Kolmas postaus Big Wave Ridersista. Hmmm. Tämä ei ole maksettua mainosta, enkä myöskään tavoittele näillä jutuilla palstatilaa Rumbasta, heh. Mutta ihmiselle, jonka elämä on äärimmäisen huolekasta ja pienieleistä, voi energisestä ja elämän huolettomuudesta muistuttavasta popista tulla helposti hyvinkin suurieleinen asia. Ja sitä soittavasta yhtyeestä jopa kolmen postauksen arvoinen.
Omat keikkareissuniovat viime vuosina käyneet aina vain asiallisemmiksi seiniin nojailuiksi. Kaukana tuntuvat olevan ne ajat, kun kissatappelin itselleni eturivin paikan Graham Coxonin Lontoon keikalla tai sekosin Idlewildin Idea Track- kappaleen tahdissa niin kovasti, että hukkasin Lontoon Astoriaan kännykkäni. (Jonka kylkeen oli raaputetu The Electric Soft Paraden keikan päivämäärä ja <3.) Lauantaiselle Korjaamon Image-klubillekin lähdin lopulta vain katsastamaan Big Wave Ridersin illan kunnon. Kun kävi selväksi, että joudun lauantai-illan huumaan yksikseni, päätin vaihtaa kivat bileet asialliseen yhden tuopin ääressä punottuun rock-krittisyyteen. Sillä kun voi selittää ihmettelijöille kiusallisen yksinäistä baaritiskiin nojailua ja kännykän räpläystä: - Moi, ootsä yksin täällä? - Joo, mutta siis tulin vain kattoon nopeasti ton bändin. - Ai, just. Kiva.
Rockkriittisyys unohtui kuitenkin heti bändin aloitettua. Yhtye vain kuulosti jälleen niin kovin hyvältä! Tällaisena ikiaikaisen pop-harmonian ystävänä arvostan sitä, että ei olla liian indie puhtaaseen lauluun ja soiviin stemmoihin. Vaikka yhtyeen soundit ovatkin pääosin ajan hengen mukaisesti viileän etäiset, oli keikka omasta mielestäni äärimmäisen lämminhenkinen.
Mihin sitä keikkaseuraa sitten olisi tarvittu? No, hoitamaan juomatarjoilua silloin, kun ei itse malta liikkua It's funny things aren't gonna change- Skate or die- ja Republic of the average- kappaleiden muodostaman popkimaran aikana lavan edustalta tiskille. Tai rohkaisemaan ensimmäisiin tanssiaskeliin, jotka olisin halunnut ottaa Big sound -biisin kovaa ja korkealta lähtevien kitaroiden tahtiin. Tai kuuntelemaan vauhkoamistani kaupungin kuumimmasta basistista.
No joo. Mutta koska Big Wave Riders kuulostaa hyvältä kädet puskassa ja tyhjän oluttuopinkin kanssa kuunneltuna, oli lauantai-ilta osaltani varsin onnistunut. Ja ainahan voi jammailla keikan jälkeen kotona, vaikka nyt jo harmillisesti hommasta vetäytyneen Yes Please!:in tahtiin. Uskokaa tai älkää, tämä yhtyeen keikalla olen päässyt ihan oikeasti tanssimaan. Ja vielä kivan pojan kanssa. Joka tapauksessa, mahtava biisi ja tuttuja naamoja, ilman Big Wave Ridersin surffi-twistiä. Käy näköjään just hyvin yhteen myös maanantain kanssa.
