Tärkeät uudet kappaleet vuonna 2010: 12 - 6

Vierastan käyttää näistä biiseistä - kuten myös vastikään listaamistani vuoden levyistä - termiä parhaat. Tuo tärkeät kertoo enemmän siitä, millä avuilla nämä minun listat valloitetaan. Hyviä biisejä on ihan älyttömän paljon, eikä mulla taida olla välineitä asetella niitä paremmuusjärjestykseen. Ehkä en vain tiedä, millä muuttujilla peilaisin. Nämä uudet laulut kuitenkin ovat olleet tekemässä minun vuottani. Osa kappaleista on pyörinyt blogissa vuoden aikana, tottakai, ovathan ne niitä tärkeimpiä. Listan loppu täällä.

12. The Coral - 1000 Years: Harmillisesti yhtyeen viimeisin julkaisu, Butterfly House, puuroutui omissa korvissani vähän mössöksi ja jäi lopulta melko vähälle kuuntelulle. Tämän laulun parissa tuli kuitenkin kaivailtua sitä The Coral- ja Magic And Medicine -albumin aikaista Coralia. Mutta onneksi sentää edes yksi levyn lauluista teki näinkin suuren vaikutuksen.

11. Delay Trees - Cassette 2012: Mielestäni yhtyeen dedyytin kaunein kappale. Edustaa itselleni sellaista aika lailla puhdasoppista popkauneutta.

10. Big Wave Riders - Big Sound: Se kolahdus, minkä tämän biisin ensimmäinen kuuntelu aiheutti, oli sen verran suuri ja vaikuttava, että kappale on paikkansa listalla ansainnut. Yhtye tarjosi myös yhdet vuoden kivoimmat keikat ja onnistui myös muuttamaan paljon minun, tällaisen ysärijumittajan, suhtautumista uuteen musiikkiin.

9. British Sea Power - Zeus: Loppuvuoden yksi suurimmista jutuista oli kyllä BSP:n Zeus-ep:n ilmestyminen. Tämä biisi onnistui rokkaamaan minun talvestani vähän paremman. What's your maximum!

8. Edwyn Collins (feat. Alex Kapranos and Nick McCarthy) - Do It Again: Loppuvuoden kiva-biisi. Muistuttaa myös hassusta viikonlopusta ja ihmistä. Hassuista.

7. Waves Of The Echo - Boys In Debaser: Hehkuttelin biisiä täällä aiemmin syksyllä kovaa ja korkealta. Suuri ja mahtava pop-sävellys sykähdytti ja tekee sitä edelleen.

6. The Bluetones - Carry Me Home: Ikisuosikin uusimman New Athens -albumin ensimmäinen single oli mulle tosi iso juttu ilmestyessään. The Bluetones on aina ollut itselleni yksi suurista ja tärkeistä, joten se, että neljän vuoden levytystauon jälkeen yhtye osoittaa yhä olevansa ihana, teki äärimmäisen onnelliseksi.

Brother ja brittipopin uusi tuleminen?

Brittiläisellä musiikkimedialla on lyömätön taito tehdä isoja asioita yhtyeistä, jotka ovat vasta juuri ja juuri olemassa. Slough'sta tuleva Brotherkaan ei ole ehtinyt tehdä vielä juuri muuta kuin julistautua itsevarmasti brittiläisen rockmusiikin tulevaisuudeksi: Oasiksen jättämän aukon ja Glastonburyn päälavan täyttäjäksi. Muun muassa NME:n lietsoman brittipop-revivalin (This, ladies and gentlemen (mainly gentlemen, to be honest), is The Rebirth Of Britrock: ’90s Vintage) keulakuvaksi yhtye ei kuitenkaan suostu: Britpopin sijaan nelikko genreyttääkin itsensä ironisesti Gritpopiksi: "That was a bit of a middle finger about us being lumped into all the Britpop bands." (NME 11 Dec 2010).

No, ihan sama, mitä yhtye itse julistaa ja mitä ei, minä ainakin olen lähtökohtaisesti kiinnostunut yhtyeestä, jonka yhteydessä nostetaan esiin 90-luvun brittipopvaikutteet, Met Bar, legendaarinen Blur-tuottaja Stephen Street ja Union Jackin kanssa poseeraaminen. Ja niin kauan, kuin biisi alkaa suoralla The Bluetones-imitaatiolla, olen varmasti kuulolla.

