just! Tästä yhtyeen lippulaivakappaleesta ja Rough Trade -klassikosta on hyvä aloittaa.

Ja hei, I'mhappytobeheretonight löytyy nyt myös Facebookista. Lupaan tiuhaan vaihtuvia kansikuvia. Paras tyyppi, joka tykkää!

Kyllä popparikin saa laulaa autoista!

Ei ole lontoolainen The Bluetones turhaan yksi suosikkiyhtyeistäni, osaahan se tehdä niinkin epähehkeästä asiasta kuin autosta näinkin hehkeän kappaleen. Vaviskaa räppärit ja muut bling bling -hirmut! Jos minulla joskus on unelmieni Vespa, laulan sille tätä.

Kappale löytyy vuonna 2000 ilmestyneeltä Science and Nature -albumilta, joka on järjestyksessään yhtyeen kolmas pitkäsoitto. Kyseessä on todella viehättävä pop-levy, jonka ihastuttavat kappaleet yhdistettynä Mark Morrisin menneisyyttä huokuvaan lauluääneen ja todella rytmikkääseen soitantaan tekevät takuuvarmasti vaikutuksen popjanoiseen kuuntelijaan.

Jotain uutta: Janice Graham Band

Olen jo kertaalleen nostanut manchesteriläisen Janice Graham Bandin esiin yhtenä mielenkiintoisimpana uutena yhtyeenä. Mutta koska yhtye ei vieläkään ole julkaissut debyyttiään, luokittelen sen toistamiseen "Jotain uutta" -otsikon alle sopivaksi. Kimmoke tähän tekstiin syntyi tästä YouTubessa pyörineiden pätkien rinnalle vihdoin ilmestyneestä kokopitkästä videoisesta. 

Tavallaan JGB on aika jännittävä yhtye. Tällaista musiikkia kun ei monikaan uusi yhtye lähde tekemään. Funk-indie-ska-mitälie, eikä The Specials -vaikutteita ole peitelty, korkeintaan pikkuisen modernisoitu.  Jännittävyyttä lisää myös se, että yhtyeen jäsenet ovat vielä totaalisen junioreita.

Aimmin blogin kommenteissa on epäilty yhtyeen kykyä olla uskottava. Niin, en itsekään oikein osaa vielä päättää, tykkäänkö vai enkö. Rakastunut en edelleenkään ole, vaikkakin kiinnostunut kuulemaan, mitä tästä tulee.

Nouseeko lukijoilta peukkuja?

Perjantai-biisi: Lily Allen - Knock 'Em Out

Rrrrrakastan Lily Allenia ja erityisesti tyttöidolini Alright, Still -debyyttiä. Siinäpä vasta levyllinen hyvänmielen musiikkia! Kesäisen viikonlopun seuraksi mainiosti istuvaa albumia edustaa hyvin tämä Mike Skinner -henkinen Knock 'Em Out, soikoon se siis viikonlopun tunnarina. Ihanan voimaannuttavaa! Perjantai, vau!

Jotain uutta: The Broken Vinyl Club

No, ei ihan upo uutta, mutta melkein! Walesiläinen The Broken Vinyl Club nimittäin julkaisi ensialbuminsa jo viime lokakuussa, ja viimeisimmän singlensäkin jo kolmisen kuukautta sitten. Mutta koska itse havahduin yhtyeen hienouteen vasta tovi sitten, esittelen sen uutukaisena. 

Acid Jazz Recordsille levyttävän (yleensä hyvä merkki) yhtyeen touhussa kuuluvat vahvat 60-lukuvaikutteet. Yhtyeen nimi onkin nostettu toistuvasti esiin uusista mod-yhtyeistä puhuttaessa. Vertailukohtaa yhtyeen tekemisiin on haettu ainakin The Beatlesin, The Kinksin ja The La'sin tuotannosta - moderni klassinen brittyhtye siis, ja aina habitusta myöten. Itse puhun mielelläni The Broken Vinyl Clubin kanssa samassa lauseessa kotimaisesta The Casbahista ja tietty ihan vastikäänkin hehkutetusta The Moonsista.

