Toisinaan jotkut live- ja tv-esiintymiset päätyvät erinäisistä syistä historian kirjoihin klassisina pop-hetkinä. Travisin yltiöpäisen rakastettavan Sing-singlen tiimoilta tekemä Top Of The Pops -vierailu on kiistatta yksi veikeimmistä 2000-luvun brittiläisen populaarikulttuurin tuottamista tv-hetkistä. Ainakin yhtyeen fanien keskuudessa pätkä on klassikko.
Shown lopun hauskuuden - ja Franin mikrofoniin kiinnitetyn hummerin - avautuminen saattaa vaatia alkuperäisen Sing-videon näkemisen. Tuo video on oma suursuosikkini ja juuri siitä syystä päätynyt tänne blogiinkin asti. Löytyy tietysti myös täältä. Voi voi, NIIN tykkään tästä!
Joitain unohtumattomia pätkiä on jaettu jo aiemmin eri merkintöjen kommenteissa. Mutta hei, vinkkailkaa lisää omia suosikkejanne!
Liam Gallagher - tuo parkojen, tuulitakkien, pilottien, track jacketien, Harrington jacketien ja kaiken muunkin takkeilun kuningas - on varmastikin se ylivoimaisin takki-idolini, mutta on noita takeista taidetta tehneitä poppareita tietysti muitakin. Brittipop - kun takilla on väliä. Etenkin sisätiloissa.
The Charlatans,Tim Burgess ja legendaarinen tuulitakkitaide.
The Bluetones -yhtyeen Mark Morrisintuulitakkiversio. Iik!
Damon Albarn, Graham Coxon ja 90-luvun taidekouluindiekid-toppikset. Awww!
Travisin Andy Dunlop on vedellyt varmastikin suurimman osan tähtihetkistään jonkinmoisessa takissa. Jools Hollandin studion valojen viileydessä mies laski tarkenevansa vaatimattomassa kelsiturkissa.
Oasiksen(What's the Story) Morning Glory? -levynjuhlavuosi ja Tomin haaste inspiroivat minua viettämään muutaman hetkisen olennaisen äärellä. Yritin pukea sanalliseen muotoon niitä merkityksiä, joita itselleni erityisen tärkeisiin levyihin liittyy. Elämäni levyt -listalta löytyvät nyt sitten ne levyt, joita ilman elämäntarinani olisi varsin erilainen. Joita ilman en olisi se, kuka olen.
Koska maailmassa on äärimmäisen paljon hyviä levyjä, ovat listalle asti yltäneet albumit himpun verran enemmän: ne ovat tärkeitä. Mutta. Vaikka kärkisijat valoittettiinkin loppujen lopuksi tunnetekijöillä, uskallan väittää, että kaikki listaamani levyt ovat myös absoluttisesti hienoja pop-teoksia. Eli, kuusi levyä, jotka ovat johdattaneet minut sinne, missä on hyvä:
1) Oasis - What's The Story Morning Glory (1995): Olen äärimmäisen onnellinen siitä, että olen saanut kasvaa nimenomaan tämän levyn vaikutuspiirissä. Lisää tässä postauksessa. Spotifyssa täällä.
2) Come Inside - Mosaic (1998): A.k.a levy, joka kaikkien pitäisi kuulla. Kuka muistaa helsinkiläisen Come Insiden? Eikö kukaan? Ehkä joku, jonka heikkoutena on unohdetut brittipop-bändit? Come Insiden tie kulki Ääni ja vimma -kisan kautta Stupidon leipiin, jonka riveissä se ehti julkaista kaksi kokopitkää levyä ennen kuin vetäytyi kuvioista 2000-luvun alussa. Kiitettävästi kansallista mainetta ja himpun verran kansainvälistäkin huomiota saanut yhtye oli kutakuinkin elämäni sisältö 1990-luvun lopussa. Olenkin yhtyeen debyyttilevylle paljon velkaa kivuttomasta murrosiästä. Sen sijaan, että olisin ollut kiukkuinen ja itseäni etsivä 15-vuotias, koin levyn myötä löytäneeni sen verran merkittävän osan itseäni, että identiteettikriisiin ei yksinkertaisesti ollut vielä tuossa vaiheessa suurtakaan tarvetta. Mosaic teki minut yksinkertaisesti onnelliseksi.