 

Darling Buds of May  

Promokuvia, jotka heittävät vettä juuri siihen kiisteltyyn brittipop-myllyyn, kilpakumppanien  kritisoimista, Gallagher-wannabeismin kieltämistä... Brother ei sinänsä ainakaan vielä tarjoile mitään ennen kuulumatonta. Näillä yhtye yrittää kuitenkin lyödä läpi. Onhan Darling Buds Of May toki jo demoversiona päässyt radiosoittoon asti, singlen ja sitä seuraavan kiertueen aika on helmikuussa. Ja se levy, no, se ilmestyy sitten syyskuussa!  

Loppusyksyn jatkunut hypetys synnytti itselleni valtavat odotukset, jotka eivät ensimmäisillä kuunteluilla kyllä ihan täyttyneet. The Bluetones/joku muu brittipopbändi meet Hard-Fi -ensivaikutelma tuntui vaativan vähän totuuttelua. Useamman pyörittelykerran jälkeen täytyy kuitenkin sanoa, että tykkään jo kovasti ja jokaisella kuuntelukerralla vähän enemmän. Mutta. Vaikka omasta mielestäni Brother lyökin mennen tullen monet keskinkertaiset indieviritelmät, en kuitenkaan uskaltaisi vielä kahden kappaleen peruusteella lähteä mitään cool britannian uutta tulemista näiden ladien varaan laskemaan. Mutta mielenkiintoista nähdä, kestääkö humu sinne syyskuulle ja levyn julkaisuun asti. Toki toivon, että tästä jotain suurta kehkeytyisi. 

Uuden vuoden kuumimman tanssilattian tarjoilee Valhalla Dancehall

Jee, uuden vuoden aattona saa ottaa varaslähdön British Sea Powerin kolmijalkaisten hevosten maailmaan! Yhtye soittaa nimittäin tammikuun 10. päivä julkaistavan levynsä läpi perjantaina sivuillaan (britishseapower.co.uk/valhalladancehall) kokonaiset kolme kertaa: 

Playback 1: 16:00 gmt 

Playback 2: 21:00 gmt 

Playback 3: 03:00 gmt 

Show lähetetään eetteriin albumin kansitaidetta - eli mahdollisesti juuri niitä hevosia - hyödyntävän kuvituksen kera. Lisäksi kuulijoilla on mahdollisuus osallistua yhtyeen sivuilla näkyvään keskusteluun Twitterin välityksellä (#valhalladancehal). 

Oletankohan nyt, että kaikki ovat yhtä innoissaan uudesta BSP:stä kuin minä ja Juhani? Hmmm. Mahdollisesti. Kehotanpa siis vielä hakemaan tuon Living Is So Easy -kappaleen täältä. Ja se levyhän näyttää tältä:

1)  Who’s In Control
2)  We Are Sound
3)  Georgie Ray
4)  Stunde Null
5)  Mongk II
6)  Luna
7)  Baby
8)  Living Is So Easy
9)  Observe The Skies
10) Cleaning Out The Rooms
11) Thin Black Sail
12) Once More Now
13) Heavy Water

Tärkeät levyt vuonna 2010

Mietin varsin pitkään, että sivuuttaisin kokonaisuudessaan nämä tällaiset listailut. Rakastan listoja, mutta pelkäsin lopputuloksen näyttävän liian raukalta julkaistavaksi. Mutta mitä voi odottaa tytöltä, jonka joulun kohokohta on vuosikymmenten takainen, jälleen YLE:llä pyörivä brittidraama Kahden kerroksen väkeä? Nii-in. No, minusta lista on just tosi jees, vaikkakin pelottavan paljon laatijansa näköinen.

1. The Moons - Life On Earth: Mulle varmasti se soitetuin viime vuonna ilmestyneistä levyistä. Kivalla tavalla perinteisistä, brittiläisen popin klassisista elementeistä rakennettua tunnelmaa. Levy kolahti heti ja kovaa, mistä syystä siitä tuli lopulta sellainen tilanteessa kuin tilanteessa toimiva ja koko vuoden musiikillisia fiiliksiä kiteyttävä soundtrack. Erityisesti levy pelasti ne tilanteet, kun mikään muu levy ei oikein innostanut tai tuntunut tunnelmaan sopivalta. Leikkisä ja kepeä albumi täynnä kaikin puolin mainioita, ajattomia pop-kappaleita, jotka onnekseen päätyvät yhtyeen käsittelyssä kuulostamaan kuitenkin tuoreilta ja vähän erityisemmiltä kuin ihan perus.

