Everyone says you're so fragile

Näinhän ne puhuvat. Omiakin kokemuksia tuosta helpostisärkyvyydestä toki on, ihan tuoreitakin. Puh, en edes aio aloittaa siitä, miltä minusta nyt tuntuu. Kuten maanantaisessa Pasila-jaksossa - siinä, missä Pöysti ryhtyi prosaistiksi - piirrossarjalle sopivan kepeyden keskellä varsin vakavasti muistutettiin: Luemme, jotta emme olisi yksin. Niin ja kuuntelemme Idlewildia, lisäisin minä. Siispä kirja kätöseen ja peiton alle kuuntelemaan, kuinka Roddy laulaa juuri minulle. En yksinkertaisesti keksi muita keinoja itseni eheyttämiseen. Yksi suurista levysuosikeista, Hope Is Important vuodelta 1998, soimaan siis. Itku sikseen, let's punkpop.

Perjantai-biisi: Eliza Doolittle - Skinny Genes

Tämän perjantain hyvänmielen laulusta vastatkoon Eliza Doolittle, jonka pikkutuhman Skinny Genes -kappaleen - ja videon - tahtiin vain on ihan mahdotonta negailla. Pistetään hulvattoman huolettomaksi viheltelyksi siis!

Doolittle on tuollainen soundeiltaan vähän perinteisempi ja ajattomampi versio Lily Allenista, mutta vähän kepeämpi, höpsömpi ja nuorekkaampi versio Amy Winehousesta. Ja mikä kivointa, Doolittlen voi nähdä Tavastian lavalla 8.3. Jei! Lontoolaistytön esikoislevy on myynyt briteissä  hirvittävän määrän, enkä ihmettele. Klassisia soundeja ja harmitonta tyttöenergiaa yhdistämällä on saatu vähän hupsu, vähän retro, melkoisen quirky, mutta kuitenkin varsin ajanmukainen ja kuuntelijaystävällinen kokonaisuus. Vähän enemmän laulajanvikaa ja särmää kuin Kate Nashissa, swengiä melkein kuin Amy Winehousella ja pokkaa yhtä paljon kuin Lily Allenilla: pakko arvostaa tyttöä, joka rohkenee esiintyä miniminishortseissa tai tutussa, joka ei peitä yhtään mitään. Itse en pystyis. I don’t care what the people may say, What the people may say about me, I don’t care what the whisperers say, Cos’ they whisper too loud for me. Näin niitä tyttöidoleita näköjään syntyy.

Jos viime vuonna ilmestynyt debyytti ei vielä ole tuttu, suosittelen  kuuntelemaan, löytyy Spotifysta. Varmista, että kuulet ainakin aloitusraita Moneyboxin, retroilevan Pack Up -hitin ja söpön Nobody-laulelman.

P.S. Jos et halua tyytyä lukemaan huomisesta Korjaamon Club Dolphing Openingista ihan jokaisesta musiikkiblogista, tule paikalle. Lavalla kotimaisen indien kolme muskettisoturia: Neufvoin, Big Wave Riders ja Satellite Stories. Showtime 00.30 / 23.30 / 22.30

Please Mr. Postman

Olen aina ollut jotenkin mystisen viehättynyt 60-luvusta:  ajan nuorisokulttuurista, musiikista, visuaalisuudesta ja esteettisistä ihanteista. Varsin monen itselleni tänään tärkeän jutun juuret voi paikantaa juuri jonnekin tuonne 50 vuoden taakse, kaiken cooliuden alkulähteille. Erityisen viehättynyt olen ajan tyttöbändeistä. Vaikka en mikään aktiiviharrastaja olekaan, tunnistan tällaisten juttujen klassikkoarvon ja populaarikulttuurisen merkityksen.  

The Marvelettesin Please Mr. Postman -kappale yksi kaikkien aikojen klassikkosuosikeistani ja kyllä, minusta tällaisen Motown-klassikon tuntemisen voi laskea yleissivistykseen kuuluvaksi. Kovin popahtavaa Motownia edustava kipale on muuten lafkan ensimmäinen listaykkönen ja juuri nyt ajankohtainen, sillä se saa soida eilen menehtyneen päävokalistin, Gladys Hortonin muistolle. Sinne meni hipunen cooliuttakin. Voi, tämä on vain niin herttainen.

Let's make this happen, girl - sporttibiisisuosikit

Löysin muutamia vuosia sitten - lapsuuden ja nuoruuden kilpaurheilutraumoista toivuttuani - juoksemisen ja sen mystisen itsensä kanssa kilpailemisen ilon. Tällä hetkellä tähtäimessä on toukokuinen Helsinki City Run ja viime vuonna kellotetun ajan parantaminen. Vaikka hölkkäily jo itsessään on minulle se päänselvitysmetodeista parhain, ei se oikein meinaa tultua miltään ilman juuri niitä oikeita biisejä.

Juoksulistalla jos missä harrastan jumittamista. Suuri osa tämänhetkisen suosikkilistan kappaleista on jäänteitä vitaalista nuoruudesta, joukossa on vain pari hassua biisiä viimeisen vuoden ajalta. Sen verran herkkää oikean tunnelman löytäminen on, että listan  sormeilussa on riskinsä. Tällä hetkellä keveimmin kulkee seuraavien tahtiin:

Two door Cinema Clubin Something Good Can Work, juoksulistojen klassikko jo syntyessään. Kappale on suoranainen Jumalan lahja meille juoksumotivaation kanssa toisinaan taisteleville amatööreille. Tämän biisin tahtiin puuskuttaessa tuntuu kuin juoksisi personaltrainer vierellä: Let's make this happen, girl you gonna show the world that something good can work and it can work for you. Let's get this started girl, we're moving up we're moving up. Mukana myös oma huutosakki. Ha ha ha haa! Niin ja 1.22 alkavan c-osan aikana voin jo melkein nähdä silmissäni maalisuoran ja kellon pysähtyvän aikaan 1.53.00. Tämän tahdissa voi löytää sen kuuluisan liikkumisen ilon. Ehkä paras juoksubiisi ikinä.