Mainitsemisen arvoista lienee vielä se, että Liam Gallagher ja Alan McGee ovat tunnustautuneet faneiksi.

Niin, Miia ja Liam tykkäävät, tykkäättekös te?

Suosittelen tutustumaan ihan koko levyyn. Jos ostaminen kirpaisee, voi sen tarkastaa Spotifyssa.

Perjantai-biisi: The Farm - All Together Now

Tätä katsellessa ja kuunnellessa ei voi kuin ihmetellä, miksi tällaista ei tehdä enää. Tai jos joku jossain tekee, niin kertokaahan, hyvät ihmiset!

Perjantai tuntuu taas jotenkin ihan parhaalta: Oulusta etelänlomalle saapunut pikkuveli, The Farmin kokoelmalevy, Menolippu, keikka. 

The Casbah ja Flowers-video

Tämän viikon aarre on ehdottomasti kotimaisen pophelmen The Casbahin uusi video. Flowers-kappaletta kuunnellessa ja katsellessa tulee hirvittävä hinku sitoa paisley-huivi kaulaan, vetää Lennon-lasit päähän ja kulkea paikalliseen puhumaan Gallagher-veljesten hienoudesta. Oasis-kitaroista, Liamin tamburiinista, Noelin laulunkijoitustaidoista, Beady Eyen tyylikkäästä retroilusta. Sillä muun muassa noiden elementtien pariin Flowers videoineen ainakin minut usuttaa.

Huikea kappale ja tyylikkäästi sen välittämiä 60- ja 90-luvunsekaisia mielikuvia tukeva visualisointi. Popmusiikkia parhaimmillaan.

Videon lisäksi yhtye on ihan pian mahdollista nähdä myös livenä, kun  se yhdessä mainion  Big Wave Ridersin kanssa ottaa osaa huomenna perjantaina HIKI-klubiin. Lavalla siis hieno parivaljakko, kaikki huomenna Gloriaan! Kera paisley-huivin tai ilman.

HIKI!-Klubi @ Kulttuuriareena Gloria

BIG WAVE RIDERS (23.15), THE CASBAH (22.15) & PASA DJ-SETTI

21:00 - 02:00

Liput 8e

Facebook-event

(Tyyli-)idoleita: Steve Mason

Ex-Beta Band -keulamies ja nykyinen sooloartisti Steve Mason näyttää siltä kuin olisi kävellyt lavalle suoraan katsomosta, mutta kuulostaa siltä kuin piilottelisi selkänsä takansa ruusupuskaa ja suklaarasiaa. Huligaanihabitus yhdistettynä sielua hellivään lauluääneen synnyttää kiehtovan ristiriidan, jota on ilo sekä katsoa että kuunnella. Upea artisti ja tyylikäs pukeutuja, jonka tennari- ja tuulitakkikokoelmat herättävät tässä tytössä ihailua. 

Masonia kuunnellessa tulee kyllä kiittäneeksi luojaa siitä, että agressiivisten kannattajalaulujen sijaan saamme kuulla tämän lädin suusta kuulasta ja herkkää popmusiikkia. Vau.

Marmalade Sky - Time To Listen -ep

Jee jee jee! Marmalade Sky tulee taas.

Väläyttelin viime kesänä täällä pariinkin otteeseen suosituksia tästä uudehkosta brittiyhtyeestä. Poppoolta oli tuolloin ilmestynyt British Boy -nimeä kantava ep ja komea video I'm A Fool -kappaleesta. Sen verran kova kiinnostus yhtyettä kohtaan tuon materiaalin pohjalta heräsi, että jonkinasteisen odotuksen juuri ilmestynyt Time To Listen -ep päättää.

Ja kyllähän yhtye taas kovasti edukseen esiintyy. Suosittelen ainakin kaikille niille perinteisen ja hyvällä tavalla suoraviivaisen brittirockin ystäville, jotka tuskailevat nykymusiikkia toisinaan vaivaavan liiallisen kikkailun kanssa. Ja muillekin tietty. Jos ei musiikki uppoa, niin tyylikästä yhtyettä ainakin kelpaa katsoa. Kolmen kappaleen ep löytyy kokonaisuudessaan myös Spotifysta. Ja onhan siellä pari aiempaakin julkaisua.