Levy on mielestäni tyylikkäintä brittipoppia mitä Suomessa on koskaan tehty. Mikko Sippola antaa mennä levyn aloittavasta Cliff Street -kappaleesta lähtien paikoin jopa charmantimmin kuin itse Brett Andersson, ja Junnu Alajuumasta voi varsin sujuvasti puhua samassa lauseessa Bernard Butlerin kanssa. Levy hämmästyttäämahtavuudellaan yhä vieläkin: kappaleita She Wants, Floor ja Rooster Of Glory kuunnellessa ei voi kuin hämmästellä sitä, kuinka hienoa voi musiikki olla. Ilman tätä levyä voisin olla elämässäni aika hukassa.
Elämäni suurimmaksi tragediaksi oli koitua se, että en päässyt näkemään yhtyettä livenä sen aktiiviaikoina. Sattuma kohtalo kuitenkin järjesti elämäni palaset sen verran taitavasti kohdilleen, että viime pääsiäisen kohokohdaksi muodostui suklaamunien sijaan Semifinaalissa koetut suuret tunteet. Yhtyeen Mojo Clubin juhlavuoden kunniaksi heittämä random-keikka sinetöi nuoruuteni ja oli enemmän kuin mikään koskaan ment tu pii.
Pikkuhitiksi noussut mahtava Hold Me Now sai sen verran kyseenalaisen videon, että lopulta sensuuri söi siitä osansa. Joo, onhan se aika porno. Video pyöri kuitenkin jonkinlaisena versiona aina MTV:llä asti. Rohkeimmat voivat fiilistellä sitä täällä. Kappale löytyy myös Stupido Jukeboxista.
3) Morrissey - Vauxhall and I (1994): Jostain syystä Morrisseyn neljäs soololevy on noussut omassa elämässäni merkittävämmäksi kuin yksikään The Smiths -levy. Levyn tunnelma on kerrassaan taianomainen: häkellyttävät melodiat yhdistettynä Morrisseyn erityisen heleästi soivaan ääneen muodostavat suorastaan epätodellisen kuuntelukokemuksen, joka päättyy ehkä maailmanhistorian kauneimpaan lopetusraitaan, ja säkeisiin, jotka vetävät hiljaiseksi joka kerta, ihan joka: In my own strange way I've always been true to you, in my own sick way I'll always stay true to you. Epätodellisuuden tunne maksimoituu jos levyn kuuntelee läpi kuulokkeilla: 39 minuutin ja 53 sekunnin ajan tuntuu kuin maailmassa ei olisi ketään muuta kuin minä ja Morrissey. Tämän levyn kohdalla on mielestäni varsin tarkoituksenmukaista puhua taideteoksesta.Spotifyssa täällä.
4) Blur - Modern Life Is Rubbish (1993): Jos on Morrisseyn Vauxhall and I -albumissa historian kaunein lopetusraita, on Blurin kakkoslevyssä sitten se historian kaunein aloitusraita. Maagista.
Modern Life Is Rubbish on virallinen Blur-levyni ja sen aloitusraita For Tomorrow virallinen kaikkea lauluni. Jo tuohon yhteen lauluun kiteytyy äärimmäisen taidokkaasti se, mistä pop-musiikissa omasta mielestäni on kyse: rakkaudesta, rakkaudettomuudesta, melodiasta ja la la laasta. Kokonaisuudessaan levy on malliesimerkki täydellisestä pop-albumista ja yksi syy siihen, miksi Britannia oli 1990-luvulla niin cool.
Brittipop-klassikon ja elämäni hymnin, For Tomorrow -kappaleen lisäksi levyltä löytyy muun muassa sellaiset aarteet kuin Advert, Chemical World ja Villa Rosie, joita ilman mistään ei tulisi mitään. En tajuu sitä joka ei tajuu tätä.
5) Idlewild - 100 Broken Windows (2000): Skotlannin R.E.M:iksikin tituleerattu yhtye on kaikessa komeudessaan yksi elämäni tuki, turva ja valo ja ansaitsee siksi kaikki mahdolliset ylisanat ja suitsutukset. Skottiyhtyeen toinen levy lunasti kaikki ne odotukset, joita sen varsin punk debyytti Hope Is Important herätti. Debyyttiä asteen verran popimpi 100 Broken Windows tekee kolmesta soinnusta taidetta ja osoittaa sympaattisella tavalla sen, kuinka yhtye voi olla yhtä aikaa sekä punk, pop että rock.
100 Broken Windows on levy, jolla on monta monituista hetkeään: välillä rähinää (Roseability), välillä veikeää popitusta (Mistake Pageant) ja toisaalta kauniin haikeaa tunnelmointia (Quiet Crown ja Bronze Medal). Roddy Woomblen turvallisuutta ja lämpöä huokuva ääni saa kuitenkin jokaisen laulun kuulostamaan omalla tavallaan kauniilta. Spotifyssa täällä.