Minulle ei ole jääny brittiläisen The Subwaysin urasta käteen muuta kuin tämä kappale. Yritin aikoinani tykätä yhtyeestä, mutta ei vain uponnut, vaikka olinkin  tuolloin "The -s " -yhtyeiden kulta-aikana varsin otollista maaperää tällaiselle rokinrenkutukselle. Tämä kappale on vuodelta 2005 ja tainnut kuulua juoksulistalle siitä lähtien. En enää aikoihin ole kuunnellut biisiä muuten kuin lenkkitossut jalassa, enkä kyllä pysty sen kummemmin analysoimaan missä sen taika piilee. Ehkä se on tuo brittiläisen nuorisokulttuurin ikoniin pukeutunut nuorimies, joka juoksee. No, eipä sen väliäkään, pääasia, että laulu saa myös minut juoksemaan.

Tämänkin biisin toimivuutta on testailtu jo pidemmän aikaa. Viimeistään viime kuukausien rämpimisen, tarpomisen ja kahlaamisen jälkeen voin sanoa, että toimii ja varsin monimuotoisissa olosuhteissa. Tämän kappaleen taika taitaa piillä siinä, että se herättää minussa jumppatuntimielikuvia. Jos ei askel meinaa kulkea, uhkailen itseäni aerobic-tunnilla ja johan kulkee taas. Myöskään The Go! Team ei ole minulle muuten mitenkään ajankohtainen, ainoastaan tämä ilottelu on jäänyt  kummittelemaan muutaman vuoden takaa. Brightonilaiskollektiivi julkaisi juuri kolmannen albuminsa, ehkä voisin yrittää taas kiinnostua.

Mitä Lily Allen edellä, sitä Miia perässä?

Olen lähipiirissäni tunnettu rakkaudestani pieniä kauniita asioita ja esineitä kohtaan. Niinpä olenkin jo pitkään halunnut näyttää Lily Allenilta hankkia itselleni pienen kauniin vaateparren saksalaisen suunnittelijan Markus Lupferin kokoelmista. Parisen viikkoa sitten saavutettu, varsin villiltä vaikuttava ikä tuntui sopivalta ajankohdalta pistää toive toteutukseen.

Lupferin vaatteiden, erityisesti kimalteilla varustettujen jumppereiden ja teksti-t-paitojen esteettisyys on sitä luokkaa, että tällainen herkkä, itseään etsivä popparityttö menee sekaisin. Ykköstoiveita, Lily Alleninkin päällä aikoinaan nähtyjä, köysikirjailtuja Love- ja Kiss-paitoja ei valikoimista enää saa, joten hätäpäissäni jouduin valitsemaan jonkun toisen.

Suurena tekstiesteetikkona voisin valehtelematta kelpuuttaa kaappiini lähes jokaisen miehen taideteoksista. Luonnollisestikin kovin paljon minua olisivat olleet Lost-teeppari,  Love hurts- tekstillä varustettu neule tai herkän runollinen, paljetein kirjailtu I put a spell on you -ihanuus. Ainoa selkeästi nou nou taitaa olla Sunday Best -pusakka, jonka viesti vain ei mene läpi tällaiselle sunnuntaivihaajalle.

Kuva Kuva 

Tulin kuitenkin päätyneeksi tuohon Wild-tekstiin. Paita on niin kaunis, että saa arvoistansa tilaisuutta odotellessa toimittaa sisustuselementin virkaa. Mutta ketäköhän oikein yritän tuolla tekstillä huijata? Ehkä tuo mustasta pitsistä paitaan näperrelty Wild on sopiva julistus tällaisen kovaa vauhtia keski-ikäistyvän vanhanpiian rinnuksilla kannettavaksi. Ja hei, 157 cm:n pituus ja paita vähän niin kuin sillä, sen lähemmäksi Lily Allenia, tuota tyttöidoleistani ihaninta, eivät minun rahkeeni taida riittää. Sallittaan minulle siis tämänluokan turhamaisuus.

 

 Että oikein Wild, just joo.

All we want from you are the kicks you've given us

Kiitos hirvittävästi kommenteista Manic Street Preachers -tekstiin. Hienosti ylläpiditte blogia, kun itse humputtelin pitkin Lontoota. Tuosta vaivannäöstä kiitokseksi lupailin tuoda keikalta kommenttinsa jättäneiden kesken arvottavaksi jotain pientä Manics-sälää. Tiukasti valvovien silmien alla toteutetun arvonnan onnekkaita olivat tällä kertaa Pekka, jonka lahjon Manics-mukilla ja Pesulatyttö, joka saa supersöpöt kortti- ja tarrasetit. Pekalle laitoin jo sähköpostia, Pesulatyttö, otatko minuun yhteyttä niin saan palkinnon postiin. 

Hauska huomata kommenttien perustella, että tuo koulukuntafiilis ei ole ihan perätön. Vaikka  kommenttiboksiin ilmestyneet Manicsinne osoittavatkin yhtyeen venyvän varsin monenlaisen tykkäämisen kohteeksi, näyttäisi Everything Must Go -levy nauttivan melkein universaalia arvostusta. Jonkinlainen eri koulukuntia yhdistävä tekijä?

Kiitos myös, että jaoitte unohtumattomia keikkakokemuksia (Toinen huippukohta oli seisoa jäähallikeikalla suoraan Jamesin edessä eturivissä, huutaa mukana joka ikinen sana ja saada kiinni Jamesin katseesta), perversionne (Pidän jollain perverssillä tavalla Know Your Enemyn sälämäisyydestä), viimekäden havainnot Richiestä (Yksi kaveri väitti nähneensä Richeyn pari vuotta sitten jollakin Lahden ABC:llä) ja syvimmät intohimonne (Saan ajoittain suuria Manics-kohtauksia, tuijotan Love's Sweet Exile -videota kuola valuen, koen surua Richeyn vuoksi, selailen vanhoja keikkakuvia ja rokkailen kotona tukka viuhuen. Tukipilari nimenomaan. ♥).

Hauska huomata, että joku muukin pitää Send Away The Tigersia kovana, This Is My Truth Tell Me Yoursia yhtenä ihanimmista levyista ja rockbändejä yliopistoesseiden arvoisena materiaalina (Everything Must Go iski sitten täysillä. Kirjoitin siitä yliopistossa jonkinlaisen esseenkin). Kiva kuulla myös, että on muitakin, joiden mielestä Underdogs on vähän...huh huh. Niin ja taisin juuri törmätä ensimmäistä kertaa ihmiseen, jonka mielestä paras Manics-biisi on Prologue To History. Siistiä! 

