Koska lupasin ilmoitella mikäli jotain tällaista tulee taas:
Eli ensi lauantaina (23.3) taas Lager Supernova -dj-sessio Iso-Roban Black Doorissa. Käytännössä siis soittelemme taustamusiikkia "60-luvulta nykypäivään. Swinging Londonista Madchesteriin ja Cool Britanniaan. D'you know what I mean?" Juu, ei mitään yllättävää. Tervetuloa! Ja tapahtuma Facebookissa.
Kiinnostaako liveverisio I'mhappytobeheretonightista? Olen huomenna perjantaina vastuussa Helsingin Iso-Roban mainion Black Doorin lagerinkatkuisesta taustamusiikista yhdessä hengenheimolaiseni kanssa. Koska myös täällä blogissa vieraili aikoinaan näitä hengenheimolaisia, tuntui hyvältä ajatukselta informoida aluevaltauksesta täälläkin.
Illan "klubin" nimi Lager Supernova kertonee tarjonnasta kaiken. Tervetuloa!
Melkein tasan vuosi sitten Primal ScreaminScreamadelica-albumia fiilisteltiin Helsingin Circuksessa, tänään samaisen mestariteoksen juonenkäänteillä tunnelmoidaan YLE Teemalla klassikkolevylle omistetussa ohjelmassa. Hatara muistikuvani väittää, että ohjelma on uusinta viime vuodelta (joka olis siis levyn juhlavuosi), mutta itse en sitä ole vielä nähnyt.
Kuten yleläisetkin ohjelman esittelyssä vihjailevat, niin juonenkäänteitähän tuosta musiikkiteoksesta ei puutu.
Useasti palkittua Screamadelicaa pidetään yhtenä 1990-luvun parhaista rock-levyistä. Läpimurtoalbumillaan yhtye esitteli uutta tyyliään: indie-rock oli vaihtunut muun muassa rockia, soulia ja acid housea sekoittavaksi omintakeiseksi mutta ajan trendien mukaiseksi tyyliksi, sillä konemusiikki oli kovassa nousussa 90-luvun alussa. Uutta ja vanhaa yhdistävältä albumilta ei mielikuvitusta puuttunut.
Vuoden takaisiin muistoihin kuuluu myös sekä itse rockjumala Bobby Gillespien että yhtyeen nykykokoonpanossa vaikuttavan klasikkobasisti Manin kanssa Loosen hämärässä vaihdetut ja ihailua tihkuvat kädenpuristukset. Ai että, mikä legendojen ilta! Tänään vähän lisää siis. YLE Teema, klo 21 - 22.
Kesän uuvuttama bloggari päätti estää blogin kuoleman haamukirjoittajan avustuksella. Onneksi vieraskirjoituksen takaa löytyy kuitenkin henkilö, joka tunnustaa samaa popuskontoa bloggarin kanssa. Ja hei, te lukijoista parhaat, kommentoida saa tuttuun tapaan! Pidemmittä puheitta, päästetään Hulmerist-nimellä esiintyvä mysteerikirjoittaja ääneen!
Time is his everything
Tour de Francen tärkeä aika-ajoetappi on alkamassa kahden tunnin
päästä. Garmin-Slipstreamin lontoolaispyöräilijä käy vielä Twitterissä.
Kirjoittaa sinne "Time is my everything".
Ian Brownin biisi! Sattumaa? Ei.
Eikä sekään ole sattumaa, että tämän kesän Le Tourissa on pyöräilijä Bradley Wigginsin
brittikannattajien Union Jackin "Wiggo"-tekstin o-kirjaimena
klassinen target-merkki.
Lontoossa kasvanut, mutta sittemmin myös Manchesterissä asunut Wiggins, 32, on mod.
Tie on klassinen. Nuorena hän seurasi uteliaana
jalkapallokatsomoiden tennarikulttuuria. Sitten tuli Oasis. Ja Paul
Wellerin 90-luvun puolivälin kova soolotuotanto. Uusien bändien kautta
löytyi vanhempaa musiikkia. The Stone Roses, 60-luvun bändit, soul. Ja
löytyi Wigginsin kohdalla muutakin. Kokonainen alakulttuuri. Vaatteet,
hiustyylit, kitaransoitto.
Sittemmin Wiggins on puhunut haastatteluissa paljon musiikista,
esiintynyt The ModCast-podcastissa, suunnitellut oman Northern
Soul -henkisen pyöräilypaidan (Wiggins Casino!), teetettänyt
mod-vaikutteisen satulan pyöräänsä ja antanut nimensä Fred Perryn pyöräilyvaikutteiselle paitamallistolle.