Kaksi aiempaa Marmalade Sky -tekstiä löytyy täältä ja täältä. Mod-esteetikot ainakin viihtyvät, lupaan!

Uusi biisi ja video The Moonsilta!

Brittiyhtye The Moons on epäilemättä viime vuosina aktivoituneista popyhtyeistä se suosikein. 2010 ilmestynyt Life On Earth on tässä blogissa jo kehuttu puhki, onni siis, että nämä perinteisen brittiläisen popmusiikin sanansaattajat julkaisevat uutta hehkutettavaa.

Uusi kappale English Summer on 25.5 ilmestyvän Double Vision Love -singlen B-puoli. Single on ensimmäinen lohkaisu tulevalta Fables Of History -albumilta. Tyylikäs biisi ja tyylikäs video tyylikkäältä yhtyeeltä. Kyllä kappale yhdessä täällä ihastellun Double Vison Loven kanssa lupailee debyytinveroista kakkosalbumia.

Levylautasella: Spiritualized - Sweet Heart Sweet Light

Hankin Spiritualizedin jo muutama viikko sitten ilmestyneen viimeisimmän pikkuisella viiveellä, muiden olennaisten vappuostosten yhteydessä. Reilun viikon verran Sweet Heart Sweet Light on tuntunut ainoalta oikealta musiikkivalinnalta. 

Parasta albumissa - ja Spiritualizedissa yleensä - on se, että se kuulostaa äärimmäisen todelliselta. Jason Pierceä kuunnellessa ei jää epäilystäkään siitä, etteikö mies todella tarkoita sitä, mitä laulaa. Jokainen elämän, kuoleman ja hengellisyyden ympärillä pyörivä lyriikkapätkä tuntuu siltä, että siihen on paketoitu se, mitä Pierce ajattelee, tuntee ja kokee for real. Hmmm, ehkä ne kaikista vaikuttavimmat pophetket ihan oikeasti kumpuavat aina jonkinlaisesta elämäntuskasta.

Niille, jotka ovat vaikkapa tämän blogin kautta tutustuneet mielenmaisemaani tuskin tulee yllätyksenä se, että suosikkikappaleeni levyllä ovat Too Laten ja So Long You Pretty Thingin kaltaiset melankoliaan taivuttelevat kaunottaret.

Blur 21

Voilà!

21-vuotiaan Blurin kunniaksi tarjolla myös Blur 21: The Vinyl Box: kaikki älppärit alkuperäisten kaltaisilla kääreillä.

Ich liebe Kölle. Und Manic Street Preachers.

Viikonloppuna tapahtunutta: rakastuin Kölniin. Neljän päivän miniloman seurauksena elämän prioriteetit menivät uusiksi, ja pikeekassasta tuli Köln-kassa. Ykköstavoitteena keräillä kirstuun kolikoita vähän pidemmän oleilun verran.

Niin se vain on, että Saksassa on ihmisen hyvä olla, ja niin, erityisesti Kölnissä. Ehrenstrassen kaupat ja veikeät putiikit, Aachenerstrassen ja Brüsseler Platzin kahvilat ja ravintolat, kölsch, parin euron cappuccino, notkuvat pulla- ja leipätiskit... Kun pakettiin lisätään vielä Fred Perryn ja Ben Shermanin liikkeet ja juuri oikealla tunnelmalla leikittelevä baari, löytyykin kaupungista kaikkea, mitä toivoa saattaa.  

Viikonlopun Köln-hurmoksen kruunasi kaupungissa samaan aikaan vieraillut Manic Street Preachersin International Treasure -kiertue. National Treasure -singlekokoelmaa juhlistava keikka oli jälleen onnistunut muistutus siitä, että popmusiikki jos mikä voi tehdä ihmisen onnelliseksi. Greatest hits -hengessä toteutettu keikka oli tietysti alusta loppuun yhtä juhlaa, jonka henkilökohtaisiksi hurmoshetkiksi muodostuivat Love Sweet Exile ja edellisen kokoelmalevyn tiimoilta ilmestynyt There By The Grace Of God. Suosikkikappaleita, joiden kuulemista en osannut odottaa. 