Kaiken kaikkiaan hienoja kommentteja ja analyysia (Aika moni rokkibändi on joka tapauksessa aloittanut punkahtavalla, kantaaottavalla räminällä ja sittemmin tasoittunut. Mitä muuta voi odottaa, kun maailma muuttuu ja rokkaritkin vanhenevat? Mun mielestä viiskymppiset punkkarit on kaikkea muuta kuin katu-uskottavia. Varsinkin, kun ei se Manicsien uskottavuus ole mihinkään kadonnut, meininki ei ole löystynyt, ainoastaan vähän muuttanut suuntaansa.). Kiitokset siis vaivannäöstä!

PeteP ehtikin jo kirjoittaa mahtavan raportin perjantain keikasta. Tyydyn siis lähinnä komppaamaan hienoja tunnelmia: kakkosbiisi Your Love Alone Is Not Enoughin aikana tuli ensimmäiset läpitunkevat värinät, mahtipontisimmin ikinä soineen Motorcycle Emptinessin aikana pakahduin onnesta, You Love Usin tahtiin karjuin kurkun käheäksi ja jos olisin kuollut If You Tolerate Thisin jälkeen, olisin kuollut onnellisena. Oma vähemmän suosikki You Stole The Sun From My Heart kuulosti Jamesin soolona paremmalta kuin aikoihin ja yhdestä inhokkibiisistä, La Tristesse Durerasta tuli itselleni yksi keikan suosikkihetkistä. Myös  ennen vähän mitäänsanomattomalta Manicsiltä tuntunut Suicide Is Painless kolahti.

Brixton Academy osoitti olevansa keikkapaikkana yliveto: yhtye kuulosti alusta loppuun selkeältä, taitavalta ja musikaaliselta. Silkkaa musiikillista nautintoa siis. Ja mites se keikan päättänyt A Design For Life sitten? No se sai minut vakuuttuneeksi, että jotain tällaista sen elämän tarkoituksen täytyy olla.

Yhtye osoitti siis olevansa kaiken luottamuksen arvoinen, vaikka niitä paria omaa suursuosikkia ei kajahtanutkaan. Joka tapauksessa on ihanaa olla keikalla, josta takuuvarmasti tietää nauttivansa ja jossa yhtyeen osaamiseen voi luottaa. Ammattilaisia olematta kuitenkaan yhtään vähemmän rock-uskottavia. Erityisen hienoa Manic Street Preachersissa on se, että se on uskollisesti käynyt myös Suomessa. Uskallan siis toivoa, että pian taas yhtyettä pääsee näkemään vähän maltillisimmin taloudellisin panostuksin. Vaikka nyt tietysti on sellainen olo, että tällainen onnellisuus seurana puuropäivien kohtaaminen ei tunnu mitenkään ylivoimaiselta.

Brother ja Darling Buds Of May -video

Yksi brittien tämänhetkisistä hypebändeistä on saanut ulos ensimmäisen videonsa. Musiikkilehdistö yrittää tehdä Brotherin avulla ysärivaikutteisesta brittipopista jälleen siistiä. Hyvin tuntuu vauhkoaminen toimivan: yhtye on saanut soitella ensimmäisen kiertueensa keikkoja loppuunmyydyille areenoille. Tovi sitten olin vielä vähän varovainen yhtyeestä tykkäämisen suhteen, nyt en enää: kyllä tällainen laddism käy. Katkaiskoon tämä video blogihiljaisuuden (ja gradunteon), palaan Manics-arvontaan illala yliopistolta kotiuduttuani.

Tämä tyttöhän nyt kyllä menee sekaisin ihan vain jo noiden poikien näkemisestä, mites uppoaa teihin? 

This is my Manics tell me yours

Manic Street Preachers näyttää olevan yhtye, josta puhuessa tuntuu usein joutuvan jonkinlaisten koulukuntakysymysten äärelle. Levyjen julkaisujen alla arvaillaan, että mitäköhän Manicsiä sieltä on tulossa ja ensimmäisen singlen perusteella mietitään, että minkä koulukunnan mielestä tuleva levy on sitä oikeaa Manicsiä. Itse olen törmännyt ainakin sellaisiin yhtyettä fiilisteleviin, joiden mielestä Manics oli oma itsensä nimenomaan kolmella ensimmäisellä levyllä, niihin, joidenkin mielestä juttu alkoi toimia vasta post-Richey-levyillä ja sitten on niitä, jotka ovat erityisen mieltyneet menestyslevy This Is My Truth Tell Me Yoursin jälkeiseen ja kaltaiseen tuotantoon. 

Itse löysin yhtyeen nimenomaan This Is My Truthin kautta. Levy on ensimmäinen Manics-albumi, johon olen rakastunut autenttisesti: elin tuolloin vahvaa musiikillisen heräämisen aikaa ja levy sopi täydellisesti silloiseen agendaani. Vaikuttanut siis vahvasti oman musiikkimakuni muodostumiseen. Tuota joidenkin mielestä Manicsin kaupallistumisen aloittanutta levyä edeltäneiden albumien hienouden ole huomannut vasta postuumisti ja ainoa, joka niistä on levynä noussut henkilökohtaiseksi supersuosikiksi asti on Everything Must Go On. Omaa Manics-koulukuntaani ei siis taida olla kovin vaikea määrittää eikä varmaan ole yllättävää se, että minun korviini uusin levy Postcards From A Young Man kuulostaa välilevynä pitämäni Journal For Plague Lovers -albumin jälkeen taas siltä minun Manicsiltäni. Ihana. Suuren suuria levytason suosikkeja ovat myös vähän vähemmän mahtipontista Manicsia edustava vuoden 2001 Know Your Enemy sekä vuoden 2007 rokkaava Send Away The Tigers.

Niin tai näin, yhtye on minulle yksi sellainen elämän tukipilari, takuutykättävä kestosuosikki, jonka keikalle on aina kiva päästä. Syksyksi suunniteltu Lontoon keikkareissu ei mennyt aivan niin kuin piti: James Dean Bradfieldin sairastumisen vuoksi yhtye joutui siirtämään useamman kiertueen keikoista tammikuuhun. Nyt perjantaina on sitten sen uuden yrityksen aika. Jee! Lisäfiilistä tähän kohtaamiseen uskon löytäväni siitä ilosta ja riemusta, että näen samalla ensimmäistä kertaa livenä supersuosikkini British Sea Powerin, joka on pestattu lämmittelijäski. Awww.