Mutta pyöräilyllä ja mod-kulttuurilla ei Wigginsin tapauksessa ole
varsinaista yhteyttä, vaikka maantiepyöräilyä onkin esteettisyytensä,
etenkin vanhojen pyöräilypaitojen, kautta pidetty mod-urheilulajina.
Pyöräily on pikemminkin tullut hänen ammattilaispyöräilijäisältään,
vaikka Wiggins kasvoikin lopulta vain äitinsä kanssa.
Wiggins voitti uransa alkupuolella kolme olympiakultaa
ratapyöräilyssä, viimeksi Pekingissä 2008. Sen jälkeen hän on satsannut
maantiepyöräilyyn. Nyt hän on rikkaimman pyöräilytallin Team Skyn
ykkösajaja. Sunnuntaina (22.7) hän todennäköisesti ajaa Pariisiin
legendaarisen Tour de Francen ensimmäisenä brittivoittajana.
Silloin kypärän alla ei tosin enää ole Paul Wellerin inspiroimaa
hiustyyliä, vaan lyhyempi mod-tukka. Se oli Team Skyn käsky. Pidemmät
hiukset olisivat liian painavat ja vähän hengittävät pitkien
etappiajojen vuoristo-osuuksilla.
/Hulmerist
Fred Perry X Bradley Wiggins, kuva Fred Perry via modculture.com
Kesälomalainen täällä, hei! Mukanansa muistutus TV2:n This Is England-kesästä, ihan viime minuuteilla itse asiassa. Kakkonen kun näyttää ihan just kohta ensimmäisen osan This Is England -elokuvan (jonka Yle esitti jälleen viikko sitten) jatkosarjasta, This Is England '86. Heinäkuu on siis omistettu neliosaiselle '86 -sarjalle, elokuussa saadaan seurata brittinuorten elämää vielä pari vuotta myöhemmin, kun samainen kanava näyttää myös This Is England '88 -sarjan. Suosittelen, enkä ainoastaan komistus Gilgunin vuoksi. Hyvä Yle!
En koe tarpeelliseksi hankkia itselleni jokaista mielenkiintoista vastaan tulevaa kirjaa, mutta Darren Russellin vastikään ilmestynyt Saturdays's Kids -valokuvakirja vaikuttaa juuri sellaiselta, joka olisi mukava omistaa. Kirja kun kertoo Russellin räpsimin aikalaiskuvin sen, mistä 70 - 80-luvun vaihteen mod revivalista oli kyse. Tyyliä, asennetta ja nuoruuden viattomuutta lupaillaan ainakin. Koska rakastan inspiroivia kuvia, uskallan veikata, että kirjaa kyllä tulisi ihailtua hintansa edestä.
I'mhappytobeheretonight löytyy nyt myös Facebookista. Tykkää jos tykkäät, tarjolla info uusista blogimerkinnöistä, blogiin päätymätöntä ajatustenjuoksua, popmusiikin turmelemia statuspäivityksiä ja kurkistuksia blogin kulisseihin.
Ei mitään hajua, kuinka monta elämänkertaa artistiPete Dohertysta on tehty. Miehen elämäntarinan myyntipotentiaalin perusteella uskon, että niitä on melkolailla monta. Joka tapauksessa, minulla on hyllyssäni yksi niistä: joskus Lontoon reissulta lentokentän kirjakaupasta matkalukemiseksi napattu Pete Doherty: Last of the Rock Romantics.Kuten yleensä, myös tuolla kulkuneuvomatkalla tuli nukkumatti kolkuttelemaan heti moottoreiden käynnistyttyä - kirja jäi siis lukemattomaksi. Ja sellaisena se on pysynyt.
Nyt kirja kuitenkin on pääsemässä ainakin selailuun, onhan nyt korkea aika aloittaa itsensä psyykkaaminen Dohertyn ensi viikon keikkaa varten. Vielä en siis osaa sanoa, onko tämä omistuksessani oleva teos niin sanotusti mistään kotoisin. Aloitussanat tarinalle on joka tapauksessa lausunut rokkarin äiti Jackie Doherty - kertonee jotain sisällön tasosta? Mutta niin, onko jollain tarjota muita kirja-aiheisia suosituksia kuumaan teemaan liittyen?