2. Paul Weller - Wake Up The Nation: Yksi vuoden odotetuin tapaus. Tällaisia klassisia linjoja tarvitaan pitämään rönsyilevä musiikimaailma kasassa. Luo raamit ja antaa takuuvarmasti rajat elämään silloin, kun tuntuu, että hukassa ollaan ja kaikenlaisesta pitäis ehtiä tykkäillä. Paul Welleriä parhaimmilaan, elämän peruskauraa ja just siksi niin tärkeä. Ja olis ollut mielestäni sen Mercury Music Prizen arvoinen.

3. Britta Persson - Current Affair Medium Rare: Petailin listalle tyttökiintiötä, jonka meinasi täyttää Kate Nash. Nashin kakkoslevy päätyi kuitenkiin olemaan ihan kiva kevytversio tytön mahtavasta debyytistä, eikä siis ihan listatasoa. Loppujen lopuksi mitään hölmöä tyttökiintiötä ei tarvita: yhden tyttöidolini, ruotsalaisen Britta Perssonin syksyllä ilmestynyt uusin Current Affair Medium Rare on kaikilla mittareilla loistava, rakastettava ja jopa kahta edeltäjäänsä parempi. Kiehtova levy, joka paikoin tuntuu kuin juuri minulle tehdyltä: Some girls just can't go with the flow...Tuon yhden lainin johdattamana Some Girls Some Boys -kappaleesta tulikin loppuvuodeksi henkilökohtainen voimalauluni. 

4. Steve Mason - Boys Outside: Vuoden miellyttävimmät tunnelmat. Skotlantilaisesta kulttiklassikosta, The Beta Bandistakin tutun Masonin ensimmäinen soololevy on alusta loppuun tasaisen mahtava. Positiivisella tavalla simppelit biisit yhdistettynä Masonin äärimmäisen miellyttävään lauluääneen ja albumin läpileikkaavaan rytmikkääseen poljentoon synnyttävät levyllisen pienieleistä ja tyylikästä kauneutta.

5. Manic Street Preachers - Postcards From a Young Man: Jännitin levyn ilmestymistä ja sen saamaa vastaanottoa hurjasti. Arvioista viis, yhtye kuulosta omaan korvaani juuri siltä Manicsiltä, jota itse rakastan. 
 

6. Kula Shaker - Pilgrim's Progress: Hups, Kula Shaker teki vanhoilla päivillään mielestäni parhaan levynsä. Olen saanut olla aika yksin fiilistelyni kanssa, mutta ei haittaa. Ehkä muut vain ei tajua tai sitten tämän rakkauden voi laittaa sen populaarikulttuurin turmeleman tunne-elämän piikkiin. Levyltä aistittava nostalginen ja retrohenkinen tunnelma on selvästikin ollut elämässäni kuluneena vuonna jotenkin must ja in. Varmaan siksi klassikkoyhtyeen intialaisvaikutteista riisuttu paluulevy Pilgrim's Progress kuulostaa korvaani niin ajankohtaiselta. Ensimmäinen singlelohkaisu Peter Pan R.I.P ei lyönyt ällikällä, mutta onneksi maltoin antaa kokonaisuudelle mahdollisuuden: sopivasti kepeä, välillä surullinen ja silloin tällöin haikea levy on kaiken kaikkiaan huippu. Varsinaisia yksittäisiä hittibiisejä Pilgrim's Progresssilta ei saa irrotettua, mutta svengaavat Barbara Ella ja Modern Blues ovat kyllä olleet ykkösvalintoja sellaisille hyvää fiilistä nostattaville soittolistoille

7. Stornoway - Beachcomber's Windowsill: Vuoden yllätysrakkaus. Ehkä hieman vaikeasti genreytyvää musiikkia, mutta voi, niin sympaattista. Oxfordilaisyhtyeen debyytti onnistuu vakuuttamaan, vaikka biisimateriaalin taso ihan vähän heitteleekin. Levyn helmet Zorbing, I Saw You Blink, Fuel Up ja Watching Birds ovat kuitenkin sen verran suuria ja kiiltäviä, että kokonaisuudestakin muodostuu silkkaa plussaa ja ihanuutta. Tuoreella tavalla sekä indie että folk, mutta silti sopivan pop. Vähän Mumford & Sonsish, paljon ihan oma itsensä vain.