Mutta tämän postauksen varsinaisena ideana ei ollut rakentaa minun Manics-identitteettiäni, vaan saada kuulla teidän Manics-mieltymyksistänne. Luovutan nyt loppuviikon ajaksi kirjoitusvastuun teille: kertokaahan te kommenttiboksiin omat Manic Street Preachers -mieltymyksenne: suosikkibiisi (ehkä YouTube-linkkeineen), suosikkilevy, mitä vain.

Kiitokseksi siitä, että olette i h a n i a ja viime aikoina erityisen rohkeasti kommentoimaan uskaltautuneita, lupaan tuoda tuliaiseksi jotain teemaan sopivaa Manics-sälää parille onnekkaalle arvottavaksi. Uskon puhuvani kaikkien blogia kirjoittavien puolesta, kun sanon, että on mahtavaa saada välillä omien päänsisäisten ajatusten lisäksi vihiä siitä, mitä muiden päässä liikkuu. Kaikilla, jotka rohkenevat paljastamaan tämän tekstin kommennenttikenttään oman Manic Street Preachersinsä viimeistään sunnuntain 23.1 päiväyksillä, on siis onnettaren avustamana mahdollisuus saada itselleen jotain Manics-muksaa! Palaan asiaan maanantaina kotiuduttuani.

Avaan pelin yhdellä omalla suosikilla. Kivaa loppuviikkoa.

Uuden vanhan suosikkitaitaja: The Ruling Class ja baggy sound

Tätä blogia vähänkään seuranneet ovat varmasti huomanneet, että tämä ei ole varsinaisesti mikään uusimpien musiikillisten virtausten ja soundien playground. Ja miten voisikaan olla, kun kirjoittajana on nostalgiaan taipuvainen jääräpää ja jumittaja, jonka mielestä suurin piirtein kaikki hyvä on eletty, koettu, nähty ja kuultu mielialasta riippuen joko 60-, 80- tai 90-luvulla. Vähän kärjistäen. Olen joka tapauksessa yli vuosikymmenen kuunnellut samoja levyjä ja yhtyeitä enkä pysty itse näkemään oman musiikkimakuni suuresti tuona aikana muuttuneen. Hmmm. Niinpä ylleensä tykkään jos ne uudemmatkin jutut, joista innostun, sisältävät vahvoja kaikuja menneisyydestä, jostain tutusta. Taidan olla aika pitkälti sellainen klassikoiden, perinteiden ja yksinkertaisten asioiden tyttö.

Mutta se tässä(kin) ajassa on hienoa, että niitä kaikujahan tietysti kuuluu paljon. Niinpä esimerkiksi vanhan kunnon The Charlatansin, Stone Rosesin ja Leisure-albumin ajan Blurin perään tarvitsee haikailla vähän vähemmän, kun on ihana The Ruling Class. Mielestäni tämä Lontoossa tukikohtaa pitävä, ruotsalaisvedolla johdettu kvintetti tekee 2000-luvun yhtyeistä fiineimmin sellaista selvästi 80-luvun Roses/Madchester-hengessä toteutettua ja vähän shoegaze-maustettua baggybrittipopindietä (tai jotain semmosta, nämä termit ovat niin hankalia).  Yhtye on ollut kasassa jo hyvän aikaa, mutta harmillisen hidas julkaisemaan mitään: parin biisin Flowers-single (sis. Flowers ja superihana If You Wonder) ja Shelflifen riveissä tehty Tour De Force -ep ovat jo vuodelta 2008. Täyspitkä on kuitenkin huhujen mukaan työn alla, vihdoin, huh.

Ihanaa, etten ole ainoa, joka elää menneisyydessä. (Spotify)

Ja tästä jatkoille? Blurin Bang. Vuosi 1991, Damon Albarn ja baggy trousers - hot! Ja näin meillä on linkki 80-luvun ja 90-luvun brittipoppien välissä.

Tulossa: Thirteen Senses - Crystal Sounds

Britteinsaarten lounaisesta äärestä, Cornwallista tulevalla Thirteen Senses -yhtyeellä oli muutama vuosi sitten hyvä mahdollisuus tulla elämäni suurimmaksi post-britpop-eran stadionhenkiseksi dream-pop-yhtyeeksi. Vuoden 2004 debyytin, The Invitation-hienouden jälkeen peli vaikutti  selvältä, varsinkin kuin aloin nihkeillä Coldplayn kanssa yhtyeen X&Y-levyn ilmestymisen aikoihin ja Snow Patrolkin jäi itselleni sellaiseksi Final Straw -levyn mittaiseksi, nopeasti hiipuneeksi huumaksi.

Mutta sitten kävi sellainen klassinen hups, että hienon debyytin jälkeen kakkoslevy ei sitten ollutkaan oikhein misthään kotosin. Melodiantaju yhtyeellä ehkä niinkin oli vielä vuoden 2007 Contactillakin tallella, mutta muuten levy vaikutti tyhjältä, sieluttomalta,  vaisulta, mitäänsanomattomalta ja jopa turhalta. Yleisön ja brittiläisen musiikkilehdistön hehkutus hiipui vähitellen vaatimattomien listasijoitusten tukemana ja nyt, helmikuussa ilmestyvän uuden levyn alla ilmassa on aistittavissa sellaista vaikean kolmannen levyn tunnelmaa: venynyt levytystauko, levy-yhtiön vaihto ja tulevan levyn maistiaisen perusteella myös uudelle vuosikymmenelle päivitetyt soundit. Uudistumisen paine ei kyllä täässä yhteydessä ole pahasta, sillä nyt pitkästä aikaa kuunteluun päätynyt, stadionambitioita huokuva Invitation-debyytti sounds so 2004.

Into The Fire (2004)

Uuden kappaleen kaltaiseen tempoleikittelyyn en ole Thirteen Sensesin yhteydessä aiemmin törmännyt. Alun kalkatuksista nyt puhumattakaan. Mutta on biisin perusteella hommassa edelleen vielä paljon tuttuakin kivaa, kiitos Will Southin äänen, joka edelleenkään ei sanan varsinaisessa merkityksessä rokkaa, vaan ennemminkin soi lempeän heleästi  saaden lopputuloksen kuulostamaan sellaiselta tunnelmia arvostavan yhtyeen kappaleelta. Ehkä tästä syystä yhtye kuulostaa modernimmasta otteestaan huolimatta edelleen juuri sellaiselta fiilisyhtyeeltä, joka nimeää uuden biisinsä - ja albuminsa - Crystal Soundsiksi.

