British Sea Powerin uusin, tällä viikolla ilmestynyt Valhalla Dancehall päätyi vihdoin voimakuunteluun eilen. Tämän perjantain tunnelmabiisin tittelin haluankin antaa levyn helmelle, aloitusraita Who's In Controlille. Tässä laulussa on potkua ja ainesta vaikka millaisiin ylisanoihin, siis paljon suurempaankin kuin blogiraukkasen viikonloppusuosikiksi. Itse uskallan arvailla, toivoa ja unelmoida, että saisin fiilistellä tätä iloittelua myös ensi perjantaina yhtyeen Brixton Academy -keikan aloittajana. Selkeästi elämää suuremman illan avausraita. Jos Beady Eye ei aloita tulevaa albumiaan The Rollerilla, uskallan väittää, että tämä on vuoden komein albumiavaus.
Avausraidan lisäksi omaksi Valhalla-suosikikseni nousee myös levyn kakkosbiisi, We Are Sound, joka yhdessä Who's In Controlin kanssa vie kyllä tällaiselta yhtyeen Do You Like Rock Music -albumia palvovalta, mahtipontisten popkaarien ja -nostatusten ystävältä jalat alta. Usakallan arvailla, että nimenomaan näillä biiseillä vakuutetaan myös ne yhtyeeseen vähemmän hurahtaneeet. Ehkä sitä levyn helpoiten lähestyttävää ja suoraviivaisinta osastoa ja iskulausemaisine huudatuksineen ja hokemineen niin British Sea Poweria: DYLRM:lla hoettiin Easy! Easy! Easy!, tovi sitten Zeus EP:llä huudettiin What's your maximum?, nyt hirnutaan Over here, over there, over here, every fucking where!
Levyn keskivaiheille sijoittuvat Luna ja unelias Baby edustavat sellaista hämmennyshetkeä, jollainen tuntuu tulevan BSP:n tapauksessa jokaisen levyn kohdalla (sekopäiset lyriikat, naiivi kitarasoolo, taustalla hurraava mullikuoro tai eteerinen naisvokalisti). Pienen positiivisen hämmennyksen aiheuttaa myös lokakuisella Zeus EP:llä vähän raskaalta vaikuttanut Cleaning Out The Rooms, joka tässä kontekstissa soi sen verran paljon arvokkaammin, että onnistuu säväyttämään.
Valhalla Dancehall osoittaa sen, että ensi perjantaina uuden materiaalin soidessa ei tarvitse haikailla vanhojen suosikeiden perään: yhtye onnistuu jälleen suoltamaan muutaman uuden. Levy jättää kuitenkin sellaisen pienen, kyseisen yhtyeen tapauksessa kuitenkin turvallisen tutun hämmennyksen tunteen, joka vaatii, että levyä kuuntelee. Ihanaa on se, että tunnistan levystä sen huudatuksen nostattamien melodiahienouksien, isojen kitaroiden, suun auki loksauttavien lyriikoiden ja kotikutoisen laulelun synnyttämän sekamelskan, joka on aina, jokaisella BSP-levyllä jollain tavalla lopulta synnyttänyt jotain selkeästi hienoa. Hyvä tästä tulee.
Jee, uuden vuoden aattona saa ottaa varaslähdön British Sea Powerin kolmijalkaisten hevosten maailmaan! Yhtye soittaa nimittäin tammikuun 10. päivä julkaistavan levynsä läpi perjantaina sivuillaan (britishseapower.co.uk/valhalladancehall) kokonaiset kolme kertaa:
Playback 1: 16:00 gmt
Playback 2: 21:00 gmt
Playback 3: 03:00 gmt
Show lähetetään eetteriin albumin kansitaidetta - eli mahdollisesti juuri niitä hevosia - hyödyntävän kuvituksen kera. Lisäksi kuulijoilla on mahdollisuus osallistua yhtyeen sivuilla näkyvään keskusteluun Twitterin välityksellä (#valhalladancehal).
Oletankohan nyt, että kaikki ovat yhtä innoissaan uudesta BSP:stä kuin minä ja Juhani? Hmmm. Mahdollisesti. Kehotanpa siis vielä hakemaan tuon Living Is So Easy -kappaleen täältä. Ja se levyhän näyttää tältä:
1) Who’s In Control
2) We Are Sound
3) Georgie Ray
4) Stunde Null
5) Mongk II
6) Luna
7) Baby
8) Living Is So Easy
9) Observe The Skies
10) Cleaning Out The Rooms
11) Thin Black Sail
12) Once More Now
13) Heavy Water
Viime päivät levylautasellani ovat viihtyneet kaksi ep:n mittaista uutuusjulkaisua: kuopiolaisen Neufvoin-yhtyeen Fake MusketEP sekä ikisuosikin, brightonilaisen British Sea PowerinZeus. Sen verran suurella sydämellä olen molempia kuunnellut, että sananen tänne tuntuu olevan paikallaan.