6) The Electric Soft Parade - Holes In The Wall (2002): Seurasin tuohon maailman aikaan todella ahkerasti brittiläisen musiikkimaailman edesottamuksia. Tämä rakkaus löytyi Q:n sivuilta. Kahden brightonilaisnuorukaisen haastattelu teki sen verran suuren vaikutuksen, että veljesten debyytti oli hankittava käsiin. Sen verran hurmoksellinen ensikosketus levyyn oli, että kesti tovin ennen kuin mikään muu kuulosti taas yhtään miltään.
Myös tähän levyyn liittyy Come Insiden Mosaic-albumin lailla erityisen paljon tunnetekijöitä ja herkkä kasvuikä. Holes in The Wall teki elämästä helpompaa hetkinä, jolloin tunsin olevani ruma, läski ja yksinäinen.Ja tekee yhä.Samanlaisella intensiteetillä en ole tainnut sittemmin yhteenkään levyyn rakastua.Spotifyssa täällä.
Ja tosiaan, jotta 15 Albums in 15 minutes -haasteen levymäärä täyttyisi, niin tässä vielä ne puuttuvat yhdeksän levyä.Tekstin kirjoittamiseen meni pikkuisen enemmän kuin vartti, mutta itse levyt tuli kyllä valikoitua todella kivuttomasti. Aika selvä peli.
OK Go saattaa pitää tällä hetkellä ainakin puolivirallisesti hallussaan musiikkivideibändien ykköspaikkaa. Videoista on tullut bändille juttu, kävihän chigagolaisnelikko jopa Oulun tämänvuotisen Musiikkivideofestivaalin konsertti- ja seminaaritähtenä. Onhan yhtyeen videoissa tietysti vaikka mitä jännää ja nokkelaa, mutta kyllä minä annan kuitenkin sen kaikista kirkkaimman tunnustuksen musiikkivideotaiteesta Travisille.
Jos on yhtyeen musiikki silkkaa rakkautta niin ovat kyllä videotkin. En tunne niitä universaaleja, jotka tekevät musiikkivideoista hyviä tai huonoja, mutta Travisin videot ovat sellaisia, että niitä on ihan pakko katsoa: visuaalisesti kiehtovia ja niissä on paljon hauskoja yksityiskohtia, jujuja, joita on kiva bongailla. Videoista voi löytää myös pieniä sieviä tarinoita ja hassuttelevia, roolileikkeilyyn heittäytyneitä bändin jäseniä.
Sen lisäksi, että videot ovat lähes poikkeuksetta kaikki omalla tavallaan ihastuttavia, on niitä myös paljon. Valkkasin joukosta tähän omat ehdottomat suosikkini, ne, jotka ilahduttavat joka ikisellä katselukerralla. Kannattaa siis aktivoida hetkeksi kaikki musiikkivideoita vastaanottavat aistit. Vitosesta ykköseen, there you go.
5) Walking In The Sun(2004). Kappale on Singles-kokoelmalla uutena ilmestynyt, kaikki Travis-tuntomerkit täyttävä kolmiminuuttinen. Veikeä video, josta edes loppupuolella hetkeksi kuvaan ilmestyvä käsittämätön viikatemies ei onnistu tekemään hölmöä. Ainakaan liian. Hyvä esimerkki siitä, kuinka Travisin videoissa sattuu ja tapahtuu. Ja yleensä nimenomaan laulaja Franille.
4) Closer(2007). Kappale on yhtyeen kuudennen studioalbumin The Boy With No Name ensimmäinen singlelohkaisu. Kaunis ja herkkä laulu, joka sopii erinomaisesti supermarketin pysähtyneen ja haaveilevan tunnelman tempoon. Parasta: Franin majavapuvun alta paljastuva skotlantilaisen radiokanava Radio Clyden t-paita ja yhtyeen ystävän, näyttelijä Ben Stillerin cameo-rooli alkaen kohdasta 2:42. M-a-h-t-a-v-a-a. Niin ja tietysti Dougielle osoitettu rakakudentunnustus kohdassa 3:49. En kestä, miks ei mulle kukaan?
3) Turn (1999). Lauluhan nyt on tietysti moderni klassikko, kuten koko The Man Who -levy. Tässä ensimmäinen kappaleesta tehty video, toinen on US-versioksi visualisoitu soitteluvideo. Punnerrusvideo on tietysti moninkerroin jänskempi. Yksi niistä harvoista Travis-videoista, joissa yhtye ei soita lain. Kun alun käsittämättömästä skottiaksentista selviää, vie video mennessään, kohti lohdutonta loppua. Yhyy.