Thirteen Senses - Crystal Sounds (2011)

Mutta, ihan kivaltahan tämä uutta tuloa tekevä Thirteen Senses kuulostaa, lauluissa jopa vähän Magenta Skycode -henkeä, ehkä? Lopun pianovetoisuus ainakin on hyvä muistutus siitä, miksi yhtyeen yhteydessä aina puhutaan Coldplaysta. Ei minun ehkä tarvi vielä panikoida.

http://www.thirteensenses.com/

Uusien kujeiden viikon päättäjäksi kestosuosikki: Lose Yr Frown

Olen kuunnellut tällä viikolla hämmentävän paljon uutta musiikkia, yhtyeitä, levyjä ja kappaleita, jotka haluavat tulla tykätyiksi. Kestosuosikkien kanssa huomiosta ovat kilpailleet British Sea Powerin uusin pitkäsoitto, uusimmat  brittiyhtyerakkaudet The Heartbreaks ja Brother, uusin Rubik sekä keikkaodotuksen riemua herättävä, alkusyksystä Juhanin tontilta mukaan tarttunut Satellite Stories. Tämä sunnuntai on rakentunut pitkälti Glasvegasin uutuussinglen ympärille. Sen verran intensiivisesti näitä uudempia juttuja tuli tänäänkin intoiltua, että niille kestosuosikeille löytyi aikaa lopulta vaatimattomat 2 minuuttia 55 sekuntia. Mutta ei hätää, tuossa ajassa ehtii kyllä päättää viikon varsin sympaattisiin tunnelmiin. The Electric Soft Paraden Lose Yr Frown - rakkaus 7 (huh) vuoden takaa. Ensi viikolla ei kuljetakaan otsa rypyssä.

Oi oi, they are back: Glasvegas - The World Is Yours

Uusi suosikkiyhtye on The Heartbreaks, vuoden yksi odotetuimmista levyistä nimeltään EUPHORIC///HEARTBREAK\\\. Mahtavaa taas huomata, miten täydellistä populaarikulttuurimateriaalia tämä minun elämä on. 

Glasvegasin ainakin täällä suurella malttamattomuudella odotettu paluusingle on nyt ladattavissa. Ja täytyy sanoa, että komeasti yhtye kyllä palaakin. The World Is Yours on sellainen sunnuntain pelastaja, ettei toista. Tekisi vain mieli lähteä ulos, juosta takki auki, halailla puita ja huutaa, että maailma on minun!

Skottiyhtyeen vuoden 2008 debyytiltä tuttu mahtipontisuus, dramatiikka ja täydellisen popmusiikin universaalit löytyvät siis tältäkin kappaleelta, ihana. Viimeistään nyt, James Allanin huumaavan äänen taas kuullessa sitä oikein ryminällä tajuaa, miten paljon yhtyettä onkaan ollut ikävä. Ei voi mitään, yksinkertaisesti pakko rakastaa laulua, jonka nostatukset ja rivien väliin hiipivä haikeus kulkevat samalla tasolla oman tunne-elämän mahtipontisuuden kanssa. Niin komeasti kulkee, että en kestä.

 

The World Is Yours by glasvegas

  

Hae siis The World Is Yours täältä

EUPHORIC /// HEARTBREAK \\\ ilmestyy huhtikuun 4.

28 olennaisuutta minusta

1. Synnyin tammikuun 15. päivä, samana vuonna, jona Michael Jackson esitti ensimmäistä kertaa Moonwalk-tanssinsa, Tiina Lillak voitti keihäänheiton MM-kultaa ja Pentti Saarikoski kuoli.

2. Synnyin, kasvoin ja elin ensimmäiset 19 vuotta Pellossa. 

3. Mulla on lapsuudenystävä, joka syntyi Kolarissa ja kasvoi Pellossa.

4. Tarvittiin vuosien suomen kielen opinnot yliopistossa, ennen kuin tajusin, että tuo edellinen voi kuulostaa hupaisalta. 

5. Sanon tornionlaaksolaisittain edelleen esimerkiksi että mie ja sie, ruukata, häätyä, ei sole poka mikhään, mutta harmillisesti en enhään laita sitä hoota niin monheen paikhaan ko ennen ruukasin.

6. Sen hoon ovat vieneet eteläläiset: viimeiset vuodet olen asunut ensin Tampereella ja sitten Helsingissä. Välipysähdykset tehty myös Lontoossa ja Wienissä.

7. Tornionlaaksolaisen lisäksi olen elämäni aikana identifioinut (tai yrittänyt) itseni muun muassa partiolaiseksi, jalkapalloilijaksi, jääkiekkoilijaksi, maalivahdiksi, hyökkääjäksi, klarinetistiksi, tyttöbändin basistiksi, metsänistuttajaksi, kassaneidiksi, suomen kielen opiskelijaksi, kieliteknologian opiskelijaksi, hömppähumanistiksi, keittiöapulaiseksi, vaihtariksi, au pairiksi, isosiskoksi, pikkusiskoksi, Miia-tädiksi, perheen mustaksi lampaaksi sekä Tenavatähti- ja Kotikatu-faneiksi.

8. Olen Luotolan Teemun Facebook-ystävä. Kyllä, juuri Ylen Kotikatu-sarjan Teemun.

9. Olin veljeni mielestä "maailman noloin", kun kirjoitin Teemun seinälle "Hyvää matkaa!" sen jakson jälkeen, jossa Teemu lähti perheineen Thaimaahan joulun viettoon.

10. Pakollinen "tulevien lasten nimet" -kohta: Nuutti-Noel, Lassi-Liam ja Reino-Roddy. Kunnianosoitus ihailemilleni suurmiehille.

11. Myös nuo nimet ovat veljeni mielestä maailman noloimmat. Jaa-a, ei kai.

12. Koirasta tulee Ruby Weller.

13. Mulla on kuorma-autokortti.

14. Uskon vahvasti, että Lontoo on paras paikka maailmassa. 

15. Toivoisin, että olisin se tyttö, joka kieriskelee alas Lontoon Primrose Hilliä Damon Albarnin kainalossa Blurin For Tomorrow -videolla. 