8. Teenage Fanclub - Shadows: En oikein tiedä, millä perusteella Teenage Fanclubin levyjä enää voi laittaa järjestykseen tai edes arvioida hyviksi tai huonoiksi. Voi olla, että tykkään Grand Prix'sta enemmän kuin Bandwagonesquesta. Tai sitten en, en tiedä. Minusta yhtyeen levyt vain ovat järkiään kaikki ihan älyttömän hyviä. Niin myös tämä viimeisin, joka ilmestyttyään teki minut yksinkertaisesti onnelliseksi. Ja tekee vieläkin. Yhdistettynä Nosturin keikkahienouteen: rakkaus.

9. Foals - Total Life Forever: Ei ehkä kuuluisi listalle, koska on selkeästi mulle sellainen kausi- tai elämänvaihelevy. Ei mikään oman elämäni moderni klassikko siis, mutta kesällä sen verran paljon kuunneltu ja selviytymiskamppailuissa uskollisesti tukenut, että en raaski jättää poiskaan. Kolahti ilmestyttyään ylikovaa, juuri nyt en ehkä jaksaisi. Vähintään hyvä se on toki silti.

10. The National - High Violet: Ehkä ainoa levy, joka päätyy listalle puhtaasti "vain" musiikillisin ansioin. Välillä mietin, että mistä ihmeestä minut on rakennettu, kun en ole onnistunut luomaan rakkaussuhdetta yhtyeeseen. Levy kuitenkin kuulostaa niin hyvältä, että onnistuu tunne-elämäänikin järkyttämättä olemaan yksi vuoden parhaimmista.

Jos tämä lista jätti kylmäksi, niin katsopas vaikka tämä ja tämä tai tämä tai tämä ja tämä. Taikka tämä.

Boxing Day loveness: Four Letter Word

Nonni, tässä tämä nyt sitten on. Tänään tuskin soi mikään muu. Tovi sitten kaikkien ihmeteltäväksi tarjoiltu uusi Beady Eye -biisi Four Letter Word lyö pientä pettymystä herätelleen Bring The Lightin mennen tullen ja oi, videokin on just siisti. Vihdoinkin pystyn todella fiilistelemään yhtyettä. Ai ai, näin on just hyvä.

Hyvää joulua

Skotlannin pupuset ja minä toivotamme teille kaikille ihanaa ja pysähtynyttä joulua. Pistän välipäivinä tänne omat hölmöhköt Vuoden parhaat -listani levyistä ja biiseistä - jos rohkenen. Nyt on kuitenki pakko jatkaa salapoliisityötä netin äärellä: Kuka ihme keksi Vihreät kuulat, Julia-karkit ja rosollin? Ja miksi? En vaan tajua. 

Uutta The Moonsia

Kuluneena vuonna mahtavan Life On Earth-albumin julkaissut brittiläinen The Moons on syksyn ja neljän singlelohkaisun siivittämän pyörityksen päätteeksi siirtynyt studioon yhdessä Edwyn Collinsin ja ilmeisen mainon biisimateriaalin kanssa työstämään seuraajaa sympaattiselle debyytilleen. Tämä mod-uskottavaksikin mainostettu yhtye on siitä ihastuttava tapaus, että se ei uuden levyn äänityksenkään tohinassa ole unohtanut fanejaan, vaan pudottelee silloin tällöin kaikkien Moonsien ja Moonettesien (kuten yhtye itse fanejaan tituleeraa) riemuksi demomaistiaisia studiosta. 

Toivottavasti ainakin seuraava demotekele, sekopäisen  symppis Double Vision Love päätyy jossain muodossa huhtikuussa ilmestyvälle kakkoslevylle. Meidän mod-haikailijoiden riemuksi kitaristi James Bagshaw'n taiteilema ja nauhoittama kappale on jälleen saanut modernilla twistillä kuorrutetun makean 60-luvun soundin ja juuri passelin visualisoinnin. Aaah, haluan minihameen, hiukseni taas polkkamittaan ja kunnon bileet uudeksi vuodeksi! Tämä on vain niin ihana.

Mods! ja muita poppikoulun oppikirjoja

Gradu pyöriskelee tyytyväisenä byrokratian rattaissa eikä mulla seitsemän vuoden kielitieteellisen sivistämisen jälkeen ole ainakaan toviin aikomuksena käydä mitään muuta opinahjoa kuin poppikoulua. Parin tulevan viikon ajan koulupuvun virkaa saa toimittaa pyjama.

