Perjantai-biisi: (And please) stay young

Lauluilla, jotka kehottavat pysymään nuorena, on selvästikin voimaa saada tällaisen toimistotyöläisen pää perjantai-iltapäivän vapauden tunteesta sekaisin. Ihana biisi, ihana perjantai.

Tämän perjantain tunnarina soi siis mini-Mandoje herttainen debyyttisingle vuodelta 2004. Itse asiassa ruotsalaisen Sugarplum Fairyn albumi Young & Armed on kokonaisuudessaan mitä miellyttävin perjantai-levy. Ja nuoruus-. Ylipäänsä äärimmäisen onnistunut taidonnäyte ruotsalaisesta brittirockista. 

Minulle levy herättää nuoruushaaveiden lisäksi myös nuoruusmuistoja. Levyn kansilehtisistä löytyy nimittäin juuri teini-iän ohittaneen Miian silloiselta rakkausbändiltä kalastamat nimmarit. Ne nolot fanikuvat on luonnollisesti säilötty muistojen laatikkoon. Ihania aikoja, onneksi mikään ei ole seitsemässä vuodessa muuttunut. And Ellie Miia, please stay young.

Ja jatkoille mennään tietystikin tänne. Pysykääpäs tekin nuorina.

Parjantai-biisi: Sheepdog ja länsinaapurin komeimmat jeejeejeet

Tästä tekstistä voisi ihan helposti muotoilla fanitytön vuodattaman ylistyspuheen ruotsalaisen Mando Diaon Sheepdog-kappaleelle. Jotta superlatiivien kanssa ei taas menisi ihan levottomaksi, pidetään homma simppelinä. Kiteyttäen siis: tässä on biisi, jossa on jeejeejeet kohdillaan.

Räyh, onpas kyllä mitä mainioin rokkibiisi. Kappale löytyy yhtyeen hienolta debyyttiltä, vuonna 2002 ilmestyneeltä Bring 'Em In -albumilta. Sen lisäksi, että kappale on mitä mainion rokkibiisi, on se myös mitä mainion levyn avausbiisi, mitä mainion rakkauslaulu ja tietysti mitä mainion perjantai-biisi. Länsinaapurin komeimmat poj... siis jeejeejeet. Ehdottomasti. They've got it! Yeah, yeah yeah! Don't let them closer to this secret...that I may love you, Mando Diao.

Levylautasella: Mando Diao: MTV Unplugged - Above and Beyond (and ihana)

Ruotsalaisen Mando Diao -yhtyeen reilu viikko sitten ilmestynyt MTV Unplugged - Above and Beyond -livelevy on osoittautunut ihmeitä tekeväksi. Se on nimittäin onnistunut elvyttämään minun ja yhtyeen välisen, jo hiipuneeksi luullun rakkauden taas hehkuvaksi.

Borlängeläisten skandinaavista itsevarmuutta huokuva rokki onnistui vuosituhannen alussa sekoittamaan pääni. 2002 ilmestynyt Bring' Em In ihastutti, pari vuotta myöhemmin ilmestyneen Hurricane Barin jälkeen olin rakastunut. Vuonna 2006 ilmestyneen Ode To Ochrasyn sitten julkasikin jo yksi suosikeistani ikinä. Tiedän, mitä tulee mallipojilta näyttäviin rokkareihin, tytöistä kertovaan yeahyeahyeahiin, tamburiineihin ja pikkutakkeihin, olen aika helppo. Uskallan kuitenkin julistaa Hurricane Barin ihan pelkkien musiikillistenkin ansioiden perusteella yhdeksi menneen vuosikymmenen parhaaksi levyksi. 

No, vuoden 2007 Never Seen The Light Of Day -albumin ilmestymisen aikaan mulla taisi olla jo muut pojat mielessä: kovasta yrityksestä huolimatta yhtyeen neljäs studioalbumi jäi etäiseksi - kannen Morrissey-viboista huolimatta. Viimeisin albumi, Give Me Fire sitten kasvattikin välimatkan minun ja kiiltokuvapoikien välille sen verran suureksi, että uskoin yhtyeen jääneen nuoruusaikojeni  reliktiksi, imperfektein muisteltavaksi ihastukseksi.

Yhtye siis vähän niin kuin karkasi hetkiseksi. MTV Unplugged - Above and Beyond onnistuu kuitenkin tuomaan sen jälleen sinne, minne se kuuluukin, lähelle. Uudenlaiset, hauskan leikittelevästi svengaavat sovitukset saavat yhtyeen kuulostamaan ihanan musikaaliselta ja vanhat suosikkikappaleet etäisesti uusilta. Jopa viimeisimmän albumin ohilyöntiä johtanut Dance With Somebody -hitti kuulostaa vähemmän sähköisesti toteutettuna varsin suloiselta. Lisäpisteet kivoista välispiikeistä ja vierailevista tähdistä. 