16. Minun ehkä suosikein elokuva ikinä on Miehuuskoe (The Graduate). 

17. Minun alahampaiden rivistö tunnetaan myös nimellä "Norjan rannikko". On kuulemma yhtä repaleinen. Mutta ai ai, purujälki on komea!

18. Viimeistelen gradua aiheesta joojoo.

19. No joojoo! Oikeasti.

20. Jos olisin poika, olisin nimeltäni Jukka-Pekka. Nyt mulla on sen niminen pikkuveli.

21. Mutta se on eri veli kuin se, jonka mielestä taidan olla yhtä maailman nolointa koko tyttö.

22. Tottelen myös nimeä Misse, joka on lyhennetty versio alkuperäisestä lempinimestä Misse-kissa. Ööö. Mielialasta, tilanteesta ja seurasta riippuen saatan olla myös Bisse-Misse, Viski-Misse a.k.a Wiskis tai Läsci-Micce. Voi luoja.

23. Minun toiveammatti on DJ. En ole koskaan koittanut, mutta jotenkin olen vakuuttunut, että kutsumusta löytyis. 

24. Dj Läsci-Micce?

25. Olen yhtä pitkä kuin Lily Allen. Lyhyt.

26. Siskontytön, 4.v, mielestä olen höpsö. Olen joskus kuullut olevani myös no semmonen harmiton. Niin yritän pitää noita kohteliaisuuksina.

27. Omasta mielestäni olen toivoton tapaus, ainakin mitä tulee ihaniin poikiin, ihastumiseen ja rakastumiseen. Tästä vuodesta piti tulla sydänsuruton, mutta niin vain olen jo ehtinyt kokea turhan suuria tunteita ja itkeäkin yhden perään.

28. Ja sitten laulu, jota ilman olisin niin paljon vähemmän Miia. Ehkä niitä suuria tunteita ja rakkaudettomuutta tarvitaan, jotta tällaiset laulut pääsisivät muodostumaan merkityksellisiksi,  elämän tunnareiksi. Starring me and no one else. 

  Idlewild - Love Steals Us From Loneliness

Happy birthday, are you lonely yet? Voi Roddy, tulisitpa puhaltamaan kynttilät minunkin synttärikakustani.

Perjantai-biisi: British Sea Power - Who's In Control?

British Sea Powerin uusin, tällä viikolla ilmestynyt Valhalla Dancehall päätyi vihdoin voimakuunteluun eilen. Tämän perjantain tunnelmabiisin tittelin haluankin antaa levyn helmelle, aloitusraita Who's In Controlille. Tässä laulussa on potkua ja ainesta vaikka millaisiin ylisanoihin, siis paljon suurempaankin kuin blogiraukkasen viikonloppusuosikiksi. Itse uskallan arvailla, toivoa ja unelmoida, että saisin fiilistellä tätä iloittelua myös ensi  perjantaina yhtyeen Brixton Academy -keikan aloittajana. Selkeästi elämää suuremman illan avausraita. Jos Beady Eye ei aloita tulevaa albumiaan The Rollerilla, uskallan väittää, että tämä on vuoden komein albumiavaus.

Avausraidan lisäksi omaksi Valhalla-suosikikseni nousee myös levyn kakkosbiisi, We Are Sound, joka yhdessä Who's In Controlin kanssa vie kyllä tällaiselta yhtyeen Do You Like Rock Music -albumia palvovalta, mahtipontisten popkaarien ja -nostatusten ystävältä jalat alta. Usakallan arvailla, että nimenomaan näillä biiseillä vakuutetaan myös ne yhtyeeseen vähemmän hurahtaneeet. Ehkä sitä levyn helpoiten lähestyttävää ja suoraviivaisinta osastoa ja iskulausemaisine huudatuksineen ja hokemineen niin British Sea Poweria: DYLRM:lla hoettiin Easy! Easy! Easy!, tovi sitten Zeus EP:llä huudettiin What's your maximum?, nyt hirnutaan Over here, over there, over here, every fucking where!

Levyn keskivaiheille sijoittuvat Luna ja unelias Baby edustavat sellaista hämmennyshetkeä, jollainen tuntuu tulevan BSP:n tapauksessa jokaisen levyn kohdalla (sekopäiset lyriikat, naiivi kitarasoolo, taustalla hurraava mullikuoro tai eteerinen naisvokalisti).  Pienen positiivisen hämmennyksen aiheuttaa myös lokakuisella Zeus EP:llä vähän raskaalta vaikuttanut Cleaning Out The Rooms, joka tässä kontekstissa soi sen verran paljon arvokkaammin, että onnistuu säväyttämään.

Valhalla Dancehall osoittaa sen, että ensi perjantaina uuden materiaalin soidessa ei tarvitse haikailla vanhojen suosikeiden perään: yhtye onnistuu jälleen suoltamaan muutaman uuden. Levy jättää kuitenkin sellaisen pienen, kyseisen yhtyeen tapauksessa kuitenkin turvallisen tutun hämmennyksen tunteen, joka vaatii, että levyä kuuntelee. Ihanaa on se, että tunnistan levystä sen huudatuksen nostattamien melodiahienouksien, isojen kitaroiden, suun auki loksauttavien lyriikoiden ja kotikutoisen laulelun synnyttämän sekamelskan, joka on aina, jokaisella BSP-levyllä jollain tavalla lopulta synnyttänyt jotain selkeästi hienoa. Hyvä tästä tulee.

Onni löytyy levykaupasta

Ja eilen ehkä enemmän kuin koskaan. Päivän täydellisyyteen olisi riittänyt henkilökohtaisen talouden kohentumisesta johtuva mahdollisuus vihdoin noutaa Levykauppa Äxästä British Sea Powerin tuore Valhalla Dancehall ja tätä levykauppavierailua sulostuttanut Neufvoinin keikka. 