Neufvoinin järjestyksessä toinen julkaisu, Fake Musket EP ilmestyi kuun alussa. Jonkinlaisen kotimaisen indie-lupauksen kunniakkaan viitan vuoden takaisella Robokop-ep:llään harteilleen saanut poppoo onnistuu viimeisimmällään tuomaan ainakin minun elämääni palasen parempaa syksyä.
Vaikka Fake Musket on biisimateriaaliltaan yllättävän monipuolinen parikymmenminuuttinen, muodostaa se varsin koherentin kokonaisuuden. Laulaja Anssi Neuvosen herkkä, mutta samalla lämmin ääni toimii yhtä valloittavasti niin kokonaisuuden aloittavan The Wooden Barrel Band -kappaleen marssirytmien, Kero Lantern -kappaleen irrottelevan kertosäkeen kuin Drunken Captain -biisin diskotwistinkin tahtiin. Siinäpä muuten laulu, jonka ainakin minä pistäisin jokaisen emännöimäni tanssi-iltaman soittolistalle.
Kerrassaan ihastuttavaksi kokonaisuudeksi osoittautuvan ep:n aarre on kuitenkin Polar Song, jonka äärimmäisen valloittava ja paikoin jopa juhlava tunnelma luo kohta koittavalle talvihorrokseen vetäytymiselle aikamoisen kauniit puitteet. We can't control the time from inside this sand clock, oh, we all want to escape. Oih, ehkä olen helppo tapaus, tai ehkä tämän äärellä vain on mahdotonta olla muuta kuin myyty.
Fake Musketin tuottajana on häärinyt Rubikista tuttu Artturi Taira. Vaikutteikseen yhtye nimeää sellaiset tunnelmilla leikittelijät kuin Broken Social Scene, Efterklang ja Sigur Rós. Itse uskallan veikata yhtyeen tuovan iloa ja onnea myös nille, jotka haikailevat Sister Flon perään. Neufvoin onnistuu kuulostamaan äärettömän herkältä ja aistikkaalta, mutta silti todella skarpilta ja ryhdikkäältä. Vau! Kyllä näiden muskettien lyömien rytmien tahtiin kelpaa marssia kohti kaamosmasennusta!
Marssirytmejä tarjolla Tampereella nyt perjantaina 22.10 DoriksessaLost in music -tapahtuman yhteydessä, Helsingissä 9.12 Helatorstai-klubilla. Sinne sinne!
Viikon toinen levyhankinta on siis British Sea Powerin parisen viikkoa sitten ilmestynyt Zeus-ep. Tuo ei ehkä ole se levy, jolla Bristish Sea Poweriin rakastutaan, mutta tällaiselle yhtyeeseen jo hurmaantuneelle ep käy vuosia sitten vannotun vihkivalan uusijasta. Levyltä löytyvät kaikki ne syyt, mitkä tekevät yhtyeestä totaalisen rakastettavan: Yanin ja Hamiltonin kotoisasti hyvän ja huonon laulun rajoilla lipuvat vokaalit, eeppiset kitarat, mietityttävät lyriikat ja miellyttävät melodiat.
Zeus vaikuttaa päällisin puolin aika haastavalta kuunneltavalta: seitsemästä kappaleesta koostuvan ep:n aloittava nimikappale ja sitä seuraava kaihoisan kaunis Cleaning Out The Room on molemmat venytetty seitsemän minuutin teosmittaan. Vähemmän haastavista pop-hetkistä vastaavat Can We Do It? -rykäisy jakilisevän koliseva Mongk, jotka inspiroivat sellaiseen rauhattomaan sekoiluun, johon heittäytymistä jopa tällainen tyynen rauhallinen tunnelmoija silloin tällöin kaipaa.
Ep:n virallisesta hämmennyksestä vastaa setin päättävä kW-h, joka toivottavasti ei enteile alkuvuodesta ilmestyvän täyspitkän linjaa: hämmentävän epä-BSP-mäinen (huh) kappale, vaikka kyseessä onkin yhtye, joka on sen verran monesti hämmästyttänyt, ettei enää oikeastaan pysty hämmästyttämään lain. Yhtye on uransa aikana kuitenkin tehnyt kutakuinkin kaikkea sitä, mitä indie rock -määritelmän sisällä ylipäänsä voi tehdä.
Joka tapauksessa Zeus on varsin näpsä kokonaisuus, joka pitää ainakin tällaisen fanin tyytyväisenä taas hetken, ainakin siihen tulevaan pitkäsoittoon asti. Omasta mielestäni British Sea Power on edelleen parhaimmillaan sellaisissa häpeilemättömän mahtipontisiksi kasvavissa teoksissa, joita oma BSP-suosikkini, vuoden 2008 Do You Like Rock Music? -levy on pullollaan. Siksi nimikappale Zeus saa liikuttaa minua tulevien loskakelien läpi.