Kyllähän tämä tähtilevy on, vaikka You Can't Steal My Love -hienous onkin törkeästi jätetty pois. Levyn helmet - Sheepdog, All My Senses ja God Knows - onnistuvat kuitenkin siirtämään ajatukset pois tämän hienouden tahtiin "Honey I love you, like the summer falls and the winter crawls you're above and beyond me" -tunnustusta (ruusun terälehtien leijaillessa) rääkyvästä Gustaf Norénista sen verran tehokkaasti, että suosikkibiisin puuttumista ei aluksi edes huomaa.

Ja tämä Down In The Past, tämä on kuulkaas melkein yhtä ihastuttava kuin se rääkyvä Herr Norén. Sydän hehkuu taas, ainakin sinne seuraavaan levyyn asti. 

Ein großes Bier, bitte!

Pääsin muutama vuosi sitten Wienissä viettämäni vaihtovuodena aikana todistamaan sitä, kuinka saksankielinen Eurooppa meni sekaisin ruotsalaisesta Mando Diaosta. Yhtyeeltä oli juuri ilmestynyt echt super kakkoslevy, Hurricane Bar, jonka siivittämänä viisikko myi kaupungin ykköskeikkapaikan, Gasometerin loppuun hetkessä. Hauskaa sinänsä, Oasiksen samaisen venjyyn keikalle lippuja sai vielä ovelta. No, kyllähän sitä itsekin yhtyeen vetäviin rokkiralleihin tuli hullaannuttua ja se keikkakin tuli hikoiltua läpi, yläkatsomossa tosin.

Aika paljon minun villiä nuoruuttani kiteytyy siihen hetkeen, kun God Knows -kappaleen alkutahtien rämähtäessä soimaan huikkaan wieniläisen Chelsea-baarin tiskillä Ein großes Bier, bitte!. Siitä sitten juosten tanssilattialle Ottakringerin maltaita samalla maistellen, sopivasti "Ou jee" -huutoon mukaan. Ai ai, sitä kertosäettä kelpasi kyllä tanssia.  Ja sitä olutta juoda. Ja kelpaa edelleen, tanssia ja juoda. 

Laulu on yhä ja aina vain perjantai-soittolistani vakkari. Toimii, myös ilman sitä wieniläisten kansallislageria.  

All good is worth waiting for

Kaikkea hyvää kannattaa odottaa, sehän on selvä. Viime torstaista lähtien mantra on soinut päässäni ja kuulokkeissani. Tuosta päivästä lähtien olen myös odottanut jotain hyvää, nimittäin The Casbah -yhtyeen seuraavaa keikkaa.

Olin viime torstaina siis Helsingin Kampissa Henry's Pubin ihanaisella Helatorstaiklubilla. Homman nimi on se, että joka torstaiksi pubiin pakkautuu soittamaan yksi tai kaksi kotimaista, pienemmänluokan yhtyettä. Viime viikolla lava oli annettu The Casbahin käyttöön ja voih, hyvin kyllä käyttivätkin!

Nyt kun MGMT:n kaksi hittibiisiä tuntuvat kuluneilta, Mando Diaon uusin levy pettymykseltä ja Noelin lähtö Oasiksesta maailman suurimmalta katastrofilta, parantaa The Casbah auki jääneet haavat. Kaikki kolme. Jollain sympaattisella tavalla yhtyeen musiikki on harmoninen sekoitus kaikkia edellä mainittuja yhtyeitä. Kyllä, minulla on laastarisuhde, joka toivottavasti hoivaa minut terveeksi tästä pettymyksestä.

Yhtyeen musiikissa ja keikassa ei sinänsä ollut mitään uutta ja jännittävää, mutta niin se vain on, että kaikkea ei tarvitse keksiä uudelleen. Ei ainakaan polkupyörää, rockia ja poppia. Nyt kun keskustelut Oasiksesta käydään imperfektissä nostalgiaa tuhlaillen, tuntuu huojentavalta ajatella, että jotain yhtyeestä jä perintönä preesensiinkin. The Casbah rokkasi ehdottomasti yhtä itsevarmasti, tyylikäästi ja karismaattisesti kuin Oasis aikoinaan.

Mutta niin, odotettava on, aina lokakuun 3. päivään asti, jolloin yhtyettä pääsee kuulemaan Club Libertén. All good is worth waiting for. Sitä ennen käyhän tutustumassa yhtyeen MySpace-sivustoon ja lataamassa muutaman kappaleen verran puhdasoppista poppia.