2) Driftwood (1999). The Man Whon toinen single ja ihan äärimmäistä Travis-hienoutta. Vähäeleinen ja visuaalisesti äärimmäisen tyylikäs, kerrasaan cool.
1) Sing (2001). Ensimmäinen single yhtyeen vuoden The Invisible Band -albumilta ja oma Travis-suosikkini. Laulu on saanut vertaisensa videon. Alusta loppuun pelkkää ihanuutta ja täynnä katsottavaa ja ihmeteltävää: hauskojen yksityiskohtien seassa neljä leikkisäksi heittäytynyttä skottipopparia. Hilarious. Video on ainakin kröhöm, joissain piireissä klassikko, joka päätyi VHS:lle ja voimapyöritykseen jostain kesän 2001 Jyrki-lähetyksestä. Herkän teini-iän tunnari siis. Helmikohdat: 2:00 ja vähän sen jälkeen alkava mustekalaepisodi.
Aargh, skottien sympatistisuuruuden, Travisin ykkössympatisti Fran Healy liittyy niiden nokkamiesten joukkoon, jotka päättävät mennä ainakin hetken verran solo. Miehen debyyttisoolo Wreckorder ilmestyy 4.10, jolloin julkaistaan myös täyspitkän ensimmäinen virallinen single Buttercups. Levyllä käy vierailulla itse Paul McCartney, joka on pistänyt bassokuviot kohdilleen As It Comes -kappaleeseen. Vastapalvelukseksi tästä Fran ryhtyi kasvissyöjäksi. Hmm. As It Comes on ollut nyt jo tovin kuunneltavissa täällä. Ja äh, emmietiiä onko se nyt misthään kotosin. Kappaleesta tulee mieleen kovasti Travisin mielenkiinnottomin levy, 12 Memories ja erityisesti sen heikohko aloitusraita Quicksand.
Mulle tuntuu olevan enemmän kuin ok Brandon Flowersin ja Maximo ParkinPaul Smithin kaltaisten keulahahmojen sooloviritelmät, mutta heti, kun puhutaan niinkin henkilökohtaisesta kokemuksesta, kuin Travis, tulee minusta asenneongelmainen. Fran Healyn ääni nyt vain on liian travis ollakseen muuta kuin Travis. Joitain asioita vain ei saa irrottaa sieltä, missä ne synnyttävät sellaisia elämää ylläpitäviä voimia kuin Writing To Reach You, Sing, Driftwood ja Love Will Come Through. No, onneksi minulla on vielä muutama viikko aikaa harjoitella objektiivista palautteenantoa.
Kaikkien television musiikkiohjelmien kuningas on varmaankin brittiläinen Later... with Jools Holland. Ohjelman formaatti on simppeli: jokainen show alkaa pienellä, ohjelman isäntänä häärivän Jools Hollandin vetämällä yhteisjammailulla, jonka jälkeen vieraat vuorotellen soittelevat osuutensa toisilleen ja pienelle studioyleisölle. Välillä herra Holland jutustelee lupsakasti vieraidensa kanssa pianonsa tai tuopillisen ääressä.
Ohjelma on onnistunut tuomaan yleiseen tietoisuuteen monet uraansa vasta aloittelevat yhtyeet. Keane esiintyi showssa ensimmäisen kerran lokakussaa 2003, jolloin se vielä viritteli pianoaan indielafka Fierce Pandan listoilla. Samoin Franz Ferdinand ja The Libertines päätyivät ohjelmaan ennen varsinaisia läpimurtojaan tuottaja Alison Howen tarkan vainun perusteella. Independent valitsikin 2000-luvun alussa Howen brittiläisen musiikkimaailman 20 vaikutusvaltaisimman joukkoon.
Hui, monien mahtavien esitysten joukosta nostan tähän esiin muutaman oman Later...-suosikkini. Kaikki jollain tavalla sykähdyttäviä katselukerrasta toiseen.
Sueden ensimmäinen Jools Holland -keikka, So Young vuonna 1993 saa aikaan kylmät väreet. Nuoren Brett Andersonin androgyynisyys on taianomaista ja yhtye kuulostaa juuri siltä erityisyydeltä ja hienoudelta, mikä brittiläisessä musiikkimaailmassa tuolloin oli syntymäisillään. Bernard ja Brett yhdessä on jotain erityistä, vaikka Holland myöhemmin kuvailikin esitystä tekniseksi disasteriksi. "The sound mix got scrambled just before they went on air, Bernard's guitar drowned out everything and though he wound up the song clapping nervously, they clearly didn't enjoy the experience much." Silti pysäyttävä.