Joskus onnea ja iloa tulee kuitenkin saaneeksi paljon enmmän kuin uskaltaa odottaa. Uransa ensimmäisen levykauppakeikkansa päätteeksi yhtye nimittäin palkitsi keikan alusta loppuun mukana tunnelmoineet vapaavalintaisella levyllä. Ja kaikista  niistä Levykauppa Äxän miljoonista levyistä otin mukaanin paniikkiratkaisuna Kula Shakerin Pilgrim's Progressin. Huoh, valinta jota päädyin ihmettelemään itsekin. Ei sillä, mieluusti vihdoin omistan levyn, joka on taantuman vuoksi jäänyt hankkimatta ja jota yhdeksi viime vuoden parhaaksikin hehkutin. Mutta olisihan sieltä nyt tällaista erityistapausta juhlistamaan jotain erityisempääkin löytynyt, aah!

Mutta puolustaudun totaalisella jäätymisellä. Kun ylipäänsä vieraille puhuminen vetää usein vähän hitaaksi, niin mites sitten, kun pitäisi toimia salamannopeasti sinut juuri onnelliseksi laulaneen henkilön edessä? Aivotoiminnan lamaantuminen.

Eilisen onni koostui siis lopulta kahdesta uudesta levystä ja viidestä ihanasta pojasta. Mutta te, jotka jostain syystä jäitte paitsi Neufvoinista eilen, älkää huoliko. Yhtye keikkailee tällä hetkellä kiitettävästi - ainakin Turussa, Tampereella ja Kuopiossa - ja palaa Helsinkiinkin 29.1, jolloin sen löytää Korjaamon lavalta. Aikamoinen kasa onnea tarjolla silloinkin.

Lauantai 29.1.2011

Club Dolphin Opening
NEUFVOIN
BIG WAVE RIDERS
SATELLITE STORIES

Kaikista maailman lauluista haluaisin soittaa teille juuri nyt Neufvoinin mahtavan Fake Musket EP:n aloitusraidan ja eilisen keikan päättäjän The Wooden Barrel Band -ihanuuden. Huoh. Mutta koska mulla ei sitä tähän hätään ole, joudun haastamaan teidät kaikki yhtyeen keikalle sitä kuulemaan. Vielä kerran huoh.

Koira, tuo ihmisen paras ystävä - omat koiravideosuosikit

Tässä postauksessa ei nyt ole paljoakaan järkeä, pistetään ikävän piikkiin: Thelma, olet parhain, hirvittävä ikävä! Onneksi ei tarvitse olla ihan koiratonna, vaikka se oma paras ystävä tassutteleekin matkojen päässä. Siispä, musiikkivideoiden koiraystäväsuosikit:

(Hah, jos tämä Sugarplum Fairyn koiravideo tuntuu liian kesyltä, biisistä on myös astetta tyylikkäämpi susiversio. Tuosta susi-editionista löytyy myös ne alun ja lopun kuumottavat Oasis-kitarat.)

Edit. Jos Lily Allenin 22 kertoo minusta, niin tämä The Crashin Star kertoo kyllä just meidän Thelmasta, maailman hölmöimmästä koirasta, jonka uncoolius menee niin överiksi, että on jo coolia.

Havahtumisia

Kun itse on taipuvainen jumittamaan joko a) uuden brittipop-jumalan etsintöihin b) vanhojen sellaisten haikailemiseen, c) Beady Eyen napakympin, mahtavan The Rollerin luukuttamiseen tai mikä pahinta, d) negistelyyn, on hyvä, että blogimaailmasta löytyy sellaisia poikia kuin Tomi ja Antti, jotka muistuttavat, että onni voi löytyä oman maan mansikoistakin. Ja muualtakin kuin sen oman samaa vanhaa (mustavalko)filmiä suoltavan pään sisältä. Myönnän, olisi saattanut suhahtaa Rubikin kimmallus multa tällä kertaa muuten ohi, sen verran valveutumaton jumittaja olen viime aikoina ollut. Nyt on kuitenkin uusi rytmi elämässä: joka toinen tätä, ja vain joka toinen sitä The Rolleria.

Itkeäkö vai nauraa

Tällaisena popmusiikin turmelemana romantikkona tietysti toivoisin olevani jonkin tunteita värisyttävän popherkistelyn alkulähde, suuren rakkaudentunnustuksen tai sietämättömän ikävän kiteyttävän laulun sinä tai hän. Niinpä en oikein tiedä, itkeäkö vai nauraa, kun päädyn löytämään itseni vähemmän imartelevasti Lily Allenin 22-kappaleesta. Enkä todellakaan ainoastaan rivien välistä. Huoh. Nyt itkettää, myöhemmin toivottavasti vähän naurattaakin tämä touhu.

"Se kuulostaa tutulta, koska se kertoo sinusta" kommentoi kerran eräs ystäväni ihmetystäni, jonka koin lukiessani jälleen yhtä itseeni niin kovasti kolahtanutta, elämäänsä ryhtiliikettä kaipaaville suunnattua elämäntaito-opasta. Ja tutulta kuulostaa tämä laulukin. Ja jos kukaan ei koskaan tee minusta mitään hohdokkaampaa kuvausta jälkipolville esiteltäväksi, tyydyn tähän. Onhan tämä sentään  äärimmäisen kivasti muotoiltu tapa juhlistaa elämää liki kolmikymppisenä onnettomana.

Perjantaina: Ranskalaista elokuvaa

Tulin röyhkeästi tiputtaneeksi French Films -suosikkini, ylikivan Take You With Me -kappaleen Vuoden biisit -listaltani. Tasoitan pelin valitsemalla rykäisyn tämän perjantain teemabiisiksi. Ja voih, miten hyvin kappale sopiikaan päivään, jonka haluaisin tallustaa läpi kaikesta yksinäisestä negistelystä väsyneenä itselleni uskotellen: Tänään on perjantai, päivistä paras ja mulla on kuulkaas kaikki ihan hyvin! Ja jos et usko, tule Kuudennelle Linjalle illalla katsomaan!

Päivistä parhain huipentuu siis tällä kertaa Kuudennelle Linjalle Radio Helsinki -klubille ja French Filmsin keikalle. Toiset valitsevat tammikuunsa tipattomana, toisten tammikuusta näyttää tulevan ystävätön. Jos siis törmäät illalla raukan näköiseen hahmoon Kutosen baaritiski seuralaisenaan, tule ihmeessä tönimään. En pure, enkä ole muutenkaan hankala.