PerjantainKorjaamon reissusta tuli kuin tulikin keikkaseuran puuttuessa jonkinasteinen orpoilu. Ihan kiva sellainen onneksi. Seuralle olisi ollut kuitenkin taas käyttöä: hillityn ensivaikutelman MySpacessaan antanut The Ran osoittautui livenä aikamoiseksi pumpuksi, jonka itselleni ominaisimmasta musiikkimausta vähän off-topic menevää menoa olisi kivassa seurassa kuunnellut varsin kivuttomasti. Ei se yksinkään kivualiasta ollut, mutta kun muut pogoo tai muuten menevät ja eläytyvät, on tylsää nojailla yksin seinään ja miettiä, olenko oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Onneksi kuitenkin saan pian todistaa yhtä elämäni merkittävintä keikkakokemusta yhdessä maailman parahimman kanssa. Pikkuveli plus Lontoo plus British Sea Poweron aika lähellä täydellisyyttä. Elämäni onnet ja ilot samassa paketissa, joka aukeaa 28.10. Paikan, ajan ja seuran oikeellisuuden suhteen ei siis epäilystäkään. Veltsu, olet yhtä suuri aarre kuin tämä laulu. Kohta mennään!
Onnea on pikkuveli, joka kestää sen, kun kyynelehdin jostain syvältä sielusta kumpuavaa, määrittelemätöntä itkua Open the Door -kappaleen tahtiin. Rakkaan ihmisen seurassa on turvallista seota onnesta. Are you gonna live or die? Are you gonna be alright? It takes a thing to be a man these days, nobody cares but everyones caring. Eipä voisi laulu paljoa enempää minua olla. Siksi se onkin yksi hienoimmista.
Kaikkien television musiikkiohjelmien kuningas on varmaankin brittiläinen Later... with Jools Holland. Ohjelman formaatti on simppeli: jokainen show alkaa pienellä, ohjelman isäntänä häärivän Jools Hollandin vetämällä yhteisjammailulla, jonka jälkeen vieraat vuorotellen soittelevat osuutensa toisilleen ja pienelle studioyleisölle. Välillä herra Holland jutustelee lupsakasti vieraidensa kanssa pianonsa tai tuopillisen ääressä.
Ohjelma on onnistunut tuomaan yleiseen tietoisuuteen monet uraansa vasta aloittelevat yhtyeet. Keane esiintyi showssa ensimmäisen kerran lokakussaa 2003, jolloin se vielä viritteli pianoaan indielafka Fierce Pandan listoilla. Samoin Franz Ferdinand ja The Libertines päätyivät ohjelmaan ennen varsinaisia läpimurtojaan tuottaja Alison Howen tarkan vainun perusteella. Independent valitsikin 2000-luvun alussa Howen brittiläisen musiikkimaailman 20 vaikutusvaltaisimman joukkoon.
Hui, monien mahtavien esitysten joukosta nostan tähän esiin muutaman oman Later...-suosikkini. Kaikki jollain tavalla sykähdyttäviä katselukerrasta toiseen.
Sueden ensimmäinen Jools Holland -keikka, So Young vuonna 1993 saa aikaan kylmät väreet. Nuoren Brett Andersonin androgyynisyys on taianomaista ja yhtye kuulostaa juuri siltä erityisyydeltä ja hienoudelta, mikä brittiläisessä musiikkimaailmassa tuolloin oli syntymäisillään. Bernard ja Brett yhdessä on jotain erityistä, vaikka Holland myöhemmin kuvailikin esitystä tekniseksi disasteriksi. "The sound mix got scrambled just before they went on air, Bernard's guitar drowned out everything and though he wound up the song clapping nervously, they clearly didn't enjoy the experience much." Silti pysäyttävä.
Sittemmin yhtyeestä tuli yksi ohjelman vakiovieras. Ilman Bernardia tietystikin. Bernard vieraili Sueden jälkeen ohjelmassa soolona ja yhdessä David McAlmontin kanssa.
Embrace oli minulle 1990-luvun lopulla aika iso juttu. Yhtyeen viimevuotisiin tekemisiin en oikein osaa ottaa kantaa; taisin kadottaa yhteyden McNamaran-veljeksiin yhtyeen kolmannen levyn jälkeen, ennen vuoden 2004 Out of Nothing -paluulevyä.