En ole vielä ehtinyt lukealukea lehteä, mutta ahkera pläräys ennakoi tämän ääressä vietettyä viikonloppua. Lehden laatijina häärivät Uncutin ja NME:n tekijät, ja vaikka NME osaakin olla otteissaan toisinaan ärsyttävän sensaationhakuinen ja yliampuvan dramaattinen, sellainen höpöhöpö, vaikuttaa tämä kattaus olevan haastatteluineen, kuolemattomine sitaatteineen ja runsaine kuvineen (baggytukka-Noel vm 90 <3) varsin herkullinen. Tai no, kuinka yllättävää, onhan Gallagher-juttujen viihdearvo jo lähtökohtaisesta melko suuri...
Kalenterista löytyy merkintä "Rautarouva Tennarissa klo 18", ja soittimesta Hefner. Tietysti.
Hefner - The Day That Thatcher Dies
"Yhteiskuntaa ei ole olemassa. On vain yksittäisiä miehiä ja naisia, ja sitten on perheitä." Vai miten se nyt menikään... Joka tapuksessa, Margaret Thatcher kiinnostaa, onhan Rautarouva kera politiikkansa ollut luomassa materiaalia myös popmusiikilla kyseenalaistettavaksi.
Seuraava poppikoulun oppikirja taitaa olla Paolo Hewittin ja Mark Baxterin huhtikuussa ilmestyvä The A-Z of Mod -kirja. Melody Makerissä ja NME:ssä kirjoittelunsa aloittanut ja esimerkiksi Oasiksen ja The Jamin viralliset biografiat työstänyt Hewitt herättää sen verran kovaa luottamusta, että kirja saa tällaisen sokkosuosituksen.
Kuten nimi jo viittaa, on kirja aakkostettu seikkailu modkulttuuriin: A = À Bout de souffle, F = Fred Perry, Z = Zoot Money ja niin edelleen. Kirjan luvataan olevan runsain kuvin rikastettu, tyylikuvausta ja kulttuuriantropologista vinkkeliä yhdistelevä katsaus nuorisokulttuuriin.
Saffron: Do you like them or not? Eddie: I like them if they're Lacroix. Saffron: Well they are. Eddie: Oh, good. I like them, darling.
Yksi parhaista komediasarjoista ikinä tekee kaksikymppistensä kunniaksi lyhyen paluun televisioon - ja ihan alkuperäisen näyttelijäkaartin voimin. Fabulous!
Eddie: Sweetie, what are you drinking?
Patsy: Oh this? Chanel No. 5.
Vaikka sarjassa olennaista olikin ysäriys - ihanan kamalat vaatteet, Harvey Nicks -tavaratalo,Christian Lacroix, dialogissa vilahtelevat ysisjulkkikset - on Patsyn ainehuuruinen kolsous ja Edinan itsesäälintäyteinen läskisurkeilu ajatonta. Päivitettyä sekoilua siis just kohta Ylellä.
Eddie: In this body there is a thin person dying to get out. Gran: Just one dear?
Todella upeeta, 20.v
TV1 torstaina 29.12. ja 5.1.2012 klo 19.30 – 20.00
Ei haittaa, vaikka Gilgun onkin jättänyt taakseen elämänsä EmmerdalenEli Dinglenä, kun tiedossa on lisää Woodya. Miehen tähdittämä This is England -elokuva on nimittäin saanut jatkokseen jo toisen spin-offin: kolmijaksoinen This Is England '88 -minisarja näytetään tällä viikolla brittien televisiossa. Sarjan dvd:lle päätymistä odotellessa minulla onkin sopivasti aikaa katsoa sitä edeltäneet This is England '86 -jaksot. Vihdoin.
Useimpien viikonloppujeni rutiini: lehtipisteen kautta kahvistelemaan.
NME:tä ostan nykyään aika harvoin, parin viikon takaiseen ostopäätökseen vaikutti Stone Roses -huuma ja yhtyeen reunionia huutava kansikuva, tällä kertaa lehden äärelle houkutteli kantta koristava mieskomeus. Myös Mojon Quadrophenia-teemanumero vaikutti letkeään lauantaihin sopivalta herkulta. Kylkiäisenä tuleva, teemaan istuvaksi koottu kokoelmalevy mainostaa kannessa itseään kahdella ennenjulkaisemattomalla The Who -demolla. Mukana kokoelmalla myös muita klassikoita: Small Faces, The Yardbirds, The Creation, Bo Diddley ja The Action, jolta on valittu mukaan tällainen herkku:
Tein eilen kulttuurimatkan Myllykoskelle MYPA-VPS-jalkapallo-otteluun. Kulttuurimatkan kyseisestä Veikkausliigan pelistä teki tietysti VPS:ssa numerolla 26 pelaava Steven Morrissey. Hah!