Sittemmin yhtyeestä tuli yksi ohjelman vakiovieras. Ilman Bernardia tietystikin. Bernard vieraili Sueden jälkeen ohjelmassa soolona ja yhdessä David McAlmontin kanssa.
Embrace oli minulle 1990-luvun lopulla aika iso juttu. Yhtyeen viimevuotisiin tekemisiin en oikein osaa ottaa kantaa; taisin kadottaa yhteyden McNamaran-veljeksiin yhtyeen kolmannen levyn jälkeen, ennen vuoden 2004 Out of Nothing -paluulevyä.
Tämä vuoden 1997 pätkä on kuitenkin sitä Embracea, jota symppaan kovasti yhä vieläkin. Nauhoitettu siis juuri Fierce Pandan kautta julkaistun All You Good Good People EP:n Top 10 -menestyksen jälkeen, ennen yhtyeen ensimmäisen levyn ilmestymistä. Yksi bändin hienoimmista kappaleista, jonka ääressä tuli kyllä aikoinaan tunnelmoitua paljon. Harrastelijoiden puuhastelua? Jonkun mielestä imelää ja vaisuakin ehkä, minusta aitoa, herkkää ja suloista. Ja amatöörejähän pojat tuossa vaiheessa vielä olivatkin. Suosikkilaini You fell in love, I fell in line herkistää näköjään edelleen.
Travis onnistuu kuulostamaan aina ihanan sympaattiselta itseltään livenä. Ehkäpä maailman rakastettavin yhtye ja laulu, joka kerta toisensa jälkeen onnistuu itkettämään minua ilosta, surusta ja kaikesta mistä nyt itkeä voi. But if you sing, sing, sing, sing sing, sing. But I say nothing, nothing, nothing, nothing, nothing, nothing, nothing...Yksinkertaisuudessaankin yhdet pop-maailman kauneimmat lyriikat.
The Libertines ja Up The Bracket 2002. Vanha kunnon Libertines toi nauhoituksiin rekvisiitaksi omat fanit. Ja teipit. Eletään aikaa, jolloin yhtyeen mukana seuraava kaaos oli vielä hallittua. Pete Dohertysta voi olla monta mieltä, minusta mies on musiikillinen ja taiteellinen nero ja kaivattu persoona tekemään 2000-luvun brittiläisestä musiikkielämästä taas sekopäistä 1990-luvun E-sukupolven aikuistumisen jälkeen.
Rough Tradella ymmärretään hyvän päälle, todellakin. British Sea Power ja britti-indien tyylikkäimmät lavahabitukset vuonna 2003. Kyllä, nuo korttia pelaavat tytöt kuuluvat yhtyeen studioon mukanaan tuomaan rekvisiittaan.
Kasabianin debyytti on ehdottomasti yksi hienoin 2000-luvulla julkaistu levy. Tähän liveen nelikko on pystynyt sisällyttämään sen uskomattoman hienouden, joka minulta 2004 vei jalat alta. Yhtyeen kakkoslevy on jäänyt vähän etäiseksi, mutta viimeisintä olen jälleen tykkäillyt, joskin sellaista hurmosta, mitä Club Foot minussa aikoinaan synnytti, tulen tuskin enää yhtyeen uran aikana kokemaan. Maagista.
Morrisseyltä löytyy useampikin hieno Jools Holland -vierailu. Tämä rokkaa minusta kuitenkin jollain tavalla kovimmin. Rock-Moz. Ja bändi ja yleisö ovat mukana yhtä suurella charmilla kuin päähenkilö itse. Valloittava kokonaisuus.
Ehkä kaunein laulu ikinä on tietystikin OasiksenWonderwall. Toiseksi kaunein on varmaan sekin, ööö, OasiksenWonderwall.
Eiku TravisinWriting To Reach You, joka on vain näppärästi tehty suoraan Wonderwallin sointukuvioon; yhtye on kertonut muuttaneensa ainoastaan rytmin ja melodian. Fran Healyn sanoin "You can sing Writing to Reach You over Wonderwall, and vice versa". Kappas, niinpäs voitkin! Koitettu on.
Who are we argue, laulut ovat kuin kaksi marjaa. Mutta hei, kaksi Wonderwallia yhden hinnalla ei ehkä kuitenkaan ole kovin kamala juttu.
Laulu on ihastuttava, allekirjoitan sen jokaisen soinnun ja säkeen. What's a Wonderwall anyway? Niin ja se sopii minun maanantaini sunnuntai-tunnelmaan paremmin kuin Wonderwall.
Otsikko ja lyriikkalainaus: Travis - Writing to Reach You Fran Healy -lainaus: Q Magazine 1001 Best Songs Ever -special issue