Perjantai 7.1.
RADIO HELSINKI -KLUBI
LIVE: French Films
DJ:t Tuomas Kirkkopelto, Nick Triani ja Pauliina Siniauer

liput: 7 €

Uusi vuosi, uudet sydänsurut

Vuodenvaihteessa vannottu uudenvuodenlupaukseni kuuluu lyhyesti ja ytimekkäästi: En rakastu onnettomasti. Olen riutunut jonkinlaisessa yksipuolisen rakastumisen/ihastumisen tukalassa olotilassa valehtelematta suurimman osan aikuisikääni, mutta vuosi 2010 lyö kyllä tällä saralla sitä edeltävät vuodet mennen tullen. Karkeasti arvioiden ryvin sydänsuruissa läpi kaikista vuoden 2010 päivistä noin kolmesataaviisikymmentä. Jopa vuoden viimeinen päivä tuli viettettyä epätoivoiseksi pelätystä ihastumisesta johtuva säikähdys, pelko ja ahdistus seurana. Ihastuminen voisi olla ihanaa, mutta minun kohdallani nämä tarinat vain eivät koskaan pääty hyvin.

Nyt, kohti 28 vuoden kypsää ikää kuljeskellessa tuntuu siltä, että mulla ei yksinkertaisesti enää ole aikaa erilaisiin toipumisiin hukattavaksi. En enää ikinä halua  kiteyttää taakse jätettävää vuotta yhtä lohduttomasti, kuin viikko sitten jouduin tekemään: sydänsurut. 

Tänä vuonna siis aion rakastaa enemmän itseäni ja vähemmän niitä ihania poikia, jotka eivät edes huomaa. Huoh. Ainoa sydänsuru, jota jatkossa aion sietää, olkoon siis ihanainen The Heartbreaks  -yhtye, jonka ajaton popromantiikka ja melodraama riittäköön ruokkimaan melodramaattisen rakastumisen nälkääni. Kiitos rumpalin mod-mittaan leikattujen hiuksien (oh, marry me drummer boy), annan anteeksi hiipivät rockabilly-värinät. I-h-a-n-a. Nämä Sydänsurut taitavat tarjota yhden tämän sydänsuruttoman vuoden odotetuimmista debyyttilevyistä.

Carl Barât julisti vuonna 2009 perustetun The Heartbreaksin syksyisen kiertueensa päätteksi suosikkilämppärikseen. Minä puolestani julistan yhtyeen Brotherin ohella yhdeksi vuoden 2011 one to watch -yhtyeekseni. Barâtin lisäksi lancashirelaisesta Morecamben pikkukaupungista tuleva, mutta sittemin Manchesteriin asettunut nelikko on toiminut ainakin Hurtsin ja The View'n lämmittelijänä. Debyyttisinglen Liar, My Dear yhtye julkaisi jo viime maaliskuussa, toisen viime syksynä. 

Jos et jostain syystä vielä tunne yhtyettä, suosittelen tutustumaan: häivähdys 60-luvun pop-viattomuutta, iso kasa 80-luvun indie-dramatiikkaa ja taitavaa lyrikointia. Aika lailla klassista brittiläistä indiepoppia - rakastan.  Eikä yhtye tietystikään ole välttynyt The Smiths- ja Suede-viittauksilta ja NME:n huomiolta.

Tärkeät uudet kappaleet vuonna 2010: 5 - 1

Listan alku täällä. Vuoden tärkeimmät levyt listana puolestaan täällä.

5. Britta Persson - Meet A Bear: Laulu, joka saa minut ajattelemaan, että kyllä tämä tästä. Tuo siis reilun kolmen minuutin ajaksi ripauksen elämäniloa ja itsevarmuutta ihmiseen, joka ei sellaisia luontaisesti omista.  Fin fin fin.

4. Gorillaz - On Melancholy Hill: Plastic Beach oli vähän pettymys, mutta tämä biisi onnistuu kyllä nousemaan kaikkien aikojen pop-kappaleiden joukkoon. Video on pyörinyt täällä jo joskus, joten laitan tällaisen liven. Ja kappas, rakkauteni Damon Albarniin roihuaa kovempana kuin koskaan. No kattokaa nyt sitä!

3. Stornoway - Watching Birds: Oxfordilaisyhtyeen folkahtavan debyytin menoraita. Yksi vuoden hyväntuulisimmista biiseistä, jonka tahtiin on pakko vähän karjuakin (2:24). Vuoden tiukin soolo (2:52 -->) ja veikein video. Tämä vain on yksinkertaisesti aivan mahtava.

2. Blur - Fool's Day: Minun taidot sanoa Blurista mitään objektiivisen musiikkitieteellistä ovat olemattomat. Rakkaus on sokea, kaikki käy. Oli siis tavallaan helpotus huomata, että come back -kappale löytyy myös muutaman muun blogin listalta. Näennäisesti yksinkertaisen laulun hienous menee joka tapauksessa yli minun ymmärryksen. Huh, miten tämmöstä voi edes olla olemassa? Tässä on siis aika lailla kaikki, mitä tarvitaan: myös se kaivattu Graham Coxon.

1. The Courteeners - You Overdid It Doll: Yhtyeen Falcon-albumi oli yksi vuoden käytetyimmistä, mutta ei kuitenkaan ihan yltänyt Tärkeimmät levyt -listalle. Tämän biisin tykkäily on vähän kirvoittanu lähipiirissä ihmettelyä, mutta itse kyllä ostan tällaisen poljennon: mansesterilaiskomistusten biisi on herättänyt fiiliksiä, joita olisin mieluusti tuntenut menneenä vuonna enemmänkin. Myönnän, että lyriikat eivät ole tämän laulun vahvuus, mutta nehän ovatkin vain puoli biisiä. Jos vuodesta pitäisi valita yksi biisi soitettavaksi, valitsisin tämän. Ja tanssisin sen tahtiin. Harmi, että tuo video on vähän nolo.

Päätin valita listalle vain kaksitoista biisiä, mikä tarkoittaa sitä, että hurjasti kaikkea kivaa jäi ulkopuolelle. Kahdentoista kärkeä viime metreille asti hätyyttelivät Neufvoinin ainakin multa jalat alta vienyt  Polar Song, Teenage Fanclubin takuuhyvä Baby Lee, Magenta Skycoden taianomainen Trains Are Leaving The Yard ja French Filmsin mahtavat Golden Sea ja Take You With Me. Nyt kuitenkin tällaisella uuteen vuoteen.