Jalkapalloilija Morrisseyn ja pian paperitehtaansa menettävän, lokakuisessa illassa kovasti surumieliseltä näyttäneen Myllykosken kylän inspiroimana päivän levynä soikoon haikeuslevyistä upein, MorrisseynVauxhall and I. Hmmm. Kyseisen levyn hienous se vain hämmästyttää vuodesta toiseen.
Tätä hiljenevien tahtaanpiippujen aiheuttaman melankolian tunnelmointia lienee luonteva jatkaa Miika NousiaisenMetsäjätti-kirjan äärellä.
This is a story of a youth culture that changed a generation and influenced songwriters, producers, DJs and designers for decades to come.
This is the story of Northern Soul.
The film will tell the tale of two Northern boys whose worlds are changed forever when they discover black American soul music.
Northern Soul was phenomenally popular with British youths in the 1970s, taking the North of the country by storm. Northern Soul the film intends to appeal to those generations of fans while attracting a modern audience who can relate to youth culture from another era. If you were there, you’ll know. If you weren’t there, you’ll wish you had been.
Kuinka siistiä?! Northern Soul -elokuvan on määrä ilmestyä tammikuussa 2012. Sitä odotellessa voi vaikka katsella elokuvan tanssitreenejä. Cool.
Kovin anarkistisia nämä minun Rakkautta ja anarkiaa -valinnat eivät tänäkään vuonna ole. Yllätyksetöntä ehkä, että päätin pistäytyä katsomaan juuri elokuvat Neds ja Submarine, joita molempia voi ainakin hätäisesti kuvailla sanalla britti. Ilmiselviä poimintoja ehkä, mutta myös kovasti just minun näköisiäni.
Glasgow, 1970-luku: nuorella pojalla kirja kädessä. Nyrkistä tulee siis aika pian. Peter Mullan yhdistää raivokkaan jengikuvauksen, klassisen brittiläisen luokkatarinan ja nuoren toivon kehityskertomuksen sujuvasti. Elokuvaa kantaa viattoman näköisen Conor McCarronin häkellyttävä roolityö Jekyll ja Hyde -väritteisenä päähenkilönä. Sekä näyttelijänä että ohjaajana Venetsiassa, Cannesissa ja Torontossa palkittu Mullan varasi itselleen helvetillisen isähahmon osan tässä kolmannessa pitkässä elokuvassaan.
Nuori John McGill saa huipputodistuksen ala-asteelta, mutta joutuu yläasteella kantamaan koulusta erotetun isoveljensä syntien taakkaa sekä raahaamaan mukanaan työväenluokkaisen taustansa myllynkiveä. Opettajien syrjintä ja alituisesti joka nurkalla leijuva väkivallan kirpeä katku ajavat nuorukaisen kirjojen parista opiskelemaan kaupunkiviidakon lakeja. John menestyy uudella urallaan ja nousee katujen yläluokkaan. Mullan ajaa kaasu pohjassa päin konflikteja. Elokuva nousee lentoon lopun yliluonnollisissa jaksoissa, ja tarjoaa omalla tavallaan vapauttavan tuomion päähenkilölleen. (Mika Siltala)
Brittikoomikko Richard Ayoaden esikoiselokuva on tummasävyinen draamakomedia ranskalaisen uuden aallon, Wes Andersonin ja varhaisen Woody Allenin hengessä. Tunnelmallinen ja tyylitietoinen kasvutarina on hurmannut sekä kriitikot että festivaaliyleisöt niin Euroopassa kuin rapakon takanakin.
Joe Dunthornen romaaniin perustuvan elokuvan kertoja-päähenkilö on walesilainen koulupoika Oliver Tate (Craig Roberts), joka yrittää pitää vanhempiensa rakoilevan avioliiton kasassa keinolla millä hyvänsä. Toisaalta hän vasta tapailee parisuhteen aakkosia tulitikkuleikkeihin mieltyneen ensirakkautensa Jordanan (Yasmin Page) kanssa. Vakavailmeinen Oliver on sukua sellaisille populaarikulttuurin unohtumattomille nörttinuorukaisille kuin Antoine Doinel, Adrian Mole ja Harold Chasen.