Poppikoulun ensimmäiselle oppitunnille olen varannut luettavaksi Richard Barnesin teoksen Mods!, joka ymmärtääkseni on yksi pätevimmmistä markkinoilla liikkuvista teemaa käsittelevistä teoksista. Right? Toinen lukulistalta löytyvä uuusi tuttavuus on pieni Small Faces -biografia (Paolo Hewitt: Small Faces. The Young Mods' Forgotten Story). 

Kertauskurssina muistelen sitten maailmanhistorian merkkivuosia tuttujen ja tarkoitukseen sopiviksi todettujen oppikirjojen avulla: uusintakierrokselle päätyvät paras löytämäni Suede-biografia, David Barnettin Love And Poison sekä legendaarisen musiikkijournalistin, John Harrisin mahtava, brittipopin musiikillisten ulottuvuuksien lisäksi sen sosiaalisia ja poliittisia motiiveja penkova The Last Party: Britpop, Blair and the Demise of English Rock -teos, jonka lisäisin välittömästi peruskoulun historian opetussuunnitelmaan mikäli vain valtuuteni sellaisiin yleissivistystä ajaviin uudistuksiin riittäisivät.

 

 

Musabiografioita harrastavat ovat varmasti huomanneet, että kaikki tyylilajin teokset eivät suinkaan edusta mitään korkealuokkaista musiikkijournalismia. Itseltänikin löytyy hyllystä muutama bändäritason kirjoitelma ainakin Radioheadista, Blurista ja Jamie Oliverista (hups). Näistä kaikki toimittavat tällä hetkellä lähinnä kuvakirjan virkaa. Jotta en seuraavalla Rickhardinkadun reissulla tulisi tarttuneeksi mihinkään sensaationhakuiseen höpönlöpöön, ehdotan vaihtareita: multa teille suosituksena mahtavat Love And Poison ja The Last Party: Britpop, Blair and the Demise of English Rock, teiltä mulle vinkkejä joistain teitä populaarikultturellisti sivistäneistä kirjasista. Erityisesti hakusessa ne laadukkaat bändikirjat ja mod-klassikot. 

I'll turn on my S.A.D Light

Olen ollut ainakin siinä mielessä varsin onnekas ihminen, että olen saanut pitää rakkaimmat turvallisesti lähellä, suuria menetyksiä kokematta. En osaa elää elämää, jossa jotakuta tärkeää ei enää yhtäkkiä olekaan. Näköjään homma menee kuitenkin niin, että ne paskimmatkin taidot on opittava kantapään kautta. 

En olisi ikinä uskonut ajattelevani ja tuntevani, että musiikki ei riitä. Ei auta  eikä vahvista. Nyt tiedän: maailmassa ei ole yhtäkään elämää suurempaa laulua. Juuri nyt yhdestäkään laulusta ei nimittäin ole oikein mihinkään. Yksikään ei selätä menetetyn elämän tuomaa surua. Tai sitten vain on liikaa niitä, joita kuunneltiin yhdessä.

Tajuaa, ei tajua ja sitten tajuaa, että ei ole lainkaan yllättynyt. Ja sitten  ymmärtää, että tällaisten asioiden jos joidenkin kuuluisi yllättää. Voi hyvät ihmiset, auttakaa toisianne ja tehkää se ihan mitä vain sinun takia ennen kuin on liian myöhäistä. Tunne siitä, että on hoitanut asiat huonosti, ollut maailman paskin ystävä, tuntuu helvetilliseltä kantaa. Varsinkin kun samalla on niin kova ikävä.

Voi Anna, etpä olisi vielä lähtenyt.

Ei tämäkään suuriin pysty, mutta kaunis se on silti.

Perjantai-biisi, honestly?

Tällainen vähän hämmentävä valinta perjantai-biisiksi. Ei todellakaan mikään kovin ajankohtainen biisirakkaus, vaan lähinnä sellainen aika ajoin mieleen pompsahtava muisto menneisyydestä. Toimii kuitenkin jostain syystä juuri tänään.  

Niin se vain on, että joskus tulin eläneeksi elämää, jossa Billy Corganin genrerajoja ylittävä charmi sai nuo raivostuttavat kitaratkin kuulostamaan taivaalliselta. Kaikkea sitä. Post-Smashing Pumpkins -muistoja siis, supergroup Zwanin ainokaiseksi jääneen Mary Star of the Sea -levyn ensimmäinen single Honestly, hiuksettomien miesten taikavoima, talvinen Lontoo vuonna 2002 ja joo se, nuoruus. 