Kymmenisen vuotta sitten - Forever Delayed -kokoelman ilmestymisen aikoihin - Englannissa viettämäni au pair -vuoden lisäksi There By The Grace Of God -kappaleeseen liittyy nyt siis myös uusi erityinen muisto: ikionnellinen viikonloppu Kölnissä.

Levylautasella: Graham Coxon ja Paul Weller

Pari uudenkarheaa tuttavuutta:

Graham Coxonin tämän kuun alussa ilmestynyt A+E on järkestyksessään miehen kahdeksas soololevy. Harmillisesti Coxon ei ole tällä levyllä ihan sitä, mitä toivoisin: raitapaidassa ja nörttilaseissa vaikeroiva poppari. Ymmärrän toki, ettei artistista ole kovin palkitsevaa tehdä Happines In Magazines -ihanuutta kerta toisensa perään (ja pitää aina niitä laseja), mutta kyllä pieni ikävä kyseisen levyn aiheuttamaa pophuumaa kohtaan iskee.

Mutta on levy silti ihan Grahamia. Ja koska astetta ärhäkämmän sähköisyyden ja Coxonille ominaisten kitararänkytysten takana vaikuttavat kuitenkin kivat popmelodiat, päätyy levy ihan jees -laariin. Ja vaikka A+E ei minun korviini ihan suloisten Happiness in Magazines ja Love Travels at Illegal Speeds -teosten tasoisesti soikaan, tuntuu levy varsin luontevalta oktetin palaselta. Uskon, että erityisesti miehen varhaistuotannosta ihastuvat saavat tästä hurjasti irti. Tänään Graham kuulostaa tältä, tulevaisuudessa meininki voi olla taas ihan toista.

Coxonista sujuva siirtyminen Paul Welleriin, Coxonin idoliin ja collegaan (lukuisten yhteistöiden lisäksi Coxon vaikuttaa myös Sonik Kicksillä). Sonik Kicks saattaa äkkiseltään kuulostaa sinne tänne poukkoulevalta, keskenään hyvin erilaisten biisien kokoelmalta, jolta ei ensimmäisellä kuuntelukerralla jää lainkaan kappaletason muistikuvia. No, parin viikon jälkeen levy tuntuu jo tutulta, sinkoilu monipuolisuudelta ja useat kappaleet timanteilta (When Your Garden's Overgrown, oih!). Wellerin edellinen, pari vuotta sitten ilmestynyt Wake Up the Nation herätti - ja herättää edelleen - vau-efektejä, Sonik Kicks ei ihan. Mutta melkein.

Miles Kane - First of My Kind

Lovelovelove.

Miles Kanen huikean Colour of the Trap -soolodebyytin julkaisusta alkaa olla aika tasan vuosi. Vaikka en vieläkään ole onnistunut imemään tuota viime vuoden upeimmaksi mainomaani levyä kuiviin, olen kovasti mielissäni tämän nuoren polven mod-sanansaattajan uudesta materiaalista. Miles Kane, samettitakki, Pariisi, Lontoo, vau. First of My Kind -single ilmestyy 21.4.

Music when the lights go out

Viime viikkoina töissä vaivannut päänsisäinen hektisyys hellitti viimein tällä viikolla raportin paketoinnin myötä. Tänään paheelliselle päiväunelmoinnille raivautuneen tilan täytti tietystikin kaikki se upeus, mitä illan artistivieraamme Pete Doherty on ollut aikaansaamassa. Etunenässä tämä taideteos, joka on ehdottomasti yksi The Libertinesin huikeimmista:

Ennen kuin voin heittää pikeen olalle ja suunnata askeleeni kohti Korjaamoa, on vielä taisteltava läpi viikon partiourakka. Mutta sitten, sitten aion keskittyä ainoastaan heittelemään palvovia katseita herra rockromantikon suuntaan.