Tyyliteltyyn lähimenneisyyteen sijoittuva Submarine tavoittaa teini-iän angstisuuden ja sen pakahduttavan tunteikkuuden, jota elämää suuremmat elokuvat ja popmusiikki entisestään vahvistavat. Ennen esikoispitkäänsä Ayoade ohjasi musiikkivideoita muiden muassa Vampire Weekendille sekä Arctic Monkeysille, jonka nokkamies Alex Turner on säveltänyt elokuvan ääniraidan melankoliset popmelodiat. (Lumi Tirronen)
Jengikuvaus, klassinen brittiläinen luokkatarina, kasvutarina, populaarikulttuurin unohtumattomat nörttinuorukaiset, tyylitelty lähimenneisyys, Alex Turner ja melankoliset popmelodiat. Niin, tämän lähimenneisyyteen unohtuneen popparin odotukset näiden elokuvien suhteen on korkealla. Toisaalta, ei epäilystäkään, ettenkö tykkäisi.
Kun jo ihan vain pelkkä tennareista kertova kirjanen riittää sekoittamaan tämän Gazellejaan palvovan tennaritytön pään, niin voitte vain arvailla, mitä 80-luvun casual-kulttuurissa varttuneen jalkapallofanaatikon kirjoittama tennariteos saa aikaan. Innostuksesta sekoamisen tietysti.
I love trainers, I always have, and I always will. Growing up as a soccermad teenager in the early 1980s, what choise did I have? It was almost a prerequisite to love your footwear. (Neil Heard: Trainers)
Seuraavan kerran, kun joudun jolleki perustelemaan kymmenien tennareideni olemassaoloa, vilauttelen edessäni epäuskoisena silmiään pyörittelevälle Neil Heardin Trainers-opuksen sivuja. Sieltä löytyvät satojen kuvien tukemien esteettisten perustelujen lisäksi myös kulttuurihistorialliset perustelut:
The Casuals were mainly groups of young men who attached themselves to their local soccer side. The emphasis was on smart and sporting dress in various forms, and a preoccupation with trainer footwear that was obsessional, to say the least.
Like most fads, wearing trainers as a fashion statement more than likely came about by accident. The 1977 European Cup final in Rome saw Liverpool fans wearing flared Flemings jeans, Levi's tartan shirts and Gola Cobra trainers. Not long after the terraces of Anfield (Liverpool's football ground) and Goodison Park (Everton's home ground) saw many fans in trousers that were much tighter and in Adidas Sambas. What had strated as an unusual trend soon engulfeld the streets of Liverpool. (s.34 - 35)
Heardin teos on kiehtova ja kuvarikas katsaus eri tennarimerkkien maailmaan, niiden historiaan ja populaarikulttuuriseen merkitykseen. Runsain kuvin, alakulttuurimerkityksin ja keräilijäkokoelmien esittelyin höystetty teos saa ainakin minut huokailemaan lumoutuneena.
Although considered by some to be a simple design, it [Adidas Rom] proved popular with the Casuals, especially in the north-west of England. (s. 127)
[Adidas] Forest Hills has gained legendary status, particulary among U.K soccer fans. (s.106)
In cultural terms the Puma Suede can be creditet as the first shoe of bboyism. (s.53)
Varmastikin tennarit ovat vain pari kenkiä jos joku on halukas asian niin näkemään. Mutta ne voivat olla myös jonkun epävarman tyttöraukan tapa tuoda esiin sitä, mikä tämä on naisiaan: mitä päässä liikkuu ja levylutasella pyörii.
Vaikka minun Samba-, Gazelle-, Forest Hills- ja The City series -sentrinen Adidas-maailmankuvani ei ehkä ole ihan sama kuin Run DMC:llä, niin onhan tämä nyt ihan pakko tässä yhtyedessä soittaa.
It’s 1990 and the rave scene has arrived from Ibiza. Warehouse parties are exploding across the UK, bringing phenomenal wealth to the promoters. In Manchester, best mates Matt and Dylan are in their early 20’s and long to be more than just punters. As the government moves to outlaw the scene, it’s now or never for our would-be promoters and they know exactly how it should be done.
They are taken on a wild journey from the exclusive VIP rooms of London clubs to the outrageous parties in Ibiza super-villas and the hedonism of Amsterdam. It’s everything they dreamed of and more. But as their success continues to grow, they attract a more dark and sinister world. Matt and Dylan start to drift apart as they are forced to question the dreams they set out to achieve and their once solid friendship.
Weekender-elokuva saa ensi-iltansa Britanniassa syyskuussa, ja nuorisokuvausnörtti on tietysti innoissaan. Pakko nähä, Human Trafficistakin on jo tovi.