Neufvoin, helatorstai ja juhlapyhien ihanuus

Välillä turhauttaa, kun omat suurimmat bändisuosikit ovat niin kovin vaikeasti tavoitettavissa. Suosikkiyhtyeen näkeminen kun tuntuu vaatii joko aikamatkailua vuosikymmenten taakse, valtamerien, ilmatilojen tai aikavyöhykkeiden ylittämistä tai muuten vain ylivoimaista rahallista panostusta. Varsin iloista ovat siis ne illat, kun suosikeiden lavan eteen pääsee ihan vain paikallisbussilla. 

Tästä päivästä juhlapyhän tekee Neufvoin ja yhtyeen keikka Henry's Pubissa. Ihanaisen Helatorstai-klubin ovelle vie metro ja sisäänkin pääsee pelkällä kädenheilautuksella. Seitsemisen vuotta sitten olisin matkannut keikalle yhtyeen mahtava Fake Musket -ep kainalossa ja nimikirjoitukset mielessä. Nyt  kun  elän tätä seesteistä aikuisikää, heh, taidan varata keikkaseuraksi vain sen 3,50 euroa kaljarahaa. 

Ehkä loppusyksyn soittolistojeni soitetuimmat:   

Neufvoin - Mouse On Mars

 

 Neufvoin - Polar Song

Neufvoin (23.00)

Helatortsai-klubi, Henry's Pub, Kamppi, Narinkkatori

0e

Take a moment to remember where you are, take a seat and watch the show

Tämä vuosi on ollut musiikilliselta anniltaan kyllä aika hurja. Musiikki on kuulostanut ihanan paljon musiikilta ja sellaiset suuret asiat kuin Mark Morrissin lauluääni jälleen kaiken parantavilta taikavoimilta. 

Itse tulen muistamaan kuluneen vuoden erityisesti omien ikisuosikkieni - Teenage Fanclub, Manic Street Preachers, Kula Shaker, Paul Weller - vuotena. Vuoden odotetuimpiin ja rakastetuimpiin asioihin kuuluu myös The Bluetonesin toukokuussa ilmestynyt New Athens -albumi. Neljä vuotta on pitkä aika kenelle tahansa, odottavalle se on ikuisuus. New Athens osoitti kuitenkin, että britpop survivors -nimelläkin usein varustettu yhtye ei ole vain selvinnyt cool britannian ruuhkavuosista, vaan on  aivan yhtä ihana kuin aina ennenkin. Ja se Mark Morrissin ääni, no, pelastakoon se nyt teidänkin päivänne.

Mitäs tähän nyt voi enää lisätä? New Athens -albumilta vastikään julkaistu toinen single Golden Soul on ehdottomasti levyn kaunein kappale. Ja aivan kuin Mark Morriss ei jo yksin riittäisi huumaamaan kuulijaa, on laulua säestämään lisätty vielä banjoa, tuota soittimista jalointa. Awww. Kun elämänviisauksia suoltava kauneus vielä kruunataan hassuttelevalla animaatiolla, on ainakin tälläinen tunteikkuuteen taipuvainen kuulija suhteellisen herkistynyt.

Do you stop to wonder at the world, take a seat and take it in. What is this all leading to and where did it begin. Take your place among the players in the wings. Let the drama draw you in then thrust into the spotlight with the chapter and the verse. Consider the alternatives could only be much worse.

Ihana. 

Tästäkin tuli nyt tällainen Vuoden parhaat levyt -listan sneak peek. 

Otsikko: The Bluetones - Golden Soul 

Not now, not now, not now

En varmastikaan ole ainoa, joka kiilauttaa Vuoden parhaat levyt -listallensa Delay Treesin syksyllä ilmestyneen debyytin. Levyn ensimmäiseksi videobiisiksi lohkaistu Cassette 2012 puolestaan voisi löytyä Vuoden kivoimmat kappaleet -listalta. Tämän visualisoinnin näkemisen jälkeen kappale vaatii kyllä sen verran kovasti tulla kuulluksi suurkaupungin humussa, että löytyy myös viikonlopun Matkalla-listalta. Videon Tokio-tunnelmia ei nyt tähän hätään ole tarjolla, joten Berliini saa luvan kelvata.