Tämä vuoden 1997 pätkä on kuitenkin sitä Embracea, jota symppaan kovasti yhä vieläkin. Nauhoitettu siis juuri Fierce Pandan kautta julkaistun All You Good Good People EP:n Top 10 -menestyksen jälkeen, ennen yhtyeen ensimmäisen levyn ilmestymistä. Yksi bändin hienoimmista kappaleista, jonka ääressä tuli kyllä aikoinaan tunnelmoitua paljon. Harrastelijoiden puuhastelua? Jonkun mielestä imelää ja vaisuakin ehkä, minusta aitoa, herkkää ja suloista. Ja amatöörejähän pojat tuossa vaiheessa vielä olivatkin. Suosikkilaini You fell in love, I fell in line herkistää näköjään edelleen.
Travis onnistuu kuulostamaan aina ihanan sympaattiselta itseltään livenä. Ehkäpä maailman rakastettavin yhtye ja laulu, joka kerta toisensa jälkeen onnistuu itkettämään minua ilosta, surusta ja kaikesta mistä nyt itkeä voi. But if you sing, sing, sing, sing sing, sing. But I say nothing, nothing, nothing, nothing, nothing, nothing, nothing...Yksinkertaisuudessaankin yhdet pop-maailman kauneimmat lyriikat.
The Libertines ja Up The Bracket 2002. Vanha kunnon Libertines toi nauhoituksiin rekvisiitaksi omat fanit. Ja teipit. Eletään aikaa, jolloin yhtyeen mukana seuraava kaaos oli vielä hallittua. Pete Dohertysta voi olla monta mieltä, minusta mies on musiikillinen ja taiteellinen nero ja kaivattu persoona tekemään 2000-luvun brittiläisestä musiikkielämästä taas sekopäistä 1990-luvun E-sukupolven aikuistumisen jälkeen.
Rough Tradella ymmärretään hyvän päälle, todellakin. British Sea Power ja britti-indien tyylikkäimmät lavahabitukset vuonna 2003. Kyllä, nuo korttia pelaavat tytöt kuuluvat yhtyeen studioon mukanaan tuomaan rekvisiittaan.
Kasabianin debyytti on ehdottomasti yksi hienoin 2000-luvulla julkaistu levy. Tähän liveen nelikko on pystynyt sisällyttämään sen uskomattoman hienouden, joka minulta 2004 vei jalat alta. Yhtyeen kakkoslevy on jäänyt vähän etäiseksi, mutta viimeisintä olen jälleen tykkäillyt, joskin sellaista hurmosta, mitä Club Foot minussa aikoinaan synnytti, tulen tuskin enää yhtyeen uran aikana kokemaan. Maagista.
Morrisseyltä löytyy useampikin hieno Jools Holland -vierailu. Tämä rokkaa minusta kuitenkin jollain tavalla kovimmin. Rock-Moz. Ja bändi ja yleisö ovat mukana yhtä suurella charmilla kuin päähenkilö itse. Valloittava kokonaisuus.
Tänään gradun teosta ei olisi tullut mitään ilman British Sea Powerin vuoden 2008 Do You Like Rock Music? -levyä. Levy on mielestäni ehdottomasti vuosikymmenen levyjen top 10:ssä. Brighton-rockia parhaimmillaan. Oikea aarre siis.
Viimeisimmän tiedon mukaan yhtyettä saa kuulla lämppärinä Manic Street Preachersin tulevalla syyskiertueella. Ehkä matkaan syksyllä Lontooseen kahden kärpäsen iskuun.
Yhtye on tunnettu mielenkiintoisista live-esiintymisistä ja vähintäänkin kummallisesta lavahabituksesta. Waving Flags -kappaleesta löytyy YouTubesta katsomisen arvoinen Jools Holland -veto, jossa yhtye on sonnustautunut kansallispukuiseen naistaustakuoroon.
Brightonilainen Brakes on hieno esimerkki siitä, aidoista musiikillista lähtökohdista syntyy hyvää poppia. Tämän allstars-kokoonpanon debyyttipitkäsoitto Give Blood vuodelta 2005 on kuin kotipitäjäni sekatavarakauppa: kaikkea löytyy discosta countryyn. Levyä kuunnellessa tulee sellainen olo, että on tehty sitä mitä on haluttu, ja nimenomaan tekemisen ilosta.
Brakes sai alkunsa vuonna 2003 saman kylän poikien spontaanista päätöksestä pistää pystyyn bändi muiden vireillä olevien musiikkikuvioiden sivuprojektiksi. Yhtyeessä vaikuttaa neljä brightonilaista ystävystä, The Electric Soft Paraden überlahjakkaat veljekset Tom ja Alex White,British Sea Powerissa aikoinaan vaikuttanut Eamon Hamilton sekä The Tenderfootissakinsoitteleva Marc Beatty.
Sittemmin ystävysten soittelot ovat poikineet kolme levyä lisää ja päälle ylistävää kritiikkiä ja kulttimainetta. Ja vakkaripaikan minun soittolistoillani.
Laalaa-lauantain kunniaksi Brakesin varhaistuotantoa. Voi, saisinpa discobailata koko